LUKU 12

LUKU 12 #ENGLESIA 


Puolkarkeelle, vaaleelle paperille alko hitaasti piirtyä hahmo. Varmasti mä pyörittelin kynää paperilla, saaden aikaan ihan himmeän harmaasta väristä savunharmaaseen väriin olevia viivoja ja kuvioita. Kun mieli on synkimmillään, sitä kaipaa synkkää piirrettävää. Paperin hahmo alko hitaasti herätä henkiin viiva viivalta. Väri väriltä. Sen hartiat oli lysyssä ja se seiso epävarmana koko maailman edessä. Sitä pelotti, et mitä muut siitä sanois. Sitä pelotti, et mitä se joutuis vielä kohtaamaan. Sitä pelotti, et mitä sitä vastaan tulis. Se oli niinku minä. Mua pelottaa. Kaikil on jotku selvät tulevaisuudensuunnitelmat. Justin tahtoo laulaa, Caitlin suunnitella vaatteita. Christian haluu sähkötekniikka-alalle ja Ryan ravintola-alalle. Chaz aikoo lähteä kauppikseen, sit joskus. Mut mikä musta tulee? Mua pelottaa. Et jos mä en keksikkään mitään. Jos mä en saa tehdä sitä mitä mä haluan. Ei sillä, mä en edes tiedä, et mitä mä haluan, joten mistä mä tiedän, et päädynkö mä tekemään sitä mitä mä en halua koska en tiedä mitä haluan? Mä en oo edes koskaan ajatellut, et mä eläisin niinkään pitkälle. Mitä nuoruuden jälkee edes on? Kiirettä ja vihaa, surua ja menetyksiä. Ikäänku nyt ei olis ollut. 
Piirros sai haaleet siivet. Se oli vähän niinku rikottu enkeli, sen siivet oli rikki. Pelokas, mykkä enkeli joka ei koskaan osannut kertoa tunteitaan ääneen. Se otti maailman vastaan sellaisena kuin se on, vaikka se olis ollut mahdollinen muuttamaan koko maailmaa. Se yritti lentää karkuun murheita ja kipua. Se ihan totta yritti. Enkeli joka unohti miten lentää. Se oli ansainnu siipensä haavoillaan. Se yritti oppia ja ottaa vastaan neuvoja, jokasesta virheestään huolimatta se halus yrittää. Yks kerrallaan sulat sen siivistä tippu maahan. Rikkinäisillä siivillä ei lennetä. Se on tuomittu kulkemaan maanpäällistä *** askel kerrallaan. Näkemättä tulevaan. Vailla pelastajaa, omaa suojelusenkeliään, joka liimais sulat takas siipiin ja auttais sen lentoon uudestaan. 

