LUKU 1

”Keskity”, mä käskytin itseäni ja kopautin samalla päätäni kevyesti saadakseni aivoni toimimaan. ”Englesia, nyt on sun ensimmäinen päiväs uudessa koulussa, keskity”, mä jatkoin taas itsekseenpuhelua ja huokaisin sitten. Valkoisen meikkipöydän - jonka ääressä mä istuin harmaalla tuolilla - suuresta peilistä tuijotti takasin pieni ja pelokas punapää. Hymyilin varovasti peilille - tätä mä olin treenannut. Vuosikausia, ja nyt mä sen osasin vihdoin suurinpirtein uskottavasti. Mä osasin feikata mun hymyn täydellisesti ja kätkee todelliset tunteeni. Valkoset, hyvin hoidetut hampaat - koko mun seitsemäntoista ikävuoden aikana vaan yks pieni reikä - oli mun ylpeydenaiheeni, kun katso muitten mun ikästen hampaita joita oli laiminlyöty karkkia ja energiajuomia vetämällä. Yhdessä 'vampyyrinhampaassa', jonka oikeeta nimee mä en tiennyt, mut kumminki nää etuhampaiden viereisten hampaiden viereiset hampaat, oli kultanen sydän. Hammaskoru. Hah, olihan mulla rautaa suussa enemmänki. Mä näytin kieltä peilikuvalleni - hopeenharmaa pallo keikku siel keskellä mun kieltä ilosena. Kielikoru. Mä huokaisin ja otin pinnin, jolla mä kiinnitin mun otsahiukseni ylemmäs. 
”Ensimmäisenä päivänä luodaan ensivaikutus. Silloin sun pitää näyttää hyvältä”, mä totesin itselleni ja tartuin puuteriin. Aurinkoisen kesän jäljiltä mun ihoni oli saanut edes vähän väriä, joten tässä vaiheessa vuotta mun naamatauluni ei ollu ku jollai kalkkilaivan kapteenilla. Onneks. Mä huiskin sitä puuteria ympäri naamaani kevyesti, ihan vähän, koska mulla oli oikeestaan aika puhas iho. 
Mä tuijotin itseäni silmiin tiukasti peilin kautta. Vaaleenvihreet silmät, joskus monia vuosia sitten mulle sanottiin, et nää oli ehkä lumoovimmat silmät ikinä. Mä naurahdin muistolle pienesti. 
Mun silmiä kehysti pitkät ripset, mut ne oli ohuet ja suht harvassa. Toisaalta mä tykkäsin niistä. Mä tartuin luomiväripalettiin ja valitsin suht vaaleen, naturellin värin, jolla mä maalasin silmäluomeni, kunnon sotamaalaukset joo. Eivaa, mä en oo koskaa tykänny hirveest läjäst meikkii naamalla. En koskaan. 
Ulkonurkkaan mä valitsin astetta tummemman beigen. Mä räpsäytin silmiäni ja otin sit käteeni Diorin ripsarin. Lahja mun "rakkaalta" isäpuolelta - tosiasias se mies, Mike, oli säälittävä pásqákasa. Se alko hyväkskäyttää mua sillon, ku mä olin neljätoista. Äiti ja se oli tutustunu jossai kahvilas eikä ollu menny kauaa, et me oltiin muutettu Miken luo Atlantaan. 
