LUKU 18

jee uus luku!
Pahoittelen, jos teille on tullut sekaannuksia tai tarinan lukeminen on muuttunut vaikeemmaksi, mutta mulle tää on tosi paljon helpompi tapa julkasta tätä tarinaa, ja uskon, että tekin ajan myötä alatte pitää enemmän blogiversiosta :)

Tää luku on vähän tällästä diipadaapaa, toisaalt täs on joitain hyvin olennaisia juttuja jatkon kannalta. Kommentit sallittuja edelleen ;)

#ENGLESIA


Kohotin sormiani ylemmäs jotta takasta kimpoava lämpö vaikuttais niihin enemmän. Chaz tiukensi otettaan mun ympärilläni ja mun kasvoille kohos hymy lähes itsestään.
Kello näytti kuutta ja me oltiin kokoonnuttu mökin 'takkahuoneeseen', jossa oli pari isoa sohvaa ja lattia päällystetty lampaankarvamatoilla. Takassa loimus oranssina ja punasena kiiltävä tuli, johon jokainen aina välillä tunki tikun jonka päässä oli vaahtokarkki.
”Jotenki iha sellai fiilis, et me oltas jossai telttareissulla”, Caitlin virnisti. Muut mumisivat vastaukseksi ja myötäilivät ruskeahiuksisen naisen linjaa.
”Apua!” kuulu keittiöstä, ja niin me kaikki rynnättiin sinne. Ryan istu lattialla ja piti käsiään ristissä, sen kasvoilla oli sellai "yhyhyh"-ilme. ¨
”Mikä sulla on?” Justin huudahti ja mä nyökkäsin. Jos se oli vaikka kaatunu ja murtanu varpaansa?
”Katkesko kyns?” Christian kysyi ja mä hymähdin.
”Pahempaa. Me unohdettiin ostaa suklaakeksejä!” poika parahti ja mä katsahdin Chaziin, joka nosti kämmenensä naamalleen.
”No etsä muka selviä ilman niitä?” Caitlin kysy epäilevästi.
”EN! Ja mun varastot loppu jo eilen”, tässä välissä Ryanin silmäkulmasta valu kyynel.
Chaz katsahti Christianiin joka nyökkäs.
”Mmmh?” mä kysyin - näytti siltä, et ne ois telepatisoinu keskenään.
”Käydää ostaa sille suklaakeksejä”, Chaz hymähti. ”Kuka tulee mukaan?”
”Mä en jaksais tulla”, me sanottiin Justinin kanssa samaan aikaan. Kaikki muut ilmoittivat lähtevänsä mukaan, ja niin Ryanin kasvot taas kirkastuivat ja hetkessä ne oli kaikki mökistä ulkona niin, että me jäätiin kahdestaan Justinin kanssa.


Deja vu. Se oli se tunne, ku tuntee et on eläny sen hetken jo aiemmin. Deja vu. Tällä hetkellä mulla oli se tunne - enkä ihmettele. Me istuttiin sohvalla vierekkäin - todella vierekkäin, koska se oli suhteellisen pieni sohva. Mä kietouduin punaiseen huopaan ja Justin avas telkkarin. Suljin silmäni ja vajosin muistoihini. Siinä muistossa oli täysin samanlainen sohva kuin tää millä mä nyt istuin. Pikku-Englesia kietoutu punaiseen huopaan ja Justin avas telkkarin, josta tuli vaan mainoksia. Pisamakasvoinen blondi nosti katseensa ruskeahiuksiseen pikkujätkään ja sen kasvoille kohos lämmin hymy. Enempiä ajattelematta kaks pikkusta nojautu toisiinsa ja siinä ne oli, yhdessä. Samoin kuin nyt. Yhdessä, mut silti niin erillään.
”Tiedätkö mitä, Englesia?” Justin kysy hetken hiljasuuden jälkeen - se ei edes katsonut telkkaa, tuijotti vain räsymattoa maassa.
”Mmmh?” mä henkäisin ja ruskeehiuksinen poika hymähti.
”Sä tuot mun mieleen yhden ihmisen”.
Jaa, sitä se vaan. Mä pelkäsin jo, että se tietää, kuka mä olen. Et mitä mä teen täällä ja et mä oon se Gee. Hymyilin pienesti, helpottuneena.
”Mä tiedän, Chazkin sano että mä muistutan Bellaa”, mä totesin. Samalla tummanruskeet silmät porautu mun silmiin ja mä painoin katseeni alas.
”Ei, et sä muistuta Bellaa. Sä muistutat Englesiaa”, se kuiskas. Mä säpsähdin.
”En-Englesiaa..?”
”Niin”. Mä tuijotin maata kiinteesti ja toivoin koko sydämestäni, että Justinin seuraavat sanat ei ois "mä tiedän, Englesia, että sä olet Gee".
”Kuka se on?” kysyin mahdollisimman neutraalisti, muka aidon kiinnostuneesti. Huokaus purkautu Justinin suusta ja mä nojasin taaksepäin ja nostin jalat sohvalle, kietoen käteni jalkojeni ympärille.
”Kun mä olin pieni, me asuttiin vielä Stratfordissa, Kanadassa. Pienestä asti vietin aikaani Englesian kanssa. Sil oli vaaleet hiukset, yhtä vaaleet ku vehnä. Englesialla oli pisamia ja sen silmät oli ehkä lumoavimmat koskaan. Ne oli vähän niinku sun silmät”, Justin kerto ja nosti kättään. Se kääns hellästi mun leuan itseään päin ja tyylii tahdonvoimallaan pakotti mut nostamaan katseeni.
Mä näin tuhansia ja vielä satoja kysymyksiä niissä ruskeissa silmissä. Ne sähehti kaikissa ruskeen sävyissä, mut eniten mä pidin meripihkan sävystä, se ei ollu muuttunu mihinkään.
”Niissä oli tuhansia sävyjä, vihreetä ja harmaata. Eniten mä kumminkin rakastin sitä jadenvihreetä sen silmissä. Sulla on samaa jadenvihreetä”, Justin jatkoi ja mä yritin hymyillä.


