LUKU 3

”Haa, mä voitin sut taas!” mä huudahdin, tappaessani jälleen kerran Christianin hahmon. 
”Nojoolol, sä saatki treenata tätä vaik miten paljon”, se virnisti ja sulki sit pleikkarin. Mä naurahdin ja nousin ylös, venytellen samalla. 
”Chazzyyyy, mikä on?” mä virnistin ja pomppasin mahalleni parisängylleni siihen selällään makaavan Chazin viereen, joka käänty katsomaan mua. 
”What's happening? Pitääks päivittää twitter? Onks tää maailmaamullistavaa? Missä palaa? Keneltä sä sait, Chaz? Kenelle Jeesus ilmesty? Tilasitsä pitsaa mullekki?” Christian huudahti yhtäkkii kauheen kysymysvirran ja nous mun esimerkkiä seuraten ylös päätyäkseen mun selän päälle istumaan mahollisimman homomaisesti. 
”Kyselyikä?” mä virnistin viitaten pojan nuoreen ikään - tuo oli vasta viistoista. Chaz naurahti teinipojan innostukselle. 
”Ääh, ei tää mitää. Jäi vaa mietityttää yks juttu”, se naurahti ja mä nyökkäsin. 
”Kerro heti!” Chris painosti ja mä nyökkäilin tuon alla. Joku vähemmän asiasta tietävä saattas oikeesti kuvitella, et meiän välil on jotain, mut tää on vaan meidän tapa.. olla. 
”Meiän luokalle tuli uus tyttö ja ne yhet hakkas sen”, Chaz kerto. Mä en voi ymmärtää koulukiusausta. Siis.. Miten joku voi haluta pahaa toiselle, kiduttaa? 
”Pahastikin?” mä kysyin ja sain nyökkäyksen vastaukseks. 
”Se oksens koulun lattialla verta. Sano kyl olevansa ihan kunnossa”, ruskeehiuksinen jätkä jatko. Se oli samas koulus ku Christian, joten.. 
”Heei nyt stoppii, mitäs meiän tunnollinen koululaine, Chris, etsä ollukkaa koulus tänää?” mä virnistin. 
”No itteasias nukuin vähä yliaikaa mut kelasin ettei se haittaa mitää”, se hymähti ja mä nyökkäsin. Ryan ja Caitlin on kans samassa koulussa, mut Ryan on nyt just kipeenä himas ja Caitlin on kai jollai musiikkilinjalla siel, joten sen lukkari on vähän mitä on, eikä sekään, veljensä tapaan, aina jaksa olla koulussa. 
”Hyihyi”, mä toruin pienesti tuota ja käännyin sitten takaisin Chazin puoleen. 
”Etsä jääny auttamaan?” 
”En mä voinu”, oli vastaus, ja kun mä kohotin kysyvästi kulmiani, Chaz jatko lausettaan. ”Siis koska Englesia - jos se edes oli Englesia - hakattiin sen takia et se puhu mulle. Jos mä viel puhun sille, se hakataan uudestaan”. 
Englesia. Sydän mun rinnassa jysähti. Mun oma, pieni Englesia. Kai silki menee nykyään ihan hyvin. Se vaan jotenki jäi. Mä kyl kadun sitä joka päivä, mut.. 
”Niinku aina. Seriously, Chaz, miten suosittu sä oikee oot?” Chris virnisti, viitaten nyt koulun lehmäkolmikkoon. Joo, lehmäkolmikkoon. Ihan sama, kuka tai mikä puhui Chazille ilman lehmäkolmikon lupaa, sai kyl tuntee sen nahoissaan. Mua nauratti enemmänkin koko juttu - mut ilmeisesti sen pääjohtaja oli lätkäs meiän Chazzyy tai jotain, koska se oli niin omistushaluinen. 
”Siisduh, oon kaikist suosituin”, Chaz naurahti tyttömäisellä äänellä. Kaippa se sit olikin. Jokatapauksessa, lehmäkolmikko osas tehä muiden elämästä vaikeeta. Perättömiä juoruja, uhkailuja, haukkumista päin naamaa... mut ei ne viel koskaan olleet edenneet noin pitkälle. 
”Mut ei ne sitä enää tee. Ei ne tee koskaan sitä uudestaan sen pelottelukerran jälkeen”, Chaz tokas palaten asiaan. Mä nyökkäsin. Ei se kuulu niiden tapoihin. 


