LUKU 4

Koulun käytävät oli jo ehtiny autioitua, kun mä vihdoin suljin pääoven perässäni ja kiiruhdin kohti kaappiani, johon mä heitin reppuni ja otin vastapainoks enkunkirjat. 
Saatuani kaapin kiinni mä otin jalat alleni ja kiiruhdin kohti itäsiipeä, jossa meidän tunti oli. Selviydyttyäni oven luo mä koputin siihen ensin kaksi kertaa ja avasin sen sitten. 
”Anteeks et mä oon taas myöhässä”, mä sanoin nöyrästi, mut tällä(kään) kertaa Sandra ei jaksanu keskittyä muhun vaan viitto mut istumaan paikalleni. Englesia oli tällä kertaa säästänyt mulle nurkkapaikan, mutta istui itse sen viereisen pulpetin ääressä - muualla luokassa ei paikkoja ollutkaan. Ujostellen se kääns päänsä äänen suuntaan ja mä hymähdin sille pienesti. Vastaukseks mä sain pienen hymyn, joka kumminkin kätkeytyi pian tuon punaisten, tällä kertaa suorien hiusten sekaan. Mä kävelin hitaasti paikalleni - Englesia oli jättänyt varmaankin tarkotuksella hajurakoa meidän pulpettien väliin, sillä kaikki muut pulpetit oli ihan kiinni toisissaan. 
Tiputin kirjat siihen pulpetille ja rojahdin tuolille istumaan. 
”Ei sattuis olemaan ylimäärästä kynää?” mä kysyin vieressäni istuvalta punapäältä, jonka pää käännähti sekunnissa muhun päin. Se ei vastannut mitään, kaivo vaan penaalistaan oranssin lyijykynän jonka se ojens mulle katsomatta muhun. Mä naurahdin kiitokseksi ja käännyin sitten katsomaan eteenpäin, taululle jossa oli tällä kertaa jotain lauserakennesääntöjä. Annabel jenginsä kanssa oli kääntynyt tännepäin, ne tarkkaili mua ja Englesiaa. Mä aistin pienoisen jännityksen mun vieressä istuvassa naisenalussa, joten purkaakseni jännitystä mä päädyin näyttämään Annabelille kieltä - se näytti siltä, et se tipahtais tuolilta koska hyvänsä. 
Englesia tirskahti ja loi muhun hyväksyvän katseen mustan tuubihuivinsa takaa. Se oli verhonnut hoikat jalkansa tummansinisiin farkkuihin ja kääriytynyt itse harmaaseen huppariin. 
Sentti kerrallaan mä kuljetin pulpettiani lähemmäs ja lähemmäs Englesiaa, joka käännähti katsomaan mua säikähtäneenä, kun se tajus mun yrittävän viereensä. 
Se alko kirjottamaan vihkoonsa nopeesti jotain, ja sit se repäs sen irti ojentaakseen sen mahdollisimman huomaamattomasti mulle. Mä naurahdin kevyesti ala-astemeiningille - kirjelappusia. 

'Mitä sä oikee luulet tekeväs? Eiks me käyty jo tää keskustelu?' mä luin ja liikutin huuliani tekstin mukana. Mä hymähdin pienesti - siin naisenalussa oli joku voima joka veti mua puoleensa. Mä otin siltä saamani lyijykynän käteeni ja kirjoitin täydellisen, pyöreän tekstin alapuolelle omilla harakanvarpaillani: 
'Ei ne tee sulle enää mitään'. Hetken ajateltuani mä lisäsin siihen vielä, et 'ootko kunnossa?'. 
Mä ojensin lappusen sille ja sen kädet kosketti mun omiani nopeesti. Se kiskas oman kätensä omalle puolelleen ja luki tekstin nopeesti. 
'En mä pelkääkään itseni takia'. Mä ehdin lukea lauseen jo siinä vaiheessa, kun mä kuljetin kättäni pulpetin päälle jotta mä voisin vastata siihen. Mä käänsin toisen puolen paperista. 
'Vaan?' 
'Mä en kestäis sitä jos mun läheisille kävis mun itseni takia jotain', mä sain vastauksen pian takaisin. Mä yritin keksiä kirjelappuseen vastausta, mut mun aivot löi tyhjää. Englesian käsi raapusti tasaisia viivoja siihen sen vihkoon ja pikkuhiljaa mä tajusin, et siihen alko hahmottua siivet ja hahmo. Jokin tossa tytössä kiehto mua ihan käsittämättömästi. Se oli ku runo, kauniisti ja salaperäsesti väsätty. Sen tarkotuksen vois tietää vaan itse runoilija, joka oli muovannut siitä runosta omanlaisensa. Sen salaisuudet oli luettavissa rivien välistä, mut ainakaan vielä mä en osannut tulkita rivien välissä olevia asioia. Ne oli ku jotain vierasperästä kieltä mitä mä en edes ymmärtäis. 
