LUKU 6

Justin. Drew. Bieber. Mun entinen paras kaverini. Sama kaupunki. Sama maa. Sama maanosa. Sama manner. Tunnin sisään se istuis puistossa siinä samassa kohtaa, missä mä olin hetki sitten istunut. Se olis alle viidensadan metrin päässä meidän kodista. 
”Ei”, mä kuiskasin, lopettaen vihdoin juoksun. Mä olin saapunut kotipihani edustalle. Hitaasti mä valuin alaspäin istumaan suuren, vanhan ja rusehtavan tammen luo. 
Mä painoin pääni polviini. Tunsin, miten kyyneleet alko täyttää mun silmiä hitaasti mutta varmasti. 
”Se ei oo mahdollista”. Kaikki nää vuodet, tavoin tai toisin, mä olin yrittänyt saada itseäni unohtamaan sen pojan. Viiltely.. kaikenlainen itsetuhosuus. Mä tein sen turruttaakseni tunteeni sitä poikaa kohtaan. Silloista poikaa. Sitä mitä se oli ollut sillon - me oltiin just oltu pääsemässä kuudennelta luokalta. Sit se oli vaan häipynyt. Huokaisten mä vajosin kauas omiin muistoihini, niihin jotka ei sattunu. Niihin, jotka rauhotti mua hädän hetkellä. 
Täs muistossa oli kakstoista vuotias Englesia - pisamakasvoinen vaaleahiuksinen pikkukakara. Sen vieressä pomppi ilosena ruskeehiuksinen ja ruskeesilmänen Justin. Meiän nuorempien versioiden kädet oli kietoutunu luonnollisesti yhteen. 
Kylmä ja kirpee talvi-ilma oli tehny tehtävänsä - meiän molempien posket hehku punasina innosta ja pakkasesta. Toisessa kädessään Justin raahas perässään punasta pulkkaa. Me käytiin tosi usein pulkkamäessä kakaroina - heti ensilumen sadettua oli pakko lähtee sinne ruohomäkeen. Siellä me laskettiin niin kauan, et viimenenkin kukka oli keväällä puskenut tiensä jään läpi auringon alettua paistaa. Mulla oli kirkkaanpunaset ulkoiluhousut ja jättipaksut talvikengät. Liila, iso toppatakki jonka alle mä olin saanut ängettyä lapaseni Justinin avullaa. Päässä mulla heilu pinkki pipo. Justin taas, kuten kaikki pojat, oli pukeutunu mustiin toppahousuihin ja tummansiniseen toppatakkiin. Sillä oli musta pipo, jossa oli spidermanin kuva. Kädessään silläkin oli lapaset. 
Ne pulkkamäkireissut kesti aina monen monta tuntia - me lähdettiin heti aamulla suurensuuri reppu pakattuna täyteen juustovoileipiä ja lämmintä kaakaota. Me taivallettiin parin kilometrin matka umpimetsän läpi päästäksemme sinne - maailman täydellisin pulkkamäki. Se oli korkee ja pitkä, siin sai kunnon vauhdit ja aukealla oli tilaa jatkaa eteenpäin niin kauan ku vauhtia riitti. Aina joskus, kun tuli kylmä tai nälkä, me kaivettiin eväät esiin. Illalla lähdettiin takaisinpäin pimeen saapuessa, ja niin me marssittiin hämärän rajamailla keskellä metsää. 
Metsä. Tääl ei pääse kunnolla metsään. Tääl ei oo sellast metsää, mis vois vaa juosta paljain jaloin ja huutaa onnesta. Mä lyön vaikka vetoa, et Justinkaan ei ollu päässy aikoihin metsään. 
Jokatapauksessa, sit, ku me vihdoin selvittiin Justinille tai meille, me oltiin ihan yliväsyneitä ja jäätiin jommallekummalle yöks. Jos me enää jaksettiin pysyä hereillä, me katottiin joku leffa. 