Koska kumpikaan meistä - Mike eikä minä - haluttu äitiin sattuvan, se ei tienny täst asiast mitään. Se eli onnellisena toteuttaen unelmaansa kakkukaupan pitäjänä ja kuvitellen meidät joksku kiiltokuvaperheeks. Ei rahahuolia, molemmilla hyvät ja tuottavat työt - Mike kun oli bisnesmies. Äidin kakkukauppa taas oli jo nyt, parin vuoden jälkeen, yksiä Atlantan suosituimmista. Ei siinä, äiti kyllä osas leipoa. Ainoo häpeepilkku meidän perheessä olin mä. Englesia. Enkä edes siitä tavallisimmasta syystä - mun koulu meni hyvin. Mul oli kielipää joten opiskelen nytki englannin lisäks saksaa, ranskaa, italiaa ja kreikkaa. Kaikki kymppejä. Taitoaineista musiikki ja kuvis on aika lähellä mun sydäntä, koska rakastan kitaransoittoo yli kaiken. Ja piirtäminen, se on vähän niinku toinen puolikas musta. Taino, siitä mitä musta on jäljellä. Koska mä olen ”se kiusattu”, Englesia. Koko suvun musta lammas. 

Joten, kun Mike alko hyväkskäyttää mua, mä päätin, et mä en tuota äitille enempää pettymyksiä. Ja hah, kai siit oliki jotai hyötyy, ku katto ulos. Punanen ferrari. Mä palautin ajatukseni maanpinnalle ja avasin sen ripsarin ja laitoin sitä ripsiin. Sit mä otin siitä pöydältä ne mustaliilat silmälasit, jotka mä laitoin päähäni. Mä katsoin naamaani hyväksyvästi - mä tavallaa tykkäsin omast naamastani. Kapeet, suht ohuet huulet ja korkeet poskipäät ja suuret silmät, pieni nenä. Mut ilmeisesti muut ei sit tykänny siitä. Sen meikkipöydän kulmalla oli suuri purkki, josta mä nostin yhden tikkarin. Joo, mun pahin paheeni. Tikkareita tikkareitten perään. Mä söin niitä kokoajan, missä vaan ja millon vaan. Opettajatki oli jo kauan sitten luopunu ideasta saada tikkarit mun suusta pois. Ne oli osa mua, ne tarvi mua ja mä tarvitsin niitä. Mä kuorin sen tikkarin ja heitin ne roskat roskiin - mun huone oli tyylii täynnä roskiksia. Koulupöydän vieres, vaatekaapissa, meikkipöydän alla ja sängyn vieressä, koska mä syön aina jotain. Ja sit, jos roskista ei satu olemaan lähellä, mä vaan heitän sen maahan. Sit mä nousin ylös ja huokaisin. 
”Näyttää suht kylmältä..” mä huokaisin ja kävelin suuren lasioven luo. Mä avasin sen ja tunsin raikkaan syysilman kasvojani vasten. Ranskalainen parveke. Olishan meiän talossa ollu muitaki huoneita, joissa ois ollu ihan kunnon parvekkeet, mut jostain syystä tää parveke ja näkymät suureen puistoon, jonka asfaltoiduille kaduille oranssit lehdet olivat jo tipahdelleet, oli heti purassut muhun ja mä olin rakastunu tähän huoneeseen. Äiti ja Mike oli yrittäny suostutella mua pois täst huoneest, mut eihän se ollu onnistunu. Ne kolme muuta makkaria muutettiin sit vierashuoneiks ja mä sain tän harmaan ja koleen huoneen, joka kuvas mua liianki hyvin. 