# ENGLESIA 

”Moi, mä tulin”, mä huudahdin mahdollisimman iloisesti avatessani kotioven. Kukaan ei vastannut. Hyvä. Märtha oli siis jo todennäköisesti lähtenyt kotiinsa, ja kello oli vasta vähän vaille neljä, joten äiti tai Mike kumpikaan ei tulis vähään aikaan. Äidin kakkukaupassa kun oli vaan kolme työntekijää, kaksi hänen itsensä lisäksi. Aina ilonen Jennifer, jonka ruskeet hiukset oli aina ilakoivasti korkeella ponnarilla tuon päälaella. Memory taas oli pieni ja näkymätön, se pukeutu mustiin vaatteisiin ja kuulu vähäsanasimpiin ihmisiin keitä mä tunsin. Useimmiten, jos Memory edes viitsi johonkin vastata, vastaus oli pelkkä mumina tai ynähdys. 
Jokatapauksessa äiti ei halunnut tehdä kaupasta mitään 'massatuotantoa' vaan kaikki tilaukset hoidettiin huolella ja omistautuen. Näinollen sen työpäivät usein venähti, eikä siinä, mua ei haitannut yhtään yksinolo. Potkaisin tennarit jalastani eteisen nurkkaan ja hyppelehdin portaat yläkertaan huoneeseeni. Heitin mustan repun sängylleni ja loikkelehdin suoraan vaatehuoneeseen, jonka lattialle mä riisuin kaikki vaatteeni. Sitten mä tartuin messinkisessä naulakossa roikkuvaan superpehmeään, vaaleansiniseen jättipyyhkeeseen ja kiedoin sen ympärilleni. Mä katsoin itseäni tiukasti peilistä. Käsissä oli pieniä mustelmia, kyljessä hiukan isompi. Huokaisten mä avasin oven ja siirryin vaatehuoneesta viereiseen kylpyhuoneeseen, jossa mä laitoin kuumaa vettä valumaan siihen porealtaaseen. Lisäsin sellast tuoksujuttua sinne - kookosta. Sitten mä käännyin ja jätin hanasta vettä valumaan, kun kiiruhdin toiselle puolen huonettani suuren kirjahyllyn luo. Annoin katseeni valua opukselta toiselle, siirtelin sormeani nimien mukana. Miks musta tuntuu, et oon jo lukenu nää kaikki miljoona kertaa? Päästyäni ylimmältä riviltä neljä rivillistä alaspäin, mä löysin kirjan jota mä en ollut lukenut sitten lapsuudenvuosieni. Liisa ihmemaassa. Sivelin sormeani vanhan, kuluneen kirjan päällä ja painoin kirjan tiukasti itseäni vasten, päätyen sitten takaisin sinne kylppäriin. Mä lukitsin oven ja annoin pyyhkeen tippua ympäriltäni siihen lattialle. Mä laskin sen kirjan mahonginväriselle tasolle, joka oli lavuaarin vieressä. Katsoin itseäni peilikaapin peilistä ja nostin punaiset, aiemmin kiharretut hiukseni ylös tiukalle nutturalle, jotta ne ei kastuis, sillä mä olin vasta eilen pessyt ne ja ne oli vielä ihan puhtaat. 
Saatuani kesytettyä kutrini mä huomasin, että vettä oli jo valunut tarpeeksi. Naurahtaen pienesti mä suljin vesihanan ja himmensin huoneen valaistusta. Sen jälkeen mä nostin sen kirjan sinne poreammeen toiselle laidalle, jossa oli sellanen tasanen kohta johon ei menis vettä. Sitten mä avasin yhden vetolaatikoista, joita oli sen tason alapuolella. Hetken kaiveltuani mä löysin sen, kirurgiveitsen. Hymähdin pienesti ja sivelin veitsen kärkeä, saaden sormenpääni vuotamaan pienesti verta. Sitten mä nostin ensin toisen jalkani ja sitten toisen sinne porealtaaseen ja valuin hidastetusti lillumaan siihen veteen, antaen sen veden hyväillä mua jokapuolelta. 