Ne ajat oli ihan erilaisia ku nykyajat. Nyt, kun sä kävelet kaduilla, tienvarret on täynnä mainoksia vähäpukeisista naisista ja miehistä. Kai se jättää pienempiinkin jälkensä. Mun lapsuudessani ulkonäöllä ei ollut väliä, tyttö ja poika sai olla kavereita. Kukaan ei harjoittanut ala-asteseurustelua läpällä (ja harvemmin epäläpälläkään) ja kukaan ei haukkunut toista koska toinen omisti tai ei omistanut jotain mitä toinen. 
Kerran me oltiin istuttu kesäyöllä sellases jättisuuressa keinussa yhen kallion lähellä. Se oli kävelymatkan päässä Justinin talosta, joten me käytiin siellä aika usein. Aurinko oli just laskemassa, se oli värjänny taivaanrannan miljooniin eri väreihin. Vesi lainehti ja heijasti sitä valoa takasinpäin. Me istuttiin Justinin kanssa ihan lähekkäin, epäröiden se oli kääntyny katsomaan muhun. 
”Englesia.. mä rakastan sua”, se oli sit sanonu epäröiden. Mä olin tuijottanut sitä suurilla silmillä ja mun sydän oli hakannut tuhatta ja sataa. 
”Mäkin rakastan sua”, mä olin vastannut, tajuamatta asian merkitystä. Siis, tietenkin mä rakastin Justinia. Mä rakastin sitä ku koira omistajaansa - mä halusin olla sille uskollinen. Mä rakastin sitä ku lapsi äitiänsä, mä en halunnut tuottaa sille pettymystä. Mä rakastin sitä ku sisarusta, mä halusin olla sen vierellä aina. Mä rakastin sitä.. enemmän ku kaverina. 
Ruskeehiuksinen poika oli nostanut kätensä kevyesti mun poskelleni ja painanut sitten hennon suudelman mun huulilleni. Sydän oli hypänny varmaan paikoiltaan, mun kädet täris. Siitä hetkestä ei enää sen jälkeen puhuttu, se unohtu. Tai ei unohtunu, mut siit tuli tabu. Asia, joka me molemmat tiedettiin mut asia josta kumpikaan ei halunnut puhua. 

Mä nyyhkäisin pienesti ja palasin sitten takas tosiasioihin. Justin, Justin ja Caitlin. 
”Jospa mä..” mä naurahdin ääneen - tarkottaen sen ensin vitsinä itselleni. Sit mä kumminkin tajusin, et mä voisin ihan oikeesti lähtee pienelle stalkkausroundille sinne puistoon, mut eka mun pitäs käydä vähän laittamassa itteeni, jotta mua ei tunnistettais. 
”Mustaa sen olla pitää”, mä höpötin - jälleen kerran - itsekseni ja nousin seisomaan, pyyhkien kyyneleitäni samalla. Pudisteltuani vaatteeni neulasista ja muista roskista mä lähdin astelemaan asfalttia pitkin portille, jonka mä avasin koodilla. Hetkessä se portti naksahti auki ja mä pääsin sisään kotipihaani.
Mä hymyilin pienesti. Mä näkisin Justinin. Edes vilaukselta. Ei se vois niin paljoo sattua. Ehkä päinvastoin, se saattais tehdä hyvää nähdä, et miten se oli jatkanu eteenpäin ilman mua. Munkin pitäs vihdoin tajuta tehdä niin. Mun edestäni juos punertava orava joka kiidätti kulkunsa puuhun. Terävillä kynsillään se kiipes sinne ihan latvaan asti tähystelemään ympäristöä. Mä hymyilin pienelle eläimelle, jolla tuskin oli muuta huolta maailmasta kuin pedot ja autot ja ruoan loppuminen. Tai siis, olihan sekin. Mut päällisin puolin senkin elämä näytti olevan ihan hyvää. 