Kaiken tän ajan mä oon luullut, että Justin ei muista. Ja siinä se istuu kuvailemassa.. mua itseäni mulle? Ei. Se kuvailee vanhaa mua mulle. Mun sydän jyskytti tuhatta ja sataa, mun keuhkot puristu yhteen. Kipu. Mä tarvin kipua, mun tarvitsee nähdä punaisena kiiltelevä veri tippumassa syvästä haavasta. Mun pitää tuntea se kipu, vaan sillä tavalla mä saan itseni kokoon. Viitely on mun elämän viimenen oljenkorsi - mä hukun. Mä roikun yhdessä köydessä - pikkuhiljaa sekin köysi rapistuu. Mä kuolen hiljaa sisältä päin, kunnes viimein mun sielu on niin turmeltunu ja hajonnu kun se vaan voi olla.
Sen takia mä viiltelen, se saa mut tuntemaan itteni eläväks jälleen. Samalla hetkellä kun se kipu iskee mun aivoihin, mun olo tuntuu paremmalta, se köysi vahvistuu, mä oon taas hetken ajan enemmän kiinni tässä maailmassa. Se pitää mut hereillä, sen avulla mä selviän.
”Me kasvettiin Englesian kanssa yhdessä. Mä olin sille kuin veli, mut se oli mulle aina enemmän ku sisko”. Voi, miten väärässä sä oletkaan, mä halusin sanoa. Kertoa, että se oli mulle aina ollut enemmän kuin veli, että mä rakastin ja rakastan sitä edelleen.
”Mä vihaan sitä, että mä en saanut kasvaa loppuun asti Englesian kanssa. Ikään kuin mä olisin jääny vajaaks. Se vietiin multa - ei, mä vein itse itseni sen luota pois”.
”Sä teit oikein”, mä kuiskasin. Mitä muuta mä olisin voinut sanoa? Sehän teki oikein.
”Mä en tiedä, mä en koskaan saa tietää”, poika kuiskas. ”Se oli maailman upein ihminen, se sai kaikki muut hymyilemään. Se oli ku keidas aavikolla. Mä rakastin sitä tapaa, millä se sai mut nauramaan. Mä rakastin sen ilmettä, kun se mutristi huuliaan kun mä kiusasin sitä”.
”Mä oon varma, että sekin rakasti sua”. Nostin käteni pojan käsivarrelle, osoittaen tukeani.
”Mä olin ainoo, joka sai sanoo sitä Geeks. Mä en tiedä miks, se ei koskaan kertonu mulle, mut mä rakastin sitä, että mä sain olla se ainoa Englesialle edes jossain asiassa”. Voi luoja, Justinhan oli mulle se ainoa joka asiassa.
”Mä rakastin sitä, ku me talvisin käytii pulkkamäessä. Ja sitä, miten me aina juostiin kilpaa rannalle, sitä, miten mä aina söin sen jäätelön loppuun syötyäni jo omani”. Yksinäinen kyynel lähti valumaan mun poskea pitkin, kun mä muistelin tätä. Mä niin halusin kertoa Justinille, että mä oon tässä. Tässä, enkä aio pois lähteä. Et me voidaan koska vaan lähteä pulkkamäkeen, se saa koska vaan syödä mun jäätelön loppuun. Mut mä en voi.
”Kerran meidän naapurin koira oli meillä hoidossa ja me pestiin se Englesian kanssa. Sen jälkeen me leikattiin sen turkki, ja sen omistaja suuttui. Englesia juos meidän lähellä olleeseen metsään ja itki, ja heti ku mä löysin sen, mä itkin kans. Koska se sai mut reagoimaan samalla tapaa kuin se itse reagoi”, hah. Väärin. Se juos sinne metsää, nojautu tammeen ja mä olin se joka sitä lohdutti. Enkä muuten itkeny.
”Tää varmaa kuulostaa aika hassulta, mut vieläki joskus, ku joudun tekee jonku ison päätöksen, mietin, et mitä Englesia ois sanonu”, Justin kerto, ja hymyili ekaa kertaa koko aikana aidosti.
”Sillon, kun mut löydettiin ja me muutettiin Atlantaan, mä itkin joka yö. Mä näin painajaisia, painajaisia siitä, miten mä vietin sen viimesen päivän Englesian kanssa. Niissä unissa se halaus tuntu aina turvalliselta, kunnes yhtäkkiä meidät kiskottiin erilleen ja... se oli ihan hirveetä. Ainoo, mikä esti mua palaamasta, saavuttamasta mun unelmaani..” se kuiskas ja kyyneleet valu sen silmistä.
”Oli se, että Englesia ei ollut sun unelma”, mä jatkoin lausetta. Mun yllätyksekseni Justin pudisti päätään.
”Mun unelma oli saavuttaa tää kaikki.. Englesian kanssa. Et se ois aina mun vierellä. Ehkä se oli väärin toivottu sillon, ku me oltii vast tyylii ala-asteella, mut mä oikeesti halusin viettää koko loppuelämäni Englesian kanssa”.
”Jotta unelmat voi toteutua, on osattava luopua”, mä kuiskasin hiljaa.