Tuleekohan Chaz olemaan mun pelastus? Tuskin. Chaz on ihana ja mä rakastan sitä, ihan oikeesti rakastan. Mut.. se on vähän niinku paikka. Pienenä jos toppapukuun tuli reikä, äiti osti siihen sellasen paikan jossa oli joku kiva kuva. Samaan tapaan Chaz tulis olemaan täydellinen, puhtaanvalkonen ja pehmeä höyhen joka kiinnittyis paikkana mun siipiini. Se pitäis ne kasassa, mut ei koskaan parantais niitä täydellisesti. 
Onks mulla ees mun omaa suojelusenkeliä? Ehkä niitä jaettaessa on unohdettu mut. Jätetty välistä. ”Kattokaa tota säälittävää idioottia, ei se tarvi suojelusenkeliä”. Olettiksne, et mä selviin kaikesta? Et vaikka mä jään yksin, mä selviin? Koska jos ne niin oletti, ne oletti aika alakanttiin. 
Mä otin kynärasiasta mustan hiilen, jolla mä varjostin enkeliä. Lopuks mä päädyin vielä kirjottamaan alalaitaan ”Everytime I try to fly I fall without my wings”. 
Mä hyräilin Britney Spearsin Everytimeä hiljalleen ja tunsin sellasen puolikuunmuotosen, tasasen mut silti niin suloisen katkeran kyyneleen tippuvan paperille. Se jätti jälkeensä tahran joka levitti lyijykynää ympäriinsä. Entä jos mäki leviin samalla tavalla? Mua kiskotaan eri suuntiin, sydän ja järki sanoo eri asioita. Mitä jos mä hajoon ja repeen, tuhoudun? 
Hymyillen ivallisesti mä suljin piirrustusvihon ja nousin sängyltäni ottaen sen samaisen vihon ja kynärasian mukaani. Mä kuskasin ne lipastoni alimpaan laatikkoon ja astelin sitten mustasta ovesta vaatehuoneeseeni, jonka keskelle mä heitin kaikki vaatteeni. Hetken aikaa mä tarkastelin alastonta kehoani kokovartalopeilistä, punertavat viillot pisti esille syksyn myötä väriään menettäneestä ihosta. 
Yhtäkkii se näky alkoi kuvottaa mua. Mä pudistin päätäni ja otin oven vieressä olevalta pöydältä kulhosta mansikkatikkarin, jonka mä käärin auki ja tiputin roskan sitten roskikseen. Sen jälkeen mä kietouduin superpehmeään, valkoiseen froteepyyhkeeseen ja astelin kylppäriin. Lukittuani oven perässäni himmensin valoja - en koskaan tykkää käydä suihkussa hirveen valosassa. Ylipäätään sellain turvallinen hämärä on ihanaa, missä tahansa onkaan. Tuijotin itseäni silmiin peilin kautta ja otin sitten lasit päästäni pois - mä en edes tarvinnut laseja. Oikeestaan vaan koulussa mun pitäs niitä käyttää, ku en meinaa nähä taululle. Mut mä tavallaa tykkään siitä, miten maailma on kehystetty ku on lasit päässä. 
Oonksmä oikeesti muuttunu niin paljon, et Justin ei tunnista mua? Mut miks Pattie tunnisti? Jos tarkkaan katso, oranssihtavia pisamia saatto viel näkyä mun nenälläni, mut yleensä noi lasit peitti ne. 


Nopeesti suihkuava vesi rummutti tasaisesti mun ihoani, tunkeutui sen huokosiin ja kasteli mun hiukset. Se oli yllättävän kalkkipitosta, ja siks jos meillä käy vieraita jostain muualta, niiden pitää juoda pullovettä koska muuten niillä tulee maha kipeeks. Kalkki kans kuivattaa mun ihoa ihan hirveesti. Mä tartuin oranssiin TIGI'n shampooseen ja pumppasin sitä kädelleni. Annoin hymyn kohota huulilleni shampoon hedelmäisen tuoksun levitessä suihkukopissa ympäriinsä. Mä vaahdotin shampoon hiuksiini ja huuhtelin ne sitten lämpimällä vedellä. Sen jälkeen levitin samanlaisesta oranssista purkista ottamaani hoitoainetta hiuksiini ja tartuin sitten sheiveriin, joka odotti houkuttelevana suihkutelineessä. Sen enempää ajattelematta mä vein sen terän ranteelleni ja kiskasin sivulle. Veri, joka ilmeisesti päätti olla odottamatta sen ihmeellisemmin purskahti ulos samalla kun iho repes kahtia siitä kohtaa. Mä vedin käteni veden alle ja siihen alko kirvelemään. Hymyillen ivallisesti mä kaadoin siihen päälle viel saippuaa, saaden sen kirvelemään entistä enemmän. 
Verentulo ei meinannu loppua millään, ja vihdoin mäkin tajusin, et mä olin saanut sen ehkä ihan kunnolla vedettyä tällä kertaa. Naurahdin ja suljin suihkun, päätyen siihen nurkkaan istumaan. Se oli sellast naurun ja itkunsekasta pelokkuutta. Mä nojasin päätäni kaakeliseinään ja kiedoin käteni polvieni ympärille. 
Veri, joka mun ranteestani valu, värjäs mun jalat punasuudellaan. Hetken aikaa mä tuijotin, miten veri jätti lattiaan punertavia kuvioita, mut sit pikkuhiljaa mun tajunta sumeni. 