Mä naurahdin ja vilkaisin kelloon seinällä - kuus kakskyt. Viel ois melkee kolme tuntii aikaa. Mä suljin sen oven ja astelin huoneen vastakkaiselle puolelle - olin joskus yksikseni pohdiskellut, et mun huoneessa sais aika helposti kuvattuu sellasen raa'an kauhuleffan - kolme mustaa ovea yhdellä seinällä, joista yhdestä pääsi ulos, yhdestä kylppäriin (jossa muuten oli myös poreamme!) ja yhdestä vaatehuoneeseen. Olin joskus kelannu, et jos tänne yhtäkkii pomppaiski tosta suuresta lasi-ikkunasta tai parvekkeelta murhaaja, joku tän huoneen huonommin tunteva saattas valita väärän oven ja päätyy suoraan ansaan, vaikkapa vessaan. Jokatapauksessa mä valitsin niistä sen oikeenpuolimmaisen. Vasemmalla puolella huonetta oli valokatkasijat, ja mä avasin ne samalla kun mä suljin sen huoneen oven perässäni. Kirkkaat valot valas sen koko vaatehuoneen, joka oli tyylii suurempi ku keskivertoperheitten olohuoneet. Vaikka mul onki tää kaikki, mä en pidä itteeni mitenkään lellittynä. Perimmäisellä seinustalla oli kenkiä - tennareista lenkkareihin ja korkokengistä balleriinoihin. Pari hyllyllistä farkkuja ja laukkuja ja mekkoja ja takkeja.. kaikkee mitä ihminen vaan vois toivoo. Guessii, Chanelii, Luis Vuittonii... Jimmy Choota ja kaikkee siltä väliltä. Oven vieressä sil seinustalla oli suuri, levee hylly, jolla oli asusteita. Koruja ja kelloja, huiveja ja kaikenlaista muuta krääsää. Vaikka mul onki hirvee kasa kaikkii vaatteita - äiti nimittäin kuulu niihin ihmisiin, jotka usko, et mä voisin saada kavereita oikeenlaisilla vaatteilla, joten se puki mut mahdollisimman.. avonaisesti - mä päädyin useimmiten ihan perus farkkuihin ja yksväriseen yläosaan. Kuten tänäänkin. Tummansiniset farkut ja musta pitkähihanen lennähti keskelle huoneen lattiaa, ja hetken päästä mä heitin niiden seuraks mustat sukat, mustat alushousut ja mustat rintsikat. Mä pujottauduin pois päälläni olevasta yöpaidasta ja heitin sen pesukoriin, joka sijaitsi huoneen nurkassa. Sitten mä puin mahollisimman pikasesti valitsemani vaatteet päälleni. Mä huokaisin ja katsoin itseäni kokovartalopeilistä, joka oli sen mustan oven tällä puolen. Hah, aika kieroo. Tavallaa tykkäsin mun vartalosta - se oli hyvin lähellä mun ihannettani. Esimerkiks Kim Kardashian, sil on mun mielest ihan käsittämättömän upee vartalo. Mulki oli suht levee lantio, mut ei siltikää mikään ylilevee. Mä olin hoikahko, satakuusviis pitkä. En liian lyhyt käyttämään tennareita, mut en liian pitkäkään käyttääkseni ylikorkeita korkkareita. Mul oli niin sanottu farkkutakamus - suunnillee kaikki farkut näytti hyvältä mun päältä. Mä yritin hymähtää pienesti. Jännitys mun sisälläni alko saada otettaan musta. Se oli ku joku kasvi, vähän niinku ne pavut Jaakos ja pavunvarres. Tai saapasjalkakissassa. Se kasvo ja kasvo mun vatsanpohjasta ja otti otteensa musta ja mä melkein tärisin jo. Neljäs koulu kolmen vuoden sisään. 

Mä nostin punasia hiuksiani ylöspäin, nähdäkseni niskani peilistä. Siin komeili suht pitkä ja levee arpi, se oli ollu siin jo kaks vuotta. Tokasta koulusta lähtien. Ihmiset siel koulus oli kokoontunu mun kaapin luo, osotellu mua. 
”Kattokaa, toi on se Englesia!”, ”Kattokaa, toi on kuulemma lesbo!”. Perättömiä arvailuja mun alkuperästä, syytöksiä ja haukkumisia mun ulkonäöstä. Mä en kuulemma ansainnut elää, kukaan ei uskonut, et mun oma äiti vois koskaan rakastaa mua. Hetken päästä mut oli raahattu hiuksista ulos. Mua oli potkittu ja hakattu, mun päälle oli syljetty ja mun piirrustukset oli revitty. 