Mä tunsin, miten Justin jähmetty. Sen jälkeen se nosti katseensa muhun säikähtäneenä.
”Sä.. siis.. Englesia.. siis.. Gee sano tota aina. Et joskus pitää luopua kaikkein tärkeimmästä jotta voi saavuttaa monta tärkeetä - koska pienistä paloista tulee iso palapeli. Pitää valita, et ottaaks sen kauneimman palan vai kokoaako koko palapelin - josta se kaunein pala puuttuu”. Mä värähdin. Mä itse olin syyllinen siihen, että Justin ei ollu tullu takas? Tai siis.. mä ite olin sanonu sille noin, ja ite mun pitää kantaa seuraukset.
”Sä kokosit koko palapelin, josta ei ikinä tullu täydellistä”, mä puin pojan ajatukset sanoiks. Hetken mielijohteesta mä kiedoin käteni sen ympärille ja silitin sen selkää.
Se kieto omat kätensä mun ympärille ja mä tunsin, miten se haki musta turvaa.
”Entäs sä, millanen sun palapelis on?” se kysyi.
”Munkaan palapelistä ei koskaan tuu täydellistä”, mä kuiskasin. Ei tule, koska sä olisit se viimenen, kaunein pala joka viimeistelis koko työn.
Hitaasti Justin nosti päänsä ja se ei enää itkeny - mäkään en enää itkenyt. Me tuijotettiin toisiamme silmiin. Justin ei tienny kuka mä olin, ei tulis koskaan tietämään. Englesia Hamilton olis nyt Englesia Grey, uus ihminen.
Hetkessä mä tunsin ruskeahiuksisen jätkän huulet mun omillani. Mä tajusin, että se haki läheisyyttä. Tää ei ollu rakkautta, se ei tuntenu mua.. Englesia Greytä.. kohtaan mitään. Tää suudelma oli osoitettu Englesia Hamiltonille, ja vaikka se ei tiennytkään, se kosketti mua syvemmältä ku mikään. Ehkä sen takia mä en vastustellutkaan, kun Justin veti mua tiukemmin itseään vasten. Kai munkin palapeli sais edes hetken ajan olla kokonainen?