'Nomut ootsä ok?' 
Lukiessaan lappusta se naurahti pienesti, mä näin miten kultanen hammaskoru välähti sen muuten valkosissa hampaissa. Tänään se oli päätyny vaan hentoon meikkiin, sipassu vähän ripsaria ripsiinsä. Se oli ku joku keijukainen, sil oli sirot kasvonpiirteet, ja kun sen käsi liikku siinä paperilla, tuntu et se liike oli luonnollista. Se liike tuli syvältä sen sisältä, sydämestä. 
'Joo'. Lyhyt vastaus. Se halus selvästikin musta eroon - kaikesta huolestaan muita kohtaan riippumatta se pelkäs silti selvästi itsensäkin puolesta. Ei sillä, en mäkään haluais tulla toista kertaa hakatuks. 
'Mikä sul on seuraavaks?' mä raapustin lappuseen ja heitin sen tytön pulpetille, josta tuo poimi sen keskeyttääkseen taas kerran piirtämisensä. 
'Ruokailu'. 
Mä virnistin. Niin mullakin. Jostain käsittämättömästä syystä tää tyttö veti mua puoleensa. Se oli erilaista ku kenenkään muun kanssa, yleensä mä annoin tyttöjen juosta perässäni. Mä pelasin. Mut.. tää naisenalku tuntu siltä, et sen perään mä voisin tehdäkin jotain. Se tuntu siltä, et sen takia mä voisin yrittääkin jotain. 
'Mennää yht aikaa?' 
'Ihansama'. 

Loppuajan siitä tunnista mä tuijotinkin vaan sitä punapäätä. Englesia. Se, miten se piirs. Miten se vangitsi ihmisen olemuksen siihen kuvaan, vaikka mä en ollutkaan varma ketä tää enkelipoika esitti, mut siit kuvasta välitty silti tunteita. Surua, menetystä ja kadotusta. Jotain noista. Ehkä kaikkia. Ehkä tää jopa hiukan surumielisenkin näköinen silmälasipäinen tikkaria parhaillaankin imeskelevä tyttölapsikin oli saanut kokea ne tunteet. 
Mä tunsin pienen värinän taskussani. Tekstari. Mä kaivoin iPhonen taskustani nähdäkseni Caitlinin viestin.
'Ollaa Ryanin ja Chrisin kans ruokalas. Venataa sua tääl'. Mä hymähdin pienesti näpytellessäni vastauksen. Mä katsahdin Englesiaan, ja arvelin, et mä voisin ihan hyvin raahata sen mukanani noiden kanssa samaan pöytään. Siitä ja Caitlinistahan saattais tulla kavereitakin. Siitä asti, ku Bella oli päätyny tappamaan itsensä kaks vuotta sitten, Caitlin oli ollu ainoo tyttö meidän porukassa. Kai Bellan poislähtö oli surettanut meitä kaikkia yhtä paljon, olihan se iso osa meitä. 
Toisaalta, oli se kai lähentänyt yhtälailla. Meiän porukas ei ollu salaisuuksia enään. Kaikki mikä paino mieltä, me jaettiin keskenään. Me oltiin yhtä perhettä. Mä heräsin mietteistäni samalla kun kello soi tunnin päätteeksi. Englesia tunki vihkonsa kirjojensa väliin ja nousi sitten tuolilta, kääntyen katsomaan mua. Se päätti poistua luokasta ja mulla tuli kiire seurata sitä. Mä tartuin sitä käsivarresta ja se käänty katsomaan muhun. Samallatapaa, kuin eilenkin siel vessassa, sen silmät lumos mut ihan täysin. 
”Mikä sun ongelmas on? Miks sä oot kokoajan mussa kiinni?” se tiuskas mulle ja mä käännyin niin, että se joutu mun ja seinän väliin. Mä nostin käteni sen pään viereen ja tuijotin punapäätä tiukasti silmiin. 
”Sä oot mun ongelma. Mä en voi itelleni mitään, se on vähänniinku pakonomasta. Jokin sussa kiehtoo mua, Englesia”, mä paljastin ja sain tytön hetkeks menettämään puhekykynsä, jonka se sai kuitenki ennätysnopeesti takas. 