# JUSTIN 

Mä vedin huppua syvemmin päähäni istahtaessani punavalkoiselle viltille Caitlinin viereen. Mä hymyilin seitsemäntoistavuotiaalle brunetille ja kiedoin käteni tuon ympärille. 
”Mul oli sua ikävä”, päästin suustani, ja Caitlin naurahti. Se tuijotti mua silmiin ja paino sit pienen, viattoman pusun mun huulilleni. 
”Hyi miten siirappista”, Chris voihkas ja nyrpisti nenäänsä, saaden meidät kaikki muut nauramaan. 
”Ootte vaan kateellisii ku teil ei oo näin ihanaa miestä”, Caitlin latas takas, saaden meidät nauramaan vielä kovemmin. Chris haroi rusehtavia hiuksiaan ja näytti siskollensa kieltään. 
”Caitlinrakas, mä en ole suuntautunut miehiin”, se selitti mahdollisimman hitaasti ja selvästi artikuloiden - kuin idiootille. 
Mä annoin sisarusten tapella keskenään ja käännyin Ryanin ja Chazin puoleen. 
”No, mitäs uutta?” mä kysyin, ja molempien ruskeehiuksisten pää käänty salamana muhunpäin. Chazin vihreet silmät seilas mun läpi nopeesti tutkien ja pääty sit katsomaan mua silmiin. 
”Ei mitää. Englesia oli meiän kans hetken tääl, mut se joutu lähtee auttamaan äitiään”. Englesia. Mä yritin vääntää kasvoilleni hymyn ja nyökätä, mut pakostikin mun oli pakko pudistaa päätäni. Yrittää selventää mun ajatuksiani. Ei siihen oo mitään mahdollisuutta, että se tyttö, joka tääl oli tänään näiden kanssa ollut, olis mun Englesiani. Tai, tuskin se enää on mun Englesia. Sil on varmaan hirvee kasa kavereita ja kosijoita jonossa talon edessä. 
”Aijaa, kuka se on?” mä kysyin, vaikka mä muistinkin Chazin selittäneen siitä, et sitä tyttöä kiusattiin. 
”Englesia Grey, munkaa samalla luokalla, sellai silmälasipäinen punapää. En oikeestaa tiedä siitä mitään, mut se on tosi mukava ihminen, sellanen.. se herättää tavallaan suojelunhalun, heti kun se astuu mun viereen. Okei, sen ei edes tarvitse astua mun viereen. Se saa mut tuntemaan itseni hyväks ihmiseks. Se vetää mua puoleensa. Mul on käsittämätön halu vaan ottaa sitä kädestä ja raivata se turvallisesti läpi elämän”, Chaz päästi suustaan harvinaisen paljon kerralla. Ou. Se Englesia, jonka mä olin tuntenut.. Gee oli herättänyt mussa ihan samanlaisia tunteita. Mä olin halunnut pitää nuoren tyttölapsen turvassa ihan pienestä asti ja auttaa eteenpäin elämän ylä- ja alamäissä. 
Mut tää on eri Englesia. Tää on Grey, ei Hamilton. Täl on punaset hiukset, ei vaaleita. Ja täl on silmälasit. 
”Uuuuuu onks meiän Chazzy vähän in löööv”, Ryan huudahti ja mä virnistin sille. Chaz katsahti poikaan tiukasti. 
”Eeeeeen”, Chaz vastas venyttäen sanaa. 
”Eli on! Hahaa, se on!” Caitlin huudahti - ne oli ilmeisesti saanut sotansa sodittua. Tai niin mä ainakin oletin, sillä Chris makas mahallaan siinä alustalla ja Caitlin istu sen päällä kasvoillaan sadistinen virne. 
”Häh, mist sä niin päättelet?” Chris älähti sieltä maasta. 
”Älä aliarvioi naisen vaistoa! Sitäpaitsi se venytti ei-sanaa liian kauan. Joten, kiinni jäit Chaz”, tyttö myhäili ilkeesti ja mä en voinut estää itseäni virnistämästä. 
”Nomut ei se koskaan vois tuntee mua kohtaan mitään”, Chaz naurahti heikosti pudistaen päätään. 
”Voihan. Isket vaa kiinni, Chaz”, mä naurahdin ottaen osaa keskusteluun. Mä pörrötin Chazin hiuksia ja katselin sitten taivaalle, vieläkin mä joskus kävin yksin jossain kattelemassa pilviä. Se oli ollut mun ja Englesian juttu, mut..