LUKU 5

Tää oli kai eka kerta sitten sen kesän, kun Justin lähti, kun mä nauroin. Mä oikeesti nauroin, mä hymyilin. Pitkästä aikaa mä tunsin jotain muutaki ku turtumusta ja kipua. Vihaa. Mä olin ilonen, kun mä sain viettää aikaani näiden ihmisten kanssa. 
”Pääsetsä nyt?” mä hätkähdin pojan ääntä. Mä olin ollut liian keskittynyt ajatuksiini äkätäkseni ruskeahiuksista nuorta miestä, joka nojaili koulun seinään. Mun italiantuntini oli just loppunu - ei sillä, mä en muistanu tästä tunnista yhtään mitään. Mä olin vaan virnuillu tyhmän näköisenä koko sen ajan, syöny tikkaria ja piirrelly. Se oli jotenki vapauttavaa löytää seuraa, joka ei tuomitse tai hakkaa sua heti. 
”Pääsen”, mä vastasin säikähdyksestä toettuani. Ruskeahiuksisen kasvoille syttyi lämmin ja aidosti iloinen hymy. 
”Okei, mä saatan sut sun autolle”, se totes ja astu mun viereen. Mä tyydyin vain naurahtamaan ja tallustelemaan kohti kaappiani, jotta mä saisin otettua mustan reppuni sieltä. Ilmeisesti Chaz oli jo ehtinyt pakata omat tavaransa, sillä sillä oli jo reppu selässään. 
”Mitä sul oli äsken?” mä kysyin, kumartuen kaapilleni. Mä pyöritin siihen sen koodin, mitä mä käytin aina kaikkialla. 1905. Päivä, jolloin Justin kerto lähtevänsä. 
Hymyillen mä otin vaan sen repun sieltä - mä oon oikeesti aika huolimaton koulunkävijä. En tee läksyjä. Mä vaa jotenki rämmin kokeen kokeen perään kymppinä läpi. 
”Liikkaa”, se naurahti ja mä nyökkäsin. ”Ootsä valmis?” se kysy kärsimättömänä ja heilutteli jalkojaan. Naurahtaen laitoin sen lukon kiinni ja nousin seisomaan, vain katsoakseni itseäni varmaan kakskyt senttiä ylemmäs suoraan Chazin silmiin. 
”Olen”, mä kuiskasin, ja jälleen kerran se hetki oli tosi kaunis. Ku jotain unta. Hitaasti Chaz nosti kättään, saavuttaen pian mun posken. Mun sydän hakkas ihan hullua tahtia, kun ruskeehiuksinen siveli mun poskeani hajamielisesti peukalollaan. Sen kasvoilla oli pieni hymynkare, kun se tuijotti mua suoraan silmiin. 
”Sä olet ihan jumalattoman kaunis”, se ilmotti. Mä naurahdin ja pudistin päätäni - sit se hetki oli ohi. Hetkessä pojan käsi valahti takas alas ja me oltiin ku mitään ei olis tapahtunutkaan. Tai niin mä ainakin esitin - todellisuudessa musta tuntu, ku mä olisin ollut liekeissä sisältäpäin. 
Ku jostain sanattomasta sopimuksesta me lähdettiin kävelemään pääoville ja sieltä ulos kohti parkkipaikkaa, jossa mun ferrarini odotti. 

”Siis.. onks.. toi.. sun?” se kysy ja osotti parkkipaikalla melkeen ainoona seisovaa autoa. 
”On”, naurahdin. ”Ootsä millä?” 
”Asun täs aika lähellä”, Chaz virnisti ja nosti kädessään raahaamaansa skeittilautaa. 
”Mä voin kyl heittää sut kotiinki”, mä totesin hymyillen ja pojan silmiin sytty ilonen pilke. Hetken mietittyään se nyökkäs, varmistaen kumminkin vielä, ettei mua haittas joutua kuskaamaan sitä. Mä pudistin virnistäen päätäni ja niin me saavutettiin mun ferrarini, jonka kyytiin me molemmat mentiin. 
Tungin avaimen sinne sille tarkoitetulle reiälle ja käynnistin auton, peruuttaen sitten parkkipaikasta pois. Samaan aikaan mä kiinnitin turvavyötäni. 
”Mihin?” 
”Tost oikeelle ja sit pari kilsaa suoraan”, Chaz opasti osottaen vasemmalle. 
”Toi on vasen, Chaz”. 
”Sitä mä tarkotinki”, se puolustautu virnistäen. 
Hetken aikaa autossa vallitsi hiljasuus, Chaz naputteli puhelimensa takakantta ja mä puolestani puristin rattia hermostuneena. 
”Hajoo koht se ratti, jos sä tota vauhtia puristelet”, se tokas. Vaivautunu tunnelma purkautu hetkessä, onneks. 
”Tost oikeelle”, se jatko ennen ku mä ehdin vastata mitään näsäviisasta ja osotti tällä kertaa oikeaan suuntaan. Mä painoin vilkun päälle ja liikennevalojen vaihtuessa vihreeks käännyin sinne oikeelle. 
”Se on toi sininen”, poika ilmotti ja mä hahmotin suuren, vaaleensinisen kivitalon jonka eteen mä ajoin. Piha näytti hyvinhoidetulta, tummanruskeelle puuovelle johti harmaa kivetys. Ikkunoissa oli suuret puuristikot ja jos mä en nähnyt väärin, ni niil oli pihassa uima-allas. 
”Kiitos kyydistä”, Chaz kiitti ja mä nyökkäsin. ”Eipä mitään”. 
”Hei muuten, saanksmä sun numeron? Ni infoon sua sitte et millon lähetää sinne puistoo ja niin edespäin”, se keskeytti autonoven avaamisen muistaessaan et se tarvis mun numeron. Mä nyökkäsin ja se kaivo iPhonensa esiin, mun luetellessa numeroita. 
”Soita sit”, mä sanoin sen noustessa autosta, eikä se enää vaivautunut vastaamaan. Toisaalta, ehkä se hymy oliki palkitsevampi ku mitä sanat ois ollu. Se kohotti kätensä tervehdykseen ja mä lähdin metsästämään tietä takasin kotiinpäin. 