”Kuole pois”, ne oli sanonu halveksivasti, kunnes se yks oli tullu ja heittäny mua lasisella olutpullolla päähän, se oli osunu mun yläpuolelleni ja se oli hajonnu se lasipullo, jättäen tän arven ikuisesti mun kaulaani. 
”Kai mä sit ansaitsen tän kaiken”, mä olin hokenut itelleni mielessäni ja purrut huultani, ottanu kaikki lyönnit vastaan. 'Jos joku lyö sinua poskelle, käännä hänelle toinenkin poskesi'. Näin mua opetettiin. Ja niin mä tein. 
Mä päästin mun hiukseni tippumaan mun kasvojeni molemmin puolin takaisin. Mä loin pienen katseen peiliin ja astuin sitten asusteiden viereen. Mä otin sieltä hopeisen rannekorun, johon oli upotettu jotai jalokiviä. Mä kiedoin sen ranteeseeni ja sipasin hajamielisesti muutamia arpia siinä. Pikkuhiljaa, hitaasti mut varmasti mä olin pääsemäs eroo viiltelystä. Ajan kanssa. Sit mä otin hopeiset korvakorut, niissäkin jotai jalokiviä. Sellaset roikkuvat, kauniit, mut toisaalta ilmeettömät. Viimeseks mä tartuin kultaseen kaulakoruun. Ohut ketju, josta roikku pieni nuottiavain. Mä suljin nyrkkini ja jätin korun sinne vangiksi, mä yritin palata niihin hetkiin. Siihen hetkeen, kun mä tän olin saanut. 
”Toteuta ittees, elä unelmaas, Englesia”, Justin oli sanonu mulle sillon. Mä olin täyttäny kolmetoista. Mä päädyin kumminkin hylkäämään sen korun takaisin sinne hyllyyn. Viel joku päivä mä heittäisin sen pois, unohtaisin sen. Niinku mä pikkuhiljaa unohdin mun parhaan kaverinki, joka oikeestaan unohti mut. Parin puhelinsoiton jälkeen ainut tieto sen olemassaolosta oli joulukortit jotka Pattie lähetti - ja neki loppu jo pari vuotta sitten. Ehkä se vaan päätti unohtaa mut. Jättää jälkeensä. Mä olin niinku tahra, jonka se halus poistaa elämästään. Me kuuluttiin eri maailmoihin. 
Kohotin käteni ja otin korkeelta hyllystä oranssin kaulahuivin, sellasen villasen ja lämpimän, jonka mä kiedoin mun kaulaani. Se ainaki peitti sen arven. Tosin, mun pitäs viel irrottaa se huivi siks aikaa, ku kihartaisin mun hiukset. 

Kello oli vasta kymmentä yli seitsemän, kun mä kiiruhdin alakertaan puuportaita pitkin. Portaikko oli suht levee ja se käänty siin puolesvälis sillee jännästi. Seinät siin portaikon kohalla oli valkosta 'kiveä', niinku suunnillee lähes koko muussaki talossa, niis 'yleisis tilois', keittiö ja kylppäri ja makkarit oli sit erikseen maalailtu ja sensellasta. 
