LUKU 7

Justin:

”Onks teil nyt kaikki?”, mä kysyin ja sipaisin hiuksiani vahingossa niin, että huppu tipahti mun päästä pois. 
”Joo, o-”, Caitlinin vastaus jäi kesken, kun se jäi tuijottamaan sun sivulle suu auki loksahtaneena. Shït. Hirvee kasa faneja. Mä katsahdin tyttöön pikaisesti, ja ku yhteisestä sopimuksesta me kaikki lähdettiin juoksemaan karkuun kiljuen meitä kohti juoksevia tyttöjä. Mä tartuin Caitlinia kädestä joka puolestaan tarras Chazia, mut Ryan ja Chris käänty eri suuntaan ku me kolme. Meidän jalat rummutti kesän jäljiltä pölyistä asfalttia tasaiseen tahtiin. 
”Käännytään tonne”, Chaz huohotti ja mä nyökkäsin, kääntyen sitten sivukadulle perässäni Caitlin ja Chaz. Me jatkoimme juoksua sivukaduilla ja päädyttiin yhä syrjäisemmille ja pelottavammille kaduille. 
”Ne lienee jo väsyneitä”, mä tokaisin ja hidastin kävelyvauhtiin. Yritin tasoittaa hengitystäni, joka oli kumminkin viel suht normaali, sillä tää ei ollu paljoo lavalla oloa raskaampaa. Harmailla kaduilla ei kasvanut yhtäkään kasvia väripilkkuna. Suurten laitosmaisten rakennusten ikkunoita oli rikottu ja niiden rakennusten sisällä vallitsi aavemainen pimeys. 
”Se on hylätty mielisairaala”, Caitlin ties kertoa, ja pelkästään oman mielenrauhani vuoks mä kiskaisin tyttöä tiukemmin itseeni kiinni. 
”Voidaaks me koht kääntyy?” mä kysyin ja Chaz vilkas muhun. 
”Jatketaa hetki viel eteepäin, jos vaik nähää joku joka osais kertoo, et mihin meidän pitää mennä”. 
”Okei”, mä vastasin pojalle ja niin me asteltiin kulunutta asfalttia pitkin eteenpäin paikkaan, johon ei edes aurinko paistanut. 

”Kato, tuol on joku!” Caitlin huudahti ja otti pari juoksuaskelta jotain seinää vasten makaavaa ihmistä kohti. 
”Hyi, älä mee sinne, se voi olla joku psykopaatti”, mä opastin tyttöä, joka katto mua ku jotain ylihuolehtivaista äitiä. Eiks muka tyttöystävästään saa olla huolissaan? 
”No ok, mee sit sä, Chaz”, Caitlin tokas ja tarttu Chazia hihasta. ”Vauhtia ny, haluun kotii syömää”. 
”Mut jos sil on joku vesikauhu?” Chaz kysy epäilevästi ja mun oli pakko naurahtaa sen ilmeelle. Hitaasti poika lähti lähestymään kohti suuren talon harmaata seinää makaavaa ihmistä kohti, joka oli painanut kasvonsa käsiinsä. Joskus toi talo oli varmasti ollut kaunis, mut aikojen saatossa se oli rapistunut ja unohdettu. 
”Herranjumala!” Chaz huudahti, ja hetkessä se oli kyykyssä sen ihmisen luona. Hitaasti maassa istunut nosti päänsä ruskeahiuksiseen poikaan paljastaen omat kirkkaanpunaiset kutrinsa. 
”Englesia, mikä on?” mä kuulin hämärästi Chazin puhuvan. Tääkö on se Englesia? Mä otin askeleen lähemmäs sitä tyttöä - Caitlin irrottautu musta ja säntäs tytön luo. 
”Ei mikään”, siro ja hento, tyttömäinen ääni vastas heikosti. 
”Onhan”, Chaz sano, ja käänty tuijottamaan Caitliniin tiukasti. Ruskeahiuksinen, vaaleensinisiin farkkuihin ja mustaan toppiin pukeutunut Caitlin ymmärs vihjeen ja palas mun luo. 
Se kieto kätensä mun ympärilleni ja mä hymähdin pienesti, tarkkaillen kumminkin tarkasti mitä Chaz ja se tyttö - Englesia - puhu. Mun huuliltalukutaito ei ymmärtäny vielä kaikkea, mut sen verran mä tajusin, et tyttö oli ilmeisesti kaatunut juostessaan. Sen kauniilla kasvoilla kimalteli suolavettä, ja kyyneleitä lähti valumaan vaan entistä enemmän, kun Chaz kieto kätensä sen ympärille. Englesia nosti kätensä pojan ympärille ja hetken aikaa ne vaan oli siinä niin - Chaz kyykyssä ja mustiin farkkuihin ja mustaan pitkähihaiseen pukeutunut punapää maassa istuen. Hitaasti sen tytön hengitys alko rauhottua ja se sai kuiskattua Chazille jotain. 
Chaz katsahti tyttöön kauhuissaan, mut hillitsi mielensä silti hyvin. Hetken päästä se kuiskas tytölle jotain takas, mut Englesia pääty pudistamaan päätään. Sit ne irrottautu halauksesta ja Chaz raapi kevyesti päätään. 
”Yritä päästä kyytiin”, se sano niin kovaa, et mäkin kuulin sen. Punapää nyökkäs ja Chaz nous seisomaan, kumartuen kumminkin Englesian eteen jokseenkin epäilyttävällä tavalla. 
”Huhhuh, meidän edessä”, mä ajattelin, mut sit mä tajusin et ne vaan yrittikin saada Englesiaa Chazin reppuselkään keikkumaan, ja hetken päästä ne onnistu siinä. Silmälasipäinen tyttölapsi kieto kätensä Chazin kaulan ympäri ja paino päänsä sen olkapäätä vasten. 
Chaz katsahti tyttöön selässään ja lähti sitten astelemaan meidän luokse. 
”Justin, täs on Englesia. Englesia, täs on Justin”, Chaz naurahti ja nuori naisenalku nosti katseensa maasta mun silmiin. Hetkessä sen silmiin levis säikähtänyt ja kauhuissaan oleva ilme. Jokin sen silmissä oli äärimmäisen tuttua. Vihreet silmät, joissa kulki jadenvihreitä ja mintunvihreitä raitoja ikäänkuin syventämässä sitä silmää. Mä en vaan saanut päähäni, että kenellä on tällänen katse. 
”Justin Bieber”, mä hymyilin kohteliaasti ja ojensin kättäni. Helpottunut ilme levis tytön kasvoille ja heikko hymy hiipi salakavalasti huulille. 
”Englesia Grey”, se esitteli itsensä ja kätteli mua. Grey. Englesia Grey. Salaa mielessäni mä huokaisin helpotuksesta - sehän ois ihan mahdollista, etten mä ois tuntenu Gee'tä, jos se ois ollu Gee itse, mut tää ei ollu Englesia Hamilton. Tää on Englesia Grey. 
”Kiva tavata, oonki kuullu susta paljon”, mä hymyilin tytölle. 
”Joo, mäki oon kuullu susta jotain”, se tokas ja me naurahdettiin kommentille. Hetkessä me lähdettiin kävelemään poispäin tältä hirveeltä asuntoalueelta. 