”Heippa Märtha”, mä huudahdin hypellessäni keittiöön. Mä kuorin parhaillaan tikkaria ja olin viemässä roskaa roskiin - mä olin just tullut kotiin. 
”Mikäs sulla on, ku noin ilosena hypit?” se kysy hellan äärestä, jossa se oli parhaillaan keittämässä jotain keittoa. 
”Mä lähen kohta Chazin, Caitlinin, Ryanin ja Chrisin kanssa hengaamaan”, mä kerroin innoissani ja vanhan naisen kasvoille syttyi lämmin hymy. Märtha hämmes kevyesti sitä kattilan sisältämää ruokaa, nosti sitten puukauhan viereiselle tasolle ja laittoi kannen kiinni. 
”Kavereita siis?” se kysy iloisena mun puolesta ja mä nyökkäsin varovaisesti. Märtha kiiruhti halaamaan mua ja mä halasin tuota takaisin. 
”Mut mä meen nyt vaihtaa vaatteet”, mä ilmoitin. 
”Joo, koht on ruoka, Mikeki tulee ihan kohta kotiin”, se vastas mulle ja mä käännyin kohti eteistä nyrpistäen nenääni samalla. Sitten mä otin sen repun mukaani ja pompin yläkertaan. 


Päästyäni huoneeseeni mä pomppasin mahalleni siihen mun suurelle parisängylle, jonka mä olin aamulla peitellyt mustalla päiväpeitolla. Sen päällä makas musta läppäri, kiiltäväpintanen hp. Avasin kannen ja valmiustilassa ollut kone avautui nopeasti itsekseen ja mä klikkailin itseni youtubeen, josta mä laitoin Kerlin Bulletproofin soimaan. 
Hajamielisesti mä siirsin sen mun harmaan hupparini hihaa ja sivelin sormiani ranteellani. 
”Sepä se. Mä en ole luodinkestävä, en oo enkä tuu olemaankaan”, mä naurahdin ilottomasti. Se kaikki äskeinen ilo, onni siitä, et mut otettas kerranki johonkin mukaan oli kuin poispyyhitty. Sen tilalle vaihtu se sama suru, jota vastaan mä taistelin kaikki päivät. Se sai musta otettaan aina yhä enemmän, mä vähän niinku roikuin ohuen langan varassa. Mitä maailma menettäis? Mähän tekisin vaan palveluksen koko ihmiskunnalle. Yks ihminen vähemmän, on yhden ihmisen hiilidioksidipäästöt vähemmän. Kerran, kauan sitten Justin selitti, et ilmasto ei ois lämmenny jos dinosaurukset ei ois piereskelly niin paljoa. Mä hymähdin voimattomasti muistolle - kaikki mun muistot koski Justinia. Mä ja Justin hiekkalaatikolla, kun se löi mua muovilapiolla päähän. Mä ja Justin yhdessä huvipuistossa. Mä ja Justin yhdessä uimahallissa. Mä ja Justin yhdessä koulussa. Mä ja Justin yhdessä kaikkialla. Kunnes siitä tuli kuuluisa. Joskus, kun mulla oli menossa kunnon masennuskausi, mä kattelin jotain sen haastatteluja. Missä se selitti et ei usko abortteihin tai sen mielest ne on murha, tai et miten se uskoo rakkauteen. Mun usko rakkauteen meni siinä, ku mun eniten rakastamani ihminen vietiin multa. Se oli ku tappo. Murha. Mut tapettiin sisältäpäin - mun sisälle jätettiin tyhjä sielu vaeltamaan. Se on lukossa eikä pääse mun sisältäni pois. Mä haavoitan itseäni saadakseni mun sisälleni lukitun asian rauhoittumaan. Mä yritän saada nollattua tunteeni ja unohdettua suruni. Aina joskus se auttaakin. 
Mä havahduin haaveistani hereille, kun puhelin mun farkkujeni takataskussa alkoi soimaan. Pink fluffy unicorns dancing on rainbows. Maailman paras soittoääni. 
”Haloo?” 
”Chaz tääl”, puhelimesta kuulu. Hymy suli mun kasvoille kun mä kuulin sen äänen ”Tota, mis sä asut? Ollaa nyt lähös ni jos tullaa sitä kautta, ollaa menos siihen puistoo mikä on sen yhen kirkon vieressä”. 
”Ai minkä kirkon? Tos on iha meiän vieres kirkko ja puisto”, mä naurahdin, ja hetken aikaa meiän selviteltyä asiaa selvis, että ne oli tulossa tohon viereiseen puistoon. Me sovittiin, et me tavattais tunnin päästä siellä, joten mä suljin sen läppärin ja tarkistin nopeesti peilistä, et mun naama oli ihan kunnossa. Sit mä otin laukustani lompakon, josta mä kavoin parikyt dollaria mukaan. Ne rahat mä laitoin puhelimeni takakannen alle piiloon. Hah, hyvä taktiikka. Sen jälkeen mä tungin mun puhelimeni takaisin taskuuni ja säntäsin alakertaan syömään. 

#CHAZ 

”Englesia!” mä huudahdin bongatessani tännepäin kävelevän punapään. Okei, tänne päin oli ehkä väärin ilmastu, koska se heilu puolelta toiselle ku joku känniläinen yrittäessään paikantaa meidät. 
”Siellä!” se huudahti ja lähti juoksemaan meitä kohti. Me - mä, Ryan, Caitlin ja Chris - oltiin levitetty punavalkoraidallinen jättisuuri piknikalusta vihreen nurmikon päälle, lähelle suihkulähdettä ja leikkipuistoa. Mä liikutin kättäni vaaleiden apilankukkien välissä ja nostin toisen käteni 'varjoksi' auringolta. Hetkessä punapää olikin jo seisomassa mun edessäni. 
”Moi”, se naurahti ja istahti alas, mun viereen. Me tervehdittiin sitä kaikki. 
”Me jo luultiin, että sä eksyit”, Ryan virnuili ja Caitlin mottas sitä olkapäähän pienesti. 
”Eikä luultu, me oltiin tääl vaan vähän ajoissa”, se hymyili tytölle ystävällisesti. Mä käännyin toisinpäin, niin, että munkin jalat oli nyt alustan keskikohtaa kohti, sillä äsken mä olin istunut väärinpäin metsästäessäni Englesiaa katseellani. 
Chris - kuten arvata saattaa - oli parhaillaan tyhjentämässä jättisuurta rinkkaa. Englesian silmät laajeni, kun se katto minkälaisen kasan ruokaa ja juotavaa Christian sieltä tyhjens siihen matolle. 
”Onks tänne tulossa paljon muitaki?” Englesia kysy järkyttyneenä ja mä naurahdin sen ilmeelle. 
”Vaan yks”, mä kerroin ja Ryan katsahti muhun. 
”Kertoisit nyt sille, ettei raukkapieni ihan järkyty ku se tänne saapuu”. 
”Mä luulin, että sä haluat kertoa sen”, mä myönsin Ryanille, joka koki ahaa-elämyksen ja vaiens mut katseella. 
”Nii siis meiän yks kaveri tulee joskus tunnin pääst, kuhan sen haastattelu loppuu. Älä nyt pyörry tai mitään, mut se on Justin Bieber”, Ryan virnisti ja sano loppuosan lauseesta varovasti, nostaen jo käsiään hiukan korvilleen. Tytön reaktio oli täysin päinvastainen, kuin mitä mä olin olettanut. Se ei kiljunut, se ei alkanut itkeä. Se vaan istu järkyttyneenä paikoillaan silmät suurina. Hetken päästä se löi muhun hätääntyneen katseen. 
”Hei, se on ihan normaali ihminen seki”, Chris naurahti. ”Ja Caitlinin poikaystävä”, se lisäs perään. Englesian katse käänty salamannopeesti Junnuun. 
”Apua. Mä ihan unohdin. Lupasin mennä auttamaan äitiä kakkukaupalle tänään”, tyttö huudahti, nousten seisomaan. 
”Mä oon tosi, tosi pahoillani”, se pahoitteli ja mä toistin sen esimerkkiä, nousten seisomaan. 
”Mä soitan sulle”, mä huudin tytön perään, kun se jo lähti juoksemaan poispäin meidän luota. Mä katselin sen täydellistä vartaloa, musta tuntu, näytti, ihan ku se ois pinkonu henkensä edestä jotain pakoon. 
”Sillehän tuli kiire”, Caitlin naurahti. 
”Yleensä, ku joku kuulee pääsevänsä piknikille Justin Bieberin kanssa, ni ei ne sillon juokse karkuun. Päinvastoin”, Christian totes ihmetellen. 
”Sehän lähti sinne kakkukaupalle”, Ryan mutis palauttaen sisarukset maanpinnalle. Mä käänsin katseeni takaisin noihin. 
”Noh, ehkä se sit ens kerralla tulee meiän kanssa”.