LUKU 19

Lukekaa toi enkunkielinenkin pätkä, se on suht olennaista juttua ja vaikka ei oliskaan, se on mun mielestä tosi kaunis :) se on siis h. c. andersenin sadusta little mermaid. 
En jaksanu lukea tätä lukua sen kummemmin läpi, mut haha sen sanon että mun pitäs varmaan taas alkaa kirjottaa.. en oo kirjottanu kuukausiin mitään uutta. mut en tiiä ehinkö ennen joulua, pitäs alkaa kirjottamaan äikässä jotain novellia ja mulla ei inspaa yhtään. ei oo hetkeen inspannukaan. 
Kommentit on edelleen sallittuja & toivottuja ja sillain, kiitos kaikille jotka aikaisempiin lukuihin ovat kommentoineet!

 # ENGLESIA


Nojauduin lähemmäs Justinia.
”Mut.. entä Caitlin?” mä kysyin. Tuntu jotenki oudolta puhua itsestäni itsenäni toiselle ihmiselle epäitsenäni. Tai siis.. tuntuu jotenki oudolta puhua siitä Englesiasta toisena Englesiana vaikka tosiasiassa me ollaan sama Englesia.
”Caitlin.. Mä rakastan sitä koko sydämestäni. Oikeesti”, Justin huokas. Vähän niinku mäki Chazia, mut.. ”mut se vaan.. tuntuu enemmänki sisarusrakkaudelta”.
”Mut miks sä sitte oot Caitlinin kanssa?” mä kysyin, ja kysymättäkin mä osasin arvata vastauksen.
”Koska.. muut odotti sitä. Tai siis..” oli vastaus, ja mä nyökkäsin. Mä ymmärsin paremmin ku hyvin, miltä Justinista tuntui. Siis et kaikki odottaa et sä teet jotain.. vähän niinku mun koko suku odotti, et mä käyttäydyn hyvin ja oon ilonen, ja mä toteutin sen, en paljasta todellista minääni.
”Mä ymmärrän kyllä”, mä hymähdin.
”Muthei, mä en oo kuullu sun lapsuudesta mitään, kerro mulle”, Justin tajus hetken päästä. Mä huokaisin. Mitä mä voisin sanoa? "olipa kerran mini-Englesia ja mini-Justin ja ne leikki aina keskenään, justhan sä kerroit itekki"?
”No ei mun lapsuudessa oikeestaa oo kerrottavaa. Mutakakkuja ja kuravettä, ju nou”, mä kerroin hetken mietinnän jälkeen, ja ilmeisesti ruskeehiuksinen tyytyi siihen.

# JUSTIN

Katsoin punapäätä - se näytti äärettömän tutulta. Miks mä en saa päähäni kuka se on?
”Missä sä asuit ennenku muutit Atlantaan, vai ootsä aina asunu Atlantassa?” mä kysyin hetken päästä.
”Kanadassa”.
”Aijaa”.
Englesia nosti silmälasejaan ylöspäin ja antoi katseensa kiertää ympäri huonetta.
Mäkin painoin katseeni alaspäin, vajosin ajatuksiini.
”Onks sulla koskaan ikävä Englesiaa?” Englesia kysy hetken päästä - jotenki hassua puhua Englesiasta Englesian kanssa.
”Aina”, mä vastasin ja tunsin haikeen olon vatsanpohjassani. Vaikka Caitlin olikin aina mun vierellä ja mä rakastin sitä, silti se jokin puuttu. Jokin, mikä tuntu just nyt täyttyneeltä.
”Tiedätsä sen sadun, pienen merenneidon?” mä kysyin ja Englesia nyökkäs.
”Me aina luettiin sitä mun kaverin kanssa pienenä”, Englesia kertoi ja mä tunsin piston sydämessäni. Mäkin luin sitä aina Geen kanssa, kesäisin ku me oltiin sen isovanhemmilla, me mentiin latoon katselemaan pienen merenneidon, sen kirjan, kuvia. Myöhemmin, kun Englesia ennen mua oppi lukemaan, se luki sitä ääneen. Eikä me koskaan kyllästytty siihen.
”Joskus musta tuntuu, et Gee olis vähän niinkuin se pieni merenneito”, mä kuiskasin. Englesia pyyhki silmiään.
”Kaikki ei oo aina sitä miltä näyttää”, Englesia vastas. Mä en osannu yhdistää sen sanoja lauseeseeni, joten mä jatkoin.
”Joskus musta tuntuu, et se olin minä.. tai siis että se uhrautu mun puolesta”, mä hymähdin. Mä muistan aina, miten Englesia itki joka kerta kun me saatiin se kirja loppuun.
”Kaikissa kirjoissa ei oo onnellista loppua”, Englesia hymähti. Mä nyökkäsin, ei niin. Luoja tietää, saaks mun kirja koskaan onnellista loppua.