# ei kenenkään näkökulma 

Miks aina sanotaan, et on yksin ainoo väripilkku maailmassa. Et on harmaiden ihmisten joukossa ja ainoo joka erottuu siitä joukosta jollain tapaa ja on useimmiten yksin. Mut, voihan harmaakin olla yksin väripilkkujen seassa. Ihan niinku ne väripilkut voi olla harmaiden ihmisten seassa. Mut jos joku paikka on täynnä ilosia ja energisia väripilkkuja ja yks joku hiljasempi tapaus, kääntyyks roolit toisinpäin, koska se hiljanen on ainoo joka erottuu joukosta? Tuleeks siit sittenki väripilkku ja niistä muista harmaita? 
Miks musta ja valkonen ei oo värejä, vaik tavallaanhan koko väriskaala alkaa ja loppuu niihin. Ne on kaiken alku ja juuri, vähän niinku nolla. Vähän niinku kahden ihmisen tuotos. Tai siis toine ihminen on alku ja toinen on juuri. Yhdessä niistä tulee se tuotos. Musta ja valkonenhan sit tavallaa on niinku alku ja toinen on juuri - niiden välille tulee koko väriskaala. 
Miks Jumala hyväksyy kaikki mut ei homoja? Miks Jeesuksesta tiedetää niin vähän mut siitä on silti kirjotettu kirja? Onks jossain maapallon ulkopuolella elämää? Mitä jos jonain päivänä kaikki on ohi - kukaa ei avaa enää silmiään. Maapalloa ei enään oo. Kaikki mitä se päällään kanto on poissa. Jonain päivänä vihree luonto ja sinertävät vedet puhumattakaan hyvinvoivista eläimistä ja kukoistavasta ihmiskunnasta tuhoutuu. Kiiltokuvaidylli särkyy. Puut hakataan pois, levät valtaa vedet ja eläimiltä viedään elinolosuhteet. Ihmiskunnasta tulee yhä ahdasmielisempi kunnes se kuolee itsensä aiheuttamiin ongelmiin. 

Miks evoluutiota ei voi pysäyttää? Miks twitter koukuttaa? Miks on olemassa atomeja? Mitä, jos vaikka Einsteiniä ei olis ollutkaan, jos sen vanhemmat ei ois tavannu ja ite Einstein ei ois syntyny, tiedettäiskö me maailmasta nyt niin paljon ku me tiedetään? Mitä jos meil ois hännät ja me hypittäis puista puihin ja tekstattais samalla. ”Moi, mitäs tääl puun oksassa keikkuessa”, twitter olis täynnä. 

Miks maailma on täynnä kysymyksiä mut vastauksia on niin paljon erilaisia? Miks mikään ei oo mahdotonta mut joku asia ei välttämättä oo mahdollista? Miks maailma on niin täynnä pahuutta? Miks kyyneleet on suolasia? Miksei ihmisille tuu merenneitopyrstöjä vedessä? Miksei maailma oo neliö, miksei ilmasto oo kymmenen astetta kylmempi? Miks me ollaan täällä? Miks musta ja valkonen on keksitty? Miks sanotaan, et vain taivas on rajana, vaikka kuussakin on kävelty? Loppujenlopuks kaikkeen on syynsä. Miks on minä, miks on sinä. Miks ollaan me. Miks meidät on luotu tälläsiks, miks avaruudes ei saa happee. Miks toiset on erilaisia ku toiset. Jotta harmaaki vois erottua väripilkuista. 


Loppujenlopuks elämä pitäs elää täysillä. Huutaa, itkee, tanssii ja nauraa. Unelmoida ja tavotella niitä unelmia. Jokanen päivä pitäs elää niinku se ois viimenen. Huominen korvaa eilisen. Jotta sit, ku viimesen kerran sulkee silmänsä eikä enää koskaan avaakkaan niitä, ei oo enää mitää kaduttavaa. Ei oo mitään mikä ois jääny tekemättä. Saa sielulleen sen lopullisen, hiljaisen rauhan.