PROLOGI

Päädyin siihen, että paras vaihtoehto tarinan kannalta on luoda sille oma blogi, johon alan laittaa lukuja oman jaksamisen mukaan. Liittymällä lukijaksi saat tiedon, kun uusi luku ilmestyy, tai voit lisätä sivun kirjanmerkkeihisi tms. Täältä myöskään luvut eivät häviä ja anonyymeille kommentointimahdollisuudet on varmasti vaan plussaa :) Kommentoikaa rohkeasti, rakentava on sallittua!

19.5.2OO7, Stratford

”Englesia, oletko sä koskaan ajatellut, et mihin maailma loppuu?”
Mä hätkähdin hereille pienimuotoisesta unestani kuullessani vierestäni kyseisen ruskeehiuksisen jätkän äänen. Mä päästin huokauksen lähtemään sisimmästäni.
”Oon”, mä paljastin ja nuolaisin kevyesti huuliani. Mä tunsin pienen tuulentuiverruksen, ilmassa tuoksu kevät. Nythän olikin kevät - tosin jo viittä vaille kesä.
”Mäkin olen”, se hymähti pienesti ja nosti sit kätensä ylös, osoittaakseen taivaalle. ”Kato, toi näyttää ihan majavalta!”
Mä tuhahdin. ”Justin, opettele tunnistamaan. Se on ihan selvä kenguru”, mä tokaisin ja sipaisin kevyesti vaaleita hiuksiani taaksepäin. Talven jäljiltä edelleenkin hiukan kostea ja kylmä maa alkoi tuntumaan ikävästi mun selkäni takana, joten mä päädyin nousemaan istumaan.
”Ihan sama”, se virnisti ja kohotti kättänsä pörröttääkseen mun hiuksia.
”Englesia, sä oot mun paras kaveri”, se kerto mulle ja mä nyökkäsin. ”Mä tiedän, säkin mun”.
Mä annoin katseeni kiertää ympäri metsää - me maattiin isolla aukealla, jonka keskellä oli suuri kumpu. Aurinko paisto kirkkaalta taivaalta ja ruskisti ihmisiä pikkuhiljaa.
Miten monta kertaakaan me oltiin näiden vuosien aikana tultu tänne - ensin Patrician, Justinin äidin ja mun äitini, Angelan kanssa, vietetty aikaa neljästään. Äiti ja Pattie oli parhaat kaverit, oli ollu neljänneltä luokalta asti, joten niistä se oli ihan luonnollista tutustuttaa mut ja Justin toisiimme.
Ihan polvenkorkusista asti me oltiin löydetty toisistamme just ne narut, mistä vetämällä me saatas toisemme suuttumaan. Ei tainnu olla yhtäkään päivää, et me ei oltais maattu jossain mutakasassa painimassa koska se varasti mun Barbien tai jotain vastaavaa. Me ollaan kasvettu yhdessä, mä en oo koskaan edes ehtinyt ajatella et millast mun elämä ois ilman sitä. Tai siis - sehän oli mun elämä. Mun paras, ja samalla ainoa kaverini.

”Muistatsä sillon, ku me tehtii se kakku joskus pentuina? Tungettii siihen kaikki tarpeelliset aineet ja laitettii sit se mikroo ja ihmeteltii, et miksei se paistu”, Justin naurahti.
”Muistan. Mut muistatsä sen, ku me tehtii niit benjihyppyi teiän keinust? Köytettii ittemme niihin köysii ja hypättii alas”, mä virnistin ja Justin nyökkäs.
”Herranjumala, mitä kauhukakaroita me oltiin”, se myöns. Mä hymähdin.
”Ai eiks me muka enää olla?” mä kysyin.
”Ei?” se naurahti ja mä mottasin sitä kevyesti. Mä nostin katseeni maasta sen kasvoihin ja annoin sen analysoida kasvot kokonaan - valkoset hampaat ja ruskeet silmät. Vaaleenpunaset, täyteläiset huulet. Symmetrinen nenä ja harvinaisen finnitön iho ton ikäseks. Koko sen naamaa kehystivät ruskeat hiukset.
”Tiesitsä, Englesia, et pisamat sopii sulle?” se kysyi ja sipas mun poskea kevyesti. Mä värähdin pojan kosketusta ja pudistin päätäni.
”Sä tiedät, että mä vihaan niitä”.
”Sä vihaat kaikkea ittessäs, Englesia sun pitää oppii arvostamaan ittees”, Justin virkahti mulle ja mä nyökkäsin.
”Mitä mä tekisinkään, jos sä et ois siinä”, mä naurahdin. Justin kääns katseensa maahan ja yskähti pienesti. Ihanku pieni kyynel ois tippunu alas sen poskelta ruohotupsun päälle. Mä siirryin lähemmäs Justinia.
”Sepä se”, se tokas, ennenku mä ehdin kysyä, et mikä sille tuli. Justin kääns katseensa muhun, mä aistin surun ja.. pelon sen olemuksesta. Äskeinen iloisuus ja onnellisuus oli poissa.
”Englesia..” se kuiskas ja hetken päästä se kieto käsivartensa mun ympärilleni. Hämmentyneenä mä halasin sitä takasin.
Mä tunsin, miten mun olkapää alko kostuu pikkuhiljaa. Justin itki.
”Ei mitään hätää”, mä hyssyttelin ja silitin sen selkää rauhallisin vedoin. Ikinä, näiden mun kolmentoista elinvuoden aikana mä en ollut koskaan nähnyt Justinin itkevän. Eiku, olin mä. Sillonkin mä olin lohduttanut sitä samalla tavalla. Pojan rauhoittuvista niiskauksista mä päättelin, et se muisteli samaa tilannetta. Toisaalta, Justin oli lohduttanut mua monesti. Se oli kietonu kätensä suojelevasti mun ympärilleni ja saanut turvallisuudentunteen valumaan mun sisälleni. Justinin kanssa.. mul ei olis koskaa mitään hätää.
”Onhan”, se niiskas ja vetäyty sit irti nähdäkseen mun kasvot.
”Englesia.. me muutetaan. Atlantaan. Kauas, kauas pois”, se päästi suustaan ne kirotut sanat, joita mä olin pelännyt eniten tässä maailmassa. Okei, toiseks eniten. Koska eniten koskaan mä pelkäsin sitä hetkeä, kun Justin sanois, ettei se haluu nähdä mua enää koskaan.
”T-te muutatte?” mä kysyin ja mun suu loksahti auki. Yksinäinen kyynel lähti harhailemaan mun poskeani alaspäin ja löys pian tiensä päähän - se tipahti mun mustalle pitkähihaiselleni ja sulautu sit lankojen sekaan. Ihan ku sitä ei ois koskaan ollutkaan. Sitä seuras toinen, kolmaskin. Neljäs. Sit niitä alko jo tulemaan siihen tahtiin, et mä en enää ollut varma, et montakymmentä mä olin jo vuodattanut maahan.

”Mut.. ettehän te voi. Et sä voi jättää mua”, mä sanoin odottaen, et Justin kertois jo tän kaiken olevan vitsiä. Et kyyneleet sen silmissä johtuis jostain ihan muusta, ku siitä et me ei nähdä ehkä enää koskaan.
Et se ois vaa päättäny vähän juksata mua.
”Me.. lähdetään huomenna”, se paljasti. Mä jähmetyin paikoilleni ja äkillinen kylmä välähti mun lävitseni. Huomenna. Alle kakskytneljä tuntia. Mä saisin viettää ton jätkän kanssa enää minimaalisen vähän aikaa.