Hitaasti, mietiskellen mä aloin sivellä sillä veitsellä mun rannettani. Hymähdin pienesti, kun mä sain aikaan ihan kunnon haavan, josta lähti valumaan verta. 
”Idiootti. Sun piti lopettaa”, mä moitin itseäni. ”Mut ei yks kerta haittaa mitään..” 
Lisää haavoja. Jokainen niistä edellistä syvempi ja pidempi, pikkuhiljaa siihen mun ranteeseen alko hahmottua kirjaimia. YOLO. You only live once. Ja miten mä käytänkään sen ainoon elämäni, angstaamalla porealtaassa - jonka poreita mä en muuten ollut vielä laittanut päälle - sitä, ku mut hakattii koulussa koska puhuin Chazille. Nojaa, kellään parempia ideoita? 
”Sä olet tyhmä”, mä totesin itselleni ja upotin käteni veteen, joka värjäytyi heti kättelyssä punertavaks siitä veren määrästä, mitä sinne oli jo tippunut, ja mitä mun kädestä lähti sinne liukenemaan. Niihin haavoihin kirveli pienesti se tuoksuaine, mitä mä olin suht reilulla kädellä änkenyt tänne altaaseen. 
”Sä ansaitset sen kivun”, mä kuiskasin. Yksinäinen kyynel lähti valumaan mun silmänurkasta alaspäin, toinen kyynel teki sille seuraa. Käsikädessä suolatipat lähti valumaan alaspäin yhtä matkaa, tipahtaen sit siihen samaiseen veteen. Mä pyyhin kädelläni silmääni - mä en itkis. Mä olen vahva. Mä en itke. Ripsari, joka mun ripsiin oli jäänyt, tarttu mun käsivarteen jonka mä upotin veteen, jotta ne väriaineetki lähtis liukenemaan. Kunnon keitos. Vähän niinku joku noita-akka, tääl mä yksikseni keittelen jotai noitaliuoksia. Vähän verta, sammakonpäitä, rotanhampaita, liskonhäntiä.. 
”Enää yks”, mä naurahdin itsekseni, ja katselin, miten kirurgiveitsi piirs kaunista ja tasasta jälkeä taas kerran mun lantioni kohdalle. Veri purskahti ulospäin ja himmeni sitä enemmän, mitä ylemmäs se nous vedessä. Mä naurahdin ja nostin veitsen siihen tasolle, kirjan viereen. Kurotettuani lattialta sen vaaleensinisen pyyhkeen, johon mä kuivasin käteni, mä tartuin siihen kirjaan ja avasin ensimmäisen sivun. 

”Olet hullu. Aivan sekaisin. Umpikaheli. Mutta kerron salaisuuden; kaikki parhaat ovat”. Mä hymähdin lauseelle jonka mä luin kirjasta ääneen. Mä olin painanut sitä yhtä metallista nappia ja turvallinen, tasainen poreilu oli ympäröinyt mut. Melkein kuuma vesi rauhotti mun edelleenkin särkeviä lihaksiani ja todennäkösesti vähens mustelmien määrää. Mä rakastin tälläsiä rauhallisia poreallashetkiä. Ku kukaan ei ollut kotona, kun sai rauhassa, ihan hiljaisuudessa vaan olla, tai lukea jotain hyvää kirjaa. 
”Paljonkohan kello on..” mä kysyin itseltäni, ja mun katseeni osui seinällä tikittävään harmaamustaan kelloon, jonka hopeinen lyhyt viisari osoitti kuutta ja pidempi viisari yhtätoista. Viittä vaille kuus. 
”Mä oon lillunu tääl vedes kaks tuntia”, mä tiedostin asian ja naurahdin sitten. Särky mun ranteessani ja lantiossani oli vähentynyt, kun mä olin tottunut kirvelyyn. Mä nousin seisomaan ja astuin porealtaasta pois. Sen jälkeen mä piilotin sen veitsen sinne samaiseen lokeroon, perimmäisessä nurkassa olevaan syvennykseen jonka mä olin ihan vahingossa löytänyt. 
Sen tehtyäni mä nostin sen vaaleensinisen pyyhkeen lattialta ja kiedoin sen hymyillen ympärilleni, ottaen samalla tulpan irti ja sen kirjan käteeni. Sen jälkeen mä avasin oven lukosta ja sammutin valot kylppäristä. Heitin sen kirjan sinne mun parisängyn päällä lepäävän reppuni viereen ja astuin jälleen kerran vaatehuoneeseeni. Tällä kertaa mä päädyin neonkeltaisiin rintsikoihin, neonkeltaisiin stringeihin ja mustaan pitkähihaiseen, jonka kaveriks mä valitsin harmaat lökärit. Puettuani ne päälle mä suuntasin takaisin huoneeseeni jossa mä tein jälleen kerran kaveruutta kitaran kanssa.