Mä pomppasin viimeset pari askelmaa päätyen sit suureen eteiseen, jossa oli seinät myötki sitä samaa valkosta. Ku portaista tuli alas, siin oli suoraan edessä vessa ja isompi kylppäri, jos oli kans sauna. Ku siit jatko eteepäi, pääty olohuoneeseen, jossa oli jättitelkkari ja sohvia. Siin vasemmal seinustal oli kans valkonen ovi, josta pääs yhteen vierashuoneeseen. Se oli sisustettu sillee 'hempeesti', se oli äitin ylpeydenaihe. Pehmeitä pastellisävyjä ja kaunis lasivitriini täynnä koriste-esineitä, jotka kumminki yhtenäisty siihen huoneeseen. Jos taas jatko olkkarista, joka oli tavallaan sen talon 'pääty', eteenpäin, pääs ruokasaliin, jossa oli suuri mahonginvärinen pöytä ja tummaa laminaattia olevat lattiat. Nahkaset tuolit ympäröi sitä pöytää ja siin ulkoseinäs oli kans sellai iso lasiovi ja suuri ikkuna. Koko talo oli yhtä ikkunaa, unohtamatta suuria ikkunalautoja - sisäpuolella. Siitä ovesta pääs terassille, jossa oli sellasii sohvia ja lasipöytä, kesäsin siin oli kans sellai suuri katos. Piha oli ihan hemmetin laaja, siin oli yks keinu, sellai 'aikuisten' ja sit autotalli, jotain äitin kasvimaita jotka tosin nyt kitu kylmyydessä. Siitä ruokasalista kans näki keittiöön - siin keittiön ja ruokasalin välissä oli niinsanottu baaritiski, jonka molemmin puolin, sekä keittiös, et ruokasalis, oli lasisia baarijakkaroita. Sit siin 'tiskil' oli kans muun muassa tehosekotin, ja aika usein mä käynnistinki mun aamut jollai kauheel mixillä - tyyliin silakkaa ja appelsiinia. Keittiöön pääs sen baaritiskin oikeelta puolelta, ja siin sen kulkuväylän oikeel puolella oli ne portaat. Keittiössä oli hopeenharmaa jääkaappi ja mahonginväriset puukaapit. Levyt oli tietenki 'kosketusnäyttöjä'. Ku keittiön oviaukolta käänty oikeelle, pääty takas eteiseen. Meidän alakerta siis tavallaan kiers ympyrää, jonka keskipisteenä ne portaat oli. 

Tänään mä kumminkin päädyin astelemaan suoraan siitä eteisen kautta keittiöön. 
”Näytätpä sä kauniilta!” huudahdus kuului Märthan suusta. Se on meidän taloudenhoitaja, se asuu oikeestaan täs aika lähellä. Se on iältään varmaan viiskyt, sil on harmahtavanvaaleet hiukset ja se on pieni ja hennon olonen - mut sit, ku siihen tutustuu, sille ei todellakaan VOI sanoa mitään vastaan. Täs on täti, jota oikeesti kannattaa pelätä sen suuttuessa. Jokatapauksessa, suurimman osan ajasta Märtha oli tosi mukava ja ilonen ihminen. 
”Kiitos, Märtha”, mä hymähdin ja avasin jääkaapin oven. Mä kaivoin appelsiinimehun esiin. 
”Siinä on puuroa, jos haluat”, Märtha totes mulle osottaen levylle, jossa teräskattilassa kiehui jotain puuroa. Mä nyökkäsin. Vaikka meil oliki taloudenhoitaja, se ei tehny mitään mun puolesta. Mikä oliki toisaalta ihan hyvä asia. Mä jouduin itse viikkaamaan kaikki vaatteeni kaappiin, laittamaan astiani koneeseen ja sensellasta. Siivoamaan omat sotkuni. Märtha oli tarkoitettu pitämään talo, ja sen lähiympäristö kunnossa. 
Mä avasin ensimmäisen jääkaapin viereisen kaapin, josta mä otin lasin. Seuraavasta mä otin valkosen lautasen, ja alakaapista sitten lusikan. Mä laitoin kauhalla vähän sitä puuroo siihen lautaselle, ja nostin kaikki ne tavarat sille samaiselle baaripöydälle, jossa se tehosekotinki majaili. Mun iPod oli telakassaan, joten mä klikkasin sen päälle ja hetken päästä keittiön täytti Maroon 5'n One More Night. Mä istahdin jotenki siihen lasituolille ja kaadoin appelsiinimehua lasiin. 