# CHAZ 


Painoin sormeni ovikellolle ja miltein samaan aikaan Englesian äiti avas oven. 
”Ai, Chaz, mene vaan sisään, Englesia on ylhäällä!” se huudahti ja ryntäs sit ovesta ulos autollensa. Mä kohautin olkiani naiselle - sillä näytti olevan kiire. Sen jälkeen mä astuin taloon sisään ja suljin oven perässäni. Jätin kenkäni ovenpieleen ja laitoin takkini naulakkoon ja lähdin sitten pomppimaan yläkertaan Englesian huoneeseen, jossa tyttöä ei kumminkaan näkynyt. 
”Englesia, ootsä siel?” mä kysyin ja koputin varovasti sen vaatehuoneeseen. Ei vastausta. Mä avasin oven ja jälleen kerran mä hämmennyin sen huoneen suuruudesta. Mä astuin huoneeseen sisään sulkien oven perässäni. Hetken aikaa mä katselin mykkänä sen vaatevarastoa, annoin katseeni kiertää paidoissa ja housuissa ja.. alusvaatteissa. Mä tallustelin alusvaatteiden luo tehdäkseni lähempää tarkistelua. Mä pudistin kumminkin päätäni ennenkuin mä päästin sisäisen likaisuuteni valloilleen ja lähdin vaatehuoneesta pois. Mä koputin kylppärin oveen, ei vastausta. Varmuuden vuoks mä yritin avata senkin, mut se oli.. lukossa? 
”Englesia!” mä huudahdin ja aloin hakkaamaan sitä ovea paniikissa. Jos se on liukastunu saippuaa ja lyönyt päänsä? 
”Vastaa mulle!” 
Mä käännyin epätoivoisena ympäri ja hain katseellani jotain, millä mä saisin oven auki. Ahaa, veitsi! Englesian pöydällä. Hyppelehdin huoneen poikki ja tartuin veitseen, joka kädessäni mä juoksin ovelle. Taiteilin sen lukon sillä veitsellä auki - okei, siin ei ollu mitään taiteilemista. Piti vaa asettaa se terä oikein ja kääntää. 
Kun se vihdoin, loputtomalta tuntuvan ajan jälkeen naksahti auki ja mä avasin mustan oven, ainoo minkä mä sillä hetkellä oli Englesia. 


Englesia, jonka verinen keho makas alastomana liikkumattomana vaaleeta kaakeliseinää vasten. Mun hengitys pysähty ja mä nostin käteni suuni eteen, tajuten sitten kumminkin yhtäkkiä juosta tytön luo. Ne kaks metriä tuntu olevan mun elämäni pisimmät metrit, tuntu et mun sydän ei enää lyöny eikä henki kulkenut. Mä otin Englesiasta kiinni ja nostin sitä ylöspäin, niin että mä sain sen makaamaan vaaleelle matolle kylpyhuoneeseen. 
”Sä et saa olla kuollut, et saa!” mä huusin, läpsin sen poskea ja kokeilin samaan aikaan pulssia, joka löi heikosti. Mä otin sitä nenästä kiinni ja painoin huuleni sen huulille saadakseni sen hengittämään uudestaan. 
Verellä kuorrutettu vartalo häiritsi mun keskittymistäni, joten mä laitoin sen valkosen pyyhkeen siit lattialta Englesian kriittisimpien paikkojen peitteeks. 

”Englesia”, mä kuiskasin, mielessäni mä rukoilin armoa. Voiks ihmiselämä päättyä niin nopeesti ja arvaamattomasti? Kylpyhuoneen himmeessä valossa mä katselin punahiuksista tyttöä, joka oli joutunu kestämään liikaa mut oli silti luovuttanu liian aikasin. Elintoimintojen heiketessä mä pystyin vain silittelemään sen kasvoja ja toivomaan, että mä en menettäis sitäkin.