”Sulle tulee viel ongelmia, jos hengaat mun kanssa”, se totes surumielisesti ja mä pudistin päätäni. 
”Eikä tuu. Eikä tuu sullekaan, jos hengaat mun kanssa”, mä naurahdin. Englesia kohautti olkiaan. 
”Lupaatko?” se kysyi ja mä nyökkäsin. Hetken pohdittuaan asiaa se huokas alistuneesti ja lähti sit seuraamaan mua. Mä hymyilin voitonriemuisesti johdatellessani tyttöä mun kaappini luo. 
”Tungetaa meiän kirjat mun kaappii, koska muuten siel on koht ihan jumalaton ruuhka”, mä ilmoitin, ja ilmeisesti äskeisestä säikähtäneenä tyttö seuras mua ilman vastalauseita. 


”Ja ne ei sit kans varmasti syö mua?” Englesia varmisti kannatellessaan käsissään harmaata tarjotinta, jonka päälle se oli lastannut sellasen valmissalaatin ja kivennäisvesipullon. Mä naurahdin kevyesti tytön epävarmalle ilmeelle. 
”Ei, mut purasta ne saattaa”, mä heitin ja sain tytön katsahtamaan muhun silmissään jokseenkin hätääntynyt ilme. 
”Hei oikeesti Englesia, mitä sä oletat? Et mä vien sut joittenki kannibaalien keskelle?” 
”Rehellisesti sanottuna joo. Mun on vähän vaikee luottaa ihmisiin”, se paljasti. Mä nyökkäsin ja tasapainotin tarjottimen yhdelle kädelleni, jotta mä sain asetettua toisen käteni tytön alaselälle ja johdatettua tuon perimmäiseen nurkkaan, jossa ne kaikki kolme brunettea istu. Mä häpesin jo valmiiks sitä, et mä toin Englesian niiden seuraan - Caitlin ja Christian nauro paraikaa vedet silmissä Ryanille, joka oli tunkenut ranskalaisia nenäänsä. 
”No okei. Mä myönnän. Noi näyttää aika harmittomilta”, Englesia kuiskas mulle, jottei ne kuulis, kun me lähestyttiin pöytää. Mä virnistin ja patistin tytön Caitlinin viereen istumaan. Mä irrotin käteni tuon selältä ja siirryin itse tuota vastapäätä Ryanin viereen - Chris istu päädyssä. 
”Täs on Englesia”, mä hymähdin ja Christian sai jonku ahaa-elämyksen. Mä loin siihen varottavan katseen, ja onneks, kerranki se osas olla hiljaa. 
”Ahaa, se Englesia”, Caitlin naurahti merkitsevästi, ja jatko pian lausettaan. ”Mun luokal ei oo tänää mistää muusta puhuttukkaan, ku siitä, että sä tulit kouluun heti seuraavana päivänä sun.. tota kohtalos jälkeen. Kukaan ei oo koskaan tehnyt niin”, se hymyili ja Englesia naurahti pienesti. 
”Hei muuten, Chaz, me lähetää sinne puistoo tänään”, Chris virnisti mulle. Mä kohotin kulmiani, mut tajusin sit yhtälön. Yks plus yks on.. 
”Englesia, haluutsä tulla meidän kanssa?” mä osoitin kysymykseni punapäälle, joka hätkähti kuullessaan nimensä. Se katsahti muhun hätääntyneesti ja mä hymyilin sille mahdollisimman rohkaisevasti. 
”Mut eiks se haittaa teit jos mä vaa ängen sinne?” 
”Ei tietenkään”, Ryan virnisti ja Caitlin nyökkäs. 
”Rehellisesti, ihanaa vihdoin saada joku tyttö.. näitten sekaan”, se naurahti ja Englesia virnisti sille. Pikkuhiljaa se punapää lähti avautumaan enemmän ja enemmän, lauseet tuli sen suusta entistä pidempinä ja varmempina. Sen nauru alko pikkuhiljaa tulla syvältä. Se lähti vapautumaan, ja ruokatunnin loppuessa se nauro jo vapautuneesi Christianille, joka onnistu kaatamaan vesilasinsa maahan. Sellain tietynlainen hyvänolontunne valtas mut, kun normaalisti hiuksiensa taakse kätkeytyvä punapää vihdoin otti kiinni hiuksistaan ja heilautti niitä taaksepäin osallistuakseen keskusteluun paremmin. 
Ehkä senkin asiat lähtis rullaamaan.