”Toivottavasti täl kertaa onnistaa”, Märtha hymähti ja istuitui mua vastapäätä ruokasalin puolelle. Se kaato kahvinkeittimestä ottamaansa kahvikuppiin kahvia ja sekotti sitä sit lusikalla vähän. Märtha ties kaiken mun kiusaamisestani, se oli ainoo ihminen joka ties mun viiltelystä ja se tuki mua siinä - siis lopettamisessa. 
”Jep..” mä huokaisin. 
”Muistat hymyillä ja olla kohtelias ja antaa itestäs muutenki hyvän kuvan, ni eiköhän se siitä”, se hymähti pienesti ja joi kahviaan. Mä nyökkäsin ja aloin lappaa tasaseen tahtiin puuroa suuhuni. 
”Tää on hyvää”, mä kehaisin ja sain kiittävän katseen vastaan. Toisaalt, ikäänku Märtha tarvis kehuja erikseen. Se - kuten äitikin - oli erinomainen kokki mut toisin ku äiti, se oli erikoistunu enemmänki näihin terveellisiin ruokiin, ku äiti joka teki kakkuja laidasta laitaan. 
Hetken päästä itse äitikin saapu keittiöön hiukset sotkusina ja takussa. Se loi muhun väsyneen silmäyksen. 
”En tajuu, Englesia, et miten sä voit olla noin pirtee jo aamusta”, se tuhahti ja kaato itelleen kahvia ja istahti sit mun viereen. 
”Kai tää on sit isältä perittyä”, mä alotin mietiskellen, mut tapansa mukaan äiti kääns puheenaiheen. 
”Englesia, mä olen susta ylpeä. Toivottavasti nyt kaikki menee niinku kuuluuki”, se hymähti ja taputti mun päälakea. 
”Joo. Kiitos, Märtha, mä lähen takas ylös treenaamaa vähän”, mä tokaisin ja nousin ylös laittaakseni astiat sitten valkoseen tiskikoneeseen. Mä jätin äidin ja Märthan keskustelemaan säästä ja loikin itse portaat ylös parilla hassulla hypyllä. Mä rakastan kitaransoittoa yli kaiken. Se on mulle elämä. Mä vuodatan sillä kaikki iloni ja suruni, jaan sen kanssa kaikki mun hetket. Mä soitan oikeestaan aina, ku en piirrä tai oo koulussa tai nuku. Mä avasin huoneeni oven ja kiiruhdin sisään, ottaen sit taas yhen tikkarin siitä kulhosta. Mä käärin sen auki ja tiputin roskan roskikseen ja nostin sit kitaran sielt yhest nurkasta. Mä istahdin mustalla päiväpeitolla pedatulle sängylleni ja aloin soittaa. 
”Komm und hilf mir fliegen, lend mir deine Flügel..”, Tokio Hotelin Hilf mir Fliegen. Biisi, jota mä soitin aina ku mua ahisti. Niimpä mä päädyin soittamaan sitä nytkin ja laulelemaan kevyesti päälle - tikkarin kans oli vaikee laulaa. Ei sillä, mun lauluääni on ihan hirvee. Ku jollai harakal. Mut se tuo jotain tiettyy rytmii siihen. 
”Noni Englesia. Puoltoista tuntia aikaa ensimmäiseen koulupäivään”, mä kuiskasin itsekseni. Enemmän ku mitään, mä toivon et mä selviin täst päiväst. Mä toivon, et saan olla rauhassa - jossen löydä kavereita, ni toivottavasti en löydä kiusaajiakaan. Mä huokaisin. 
”Kyl se siitä Englesia. Oot vaan oma, vahva itses”. Ketä mä huijaan? Mä en oo vahva. En oo oma itteni. Mä esitän jotain mitä en oo. Mä naurahdin ivallisesti. Kyl tää täst. Mä tekisin tän.

Edelleen kaikki kommentit sallittuja, yritän saada laitettua tähän asti muualla julkaistut (prologi - 17) julkastua mahd. nopeesti, että saan tänne uusiakin lukuja :)