Englesia Hamilton. Englesia Grey. Hamilton. Grey. Hamilton. Englesia. Miks ne on niin samanlaisia? Tunsin silmieni kostuvan jälleen, tää mun vieressä istuva neiti muistutti mua ihan liikaa Geestä. Se herätti mussa tunteita, joita mä en ollu tuntenu sitten sen päivän kun mä viimeisen kerran näin Englesian.
Sellanen voimakas tunne - suojelunhalu, sellai.. jotenki tää punapää herätti mussa äärettömän halun suojella sitä kaikelta pahalta. Mä pudistin päätäni. Englesia, Chaz. Justin, Caitlin. Caitlin, Justin. Chaz, Englesia. Vai..?
”Tiedäks, Ryan ja Caitlin oli yhessä kerran”, mä aloitin.
”Mmmh?”
”Se oli aika samoihin aikoihin ku mä tutustuin niihin, must tuntuu, et Ryan oikeesti rakasti Caitlinia. Vieläki joskus mä nään miten se katsoo Caitlinia.. mä saan kylmiä väreitä. Se ei edes tapellu vastaan, kun mä tulin ja vein Caitlinin itselleni”, mä kerroin.
”Sitä se siis oli”, Englesia parahti mun vieressä. Katsoin tyttöä kysyvästi, mut mä sain vastaukseks vaan olkien kohautuksen. ”Ei mitää”.
”Äh. Anteeks et mä avauduin sulle. Se vaan.. tuntu oikeelta”, mä hymähdin tytölle - mut se oikeesti tuntu hyvältä. Hetken aikaa kaikki oli suhteellisen hyvin, sellanen haikeus ja kaipaus oli syvällä mun sisällä, mut hetken aikaa se oli suljettu lukolliseen rasiaan, kunnes mun mieli löys taas avaimen ja se haikeus purkautu kaikkialle muhun.
”Tää varmaan kuulostaa aika idiootilta mut.. musta oli kiva kun sä kerroit mulle ton kaiken. Jotenki.. osaan arvostaa menneisyyttä enemmän, tai siis.. kiitti”. Naisenalku väläytti mulle kauniin hymyn ja mä kiedoin käteni sen ympärille.
”Kiitos itelles, sä et tiedä miten rankkaa on pitää tällästä asiaa sisällään näin kauan..”.
”Kyllä mä tiedän”, se vastas haikeesti, ja sillä hetkellä musta tuntui, että se oikeesti tietää miltä tuntuu elää jollekkin jota ei voi saada.

”Far out in the ocean, where the water is as blue as the prettiest cornflower, and as clear as crystal, it is very, very deep; so deep, indeed, that no cable could fathom it: many church steeples, piled one upon another, would not reach from the ground beneath to the surface of the water above. There dwell the Sea King and his subjects. We must not imagine that there is nothing at the bottom of the sea but bare yellow sand. No, indeed; the most singular flowers and plants grow there; the leaves and stems of which are so pliant, that the slightest agitation of the water causes them to stir as if they had life. Fishes, both large and small, glide between the branches, as birds fly among the trees here upon land. In the deepest spot of all, stands the castle of the Sea King. Its walls are built of coral, and the long, gothic windows are of the clearest amber. The roof is formed of shells, that open and close as the water flows over them. Their appearance is very beautiful, for in each lies a glittering pearl, which would be fit for the diadem of a queen.”