LUKU 2

”Kyl se siitä”, mä lohdutin itseäni ja puristin auton rattia tiukemmin. Silmäkulmastani mä huomasin, että liikennevalo vaihtu punasesta oranssin kautta vihreeks ja autot mun sivuilla lähtivät kiihdyttämään eteenpäin. Mä seurasin esimerkkiä ja käännyin seuraavasta risteyksestä oikealle, jossa punanen, tiilinen helvetti mua odotti. Koulu. Mun koulu. 
Auton keskikonsolissa oleva kello näytti kymmentä vaille yhdeksää. Mä huokaisin. 
”Mä teen tän”, mä käskin itseäni. Kaarsin auton parkkipaikalle, jossa oli ennestäänkin useita autoja - avokattosia, punasia, vihreitä, maastureita, urheiluautoja.. mut mun auto oli silti hienoin. Ferrari. Mä parkkeerasin sen nurkkaan siististi valkosten viivojen väliin ja nousin autosta, ottaen mun mustan reppuni mukaan. 
Mä kuulin vihellyksiä - mun autoa jumaloitiin. Mä hymähdin pienesti ja lukitsin auton ovet, pysähtyen sitten tuijottamaan kouluani. Mä vedin syvään henkeä. 
Sitten mä lähdin kävelemään muiden perässä kouluun, jonka leveät käytävät olivat täynnä kaappeja. 
Huomasin katossa kyltin ”Rehtorin kanslia”, ja mä lähdin astelemaan nuolen osoittamaan suuntaan. Vaaleenharmaanvihertävä käytävä päätty vähintäänkin yhtä tylsänväriseen seinään, jonka keskellä oli sinertävä ovi, johon mä koputin. 
”Sisään”, kuulu siitä ja mä avasin oven. Pintapuolisesti kanslian linja jatkui samana kuin koko koulussa, seinät oli vaaleeansinisiä ja lattia harmahtava. Mut siihen oli laitettu turkoosi matto ja turkoosit verhot roikku suuren ikkunan molemmin puolin. Seinustalla oli mahonkinen hylly täynnä kirjoja ja valkoisen pöydän ääressä istu ruskeehiuksinen jätkä ja ilmeisesti rehtori, sellanen vaaleensiniseen jakkupukuun pukeutunut ystävällisen näköinen keski-iässä oleva nainen. 
”Mä olen Englesia Grey”, mä ilmoitin, yrittäen esittää reipasta. Joskus viimevuonna mä olin vaihtanu mun sukunimen isän sukunimestä äidin sukunimeksi - isä oli häippässyt mun ollessani parisen vuotta vanha, joten mä en muista siitä mitään - ja mä en halua tuntemattoman ihmisen sukunimeä. 
”Jahas, sä oot se uus kuvisluokkalainen?” se rehtori kysy multa ja mä nyökkäsin. 
”Mä olen Georgia, tän koulun rehtori”, se muisti esittäytyä. 
Sen jälkeen se syventy joihinki papereihin, ilmeisesti etsien jotain. Mä ristin jalkani ja yritin seistä mahdollisimman normaalisti siinä. Mä annoin katseeni kiertää ympäri huonetta. Mun katse kumminki pysähty siihen ruskeehiuksiseen jätkään joka tuijotti mua. Mun on vaikee sanoo, et mitä sen katse viestitti. Koska se sai tuijottaa mua, ni mä otin tilanteesta kaikki irti. Se näytti suht samanikäseltä ku minä ja se oli pukeutunu suht hyvin. Sil oli rusehtavat silmät ja sen suu kaartu pieneen hymyyn. Se näytti tulevan luonnostaan, sellai pien virne. 
”Haa! Löyty!” se reksi huudahti ja ojens sit mulle hymyillen sellasen valkosen lappusen, jossa oli koulun 'kartta' ja mun lukujärjestys. 
”Hyvää tulevaa kouluvuotta!” se toivotti vielä ja mä kiitin. Sen jälkeen mä loin ujon hymyn sille ruskeehiuksiselle ja käännyin sitten ovelle päin. Mä avasin sen kahvan ja hetkessä mä olinkin jo oppilasvirran seassa. Kaikennäköisiä ihmisiä. Ne kulki sopusoinnussa toistensa kanssa, ja ehkä mäkin, jonain päivänä, olisin viellä sielä niiden seassa. 

Kello soi. Mä päättelin, et se olis nyt yheksän. Mä olin just saanut laukun tungettua ainoaan vapaaseen löytämääni kaappiin - se kaappi oli onneks suht rauhallisella paikalla. Nurkassa, kaukana kaikesta ja kaikista. Mä paiskasin sen oven kiinni ja lähdin sitten penaali toisessa ja se lappu toisessa kädessä suuntaamaan kohti luokkaa 42B jossa odottais mun luokanvalvoja joka opettaa meille äidinkieltä, eli englantia. 
Mä katsoin iPhonestani kelloa - kolmee yli yheksän. 
”Hienoa, Englesia, eka päivä ja oot jo myöhässä”, mä mumisin itsekseni ja käännyin sitten toiselle käytävälle - ja löysin sen luokan nelkytkaksbee. Mä koputin oveen varovasti ja hetken päästä sen avas vaaleehiuksinen nainen. 
”Kukas sä oot?” 
”Englesia Grey.. uus täl luokal, kai”, mä vastasin epävarmasti ja sain nyökkäyksen vastaukseks. 
”Aivan! Tuupas tänne eteen mun perässä ni saat esittäytyä”, se hymyili ystävällisesti mulle ja mä lähdin seuraamaan sitä. Mun katse kiers luokkaa. Blondeja alipainosia lissuja, ruskeehiuksisii urheilijapoikii ja takanurkassa 'nörttijengi' - ne oli syventyny kaikki kirjoihinsa. Yhellä niistä oli oranssit kiharat hiukset ja toisella taas hiekanväriset piikkisuorat, kolmas oli jätkä, ja sil oli lyhyet, mustat hiukset. Mut mä olin ainoo silmälasipäinen. Ainoo, kuka söi tikkaria. 
”Noniin, esittele itses”, se hymähti mulle ja mä nyökkäsin. Mä ristin sormeni selkäni takana. Pliis hyvä jumala älä anna mun sönköttää tai feilailla sanoissani tai jotain vastaavaa.. 
”Mä oon Englesia, seittemäntoistavee”, mä hymähdin ja katsahdin opettajaan, joka nyökkäs sen merkiks, et tää riittäis. Sit mä sain siltä lukukirjan ja tehtäväkirjan ja vihon. 
”Käydään kohta esittelykierros, mut mee ensin istumaan. Mee mihin vaan tyhjälle paikalle”, se hymyili mulle ja mä nyökkäsin. Mä astuin eteenpäin - ja melkee kompastuin omiin jalkoihini. Koko luokka repes nauramaan. Mä yritin hymyillä. 
Ensimmäinen vapaa paikka olis ollu ruskeehiuksisen tytön vieressä - mut se katto mua inhoten joten mä jätin koko jutun välistä. Toinen paikka olis ollu sen mustahiuksisen nörttipojan vieressä, mut mun ei tehny mieli mennä sinne älykköjen sekaan. Viimenen vaihtoehto oli siis pulpetti nurkassa, eristyksissä kaikesta. Siin oli kaks pulpettii vierekkäin, ja mä menin sinne kauempaan. Ihan nurkkaan. 

”Chaz! Ei oo totta, taas myöhässä!” Sandraks ittensä esitellyt opettaja huudahti, kun ovi aukes. Mä pidin katseeni vihossa ja jatkoin piirtämistä. Asiat, joita nää käsitteli tääl tunnil, oli sellasia joita me käytiin jo viime vuonna mun edellisessä koulussani. Joten, suoraansanottuna mä voisin ihan hyvin käyttää nää tunnit piirtolahjojeni kehittelyyn. 
Pikkuhiljaa siihen paperiin oli hahmottunut poika, jolla oli siivet. Mä en tiedä, et miks mä nykyään piirrän lähes pelkästään enkelipoikia, mut mul on siitä aiheesta tuhat eri versiota. 
Mun pulpettini viereiselle pulpetille tipahti kirjoja. 
”Anteeks mut en jaksanu herätä”, kuulu ääni pelottavan läheltä mua. 
Mä nostin lasejani vähän ylöspäin ja siirsin päätäni hitaasti, sentti kerrallaan ääntä kohti. 
”Anto sit olla viimenen kerta”, se ope toru sitä ja jatko sit selittämäänsä asiaa. Mä tipuin melkee tuoliltani, ku siihen mun viereen ilmaantunut poika osotti äänensä mulle. 
”Se ois oikeestaan mun paikka, mut antaa mennä tän kerran”, se sihahti hampaittensa välistä. 
”Mä voin kyl siirtyy..” 
”Anna olla”. 
Ja siin oli meidän keskustelu. Mun ensimmäinen keskustelu jonkun kanssa koulussa, ilman että mua hakataan samaan aikaan. Omg. Kaikenlisäks se jätkä oli sama, jolle mä hymyilin kansliassa. 

Ilmeisesti onni on lähes poikkeuksetta aina haurasta ja lyhytaikasta. Ennenaikanen ilo on se pahin ilo. Maailma romuttuu. Kaikki romuttuu. Mä sain taas kerran huomata sen. 
Kello oli just soinu välitunnin merkiks ja mä olin kiiruhtanut kaapilleni. Mä en ollut enää saanut tilaisuutta puhua Chazille, mut mä olin toivonut, että mä saisin siitä edes jonkun puoltutun. Jonku jonka selän taakse mä voisin piiloutua huonoina aikoina. Jonku, joka kertois läksyt jos mä en muistais. Mut ei. Heti, kun mä olin saanut kaapin lukon kieritettyä kiinni, mä olin kuullut askeleita takaani. Vuosien saatossa sitä oppii ymmärtämään erilaisen askelluksen merkityksen. Tolla on kiire. Toi on ilonen. Tolla ei mee just nyt hyvin. Ja ne askeleet, jotka mua lähesty oli koulukiusaajan askeleet. Mä käänsin pääni nähdäkseni kolme tyttöö mun luokalta - sen bruneten, jonka viereen mä en ollut mennyt, Cecilian, yhen blondin jonka nimee mä en muista, mut se oli tyylii Kate tai Katy tai jotain muuta tällästä massaa. Kolmas oli sen jengin johtaja, ainaki nyt vaikutti siltä. Mä lyön vaikka vetoo, et sen tissit oli rahalla ostetut. Jokatapauksessa mustiin piikkikorkoihin tungetut jalat pysähtyivät mun nenäni edessä. 
”Voi Englesiapieni..” yks niistä, se kolmas, nimeltään se oli kai joku Annabel tai vastaava, naurahti mulle ivallisesti. Cecilia nyökkäs. Ihmisiä alko kerääntyä niiden taakse. 
”Onks nimi Amber Doyle tuttu?” blondi kysy. Mä värähdin. Amber Doyle. Mun pahin kiusaajani mun edellisessä koulussa. 
”Hah, niin mä vähän arvelinkin. Se on mun serkku”, blondi jatko ja Cecilia kyykisty mun viereen. Mä olin maassa polvillani, sillä mun kaappi sijaitsi lattiatasossa. Cecilia laitto sormensa mun leuan alle ja pakotti mut nostamaan leukaa. 
Mä katsoin tyttöä tuon jäänsinisiin silmiin. Mä yritin anoa apua, pyytää et mut jätettäis rauhaan. 
”Flirttailetsä mulle?” se huudahti ja hyppäs taaksepäin. Se tulkitsi tahallaan mun katseen väärin. Heidän taakseen kokoontuneesta 'yleisöstä' kuului pieniä naurahduksia. 
”En”. 
”Amber oli oikeessa, se tykkää tytöistä”, Annabel huudahti voitonriemuisena. Seriously, vaikka tykkäisinki, mitä pahaa siin ois? 
”Ens kerralla.. älä edes puhu Chazille. Se on Annabelin”, Katy (tai Kate) kuiskas mun korvaan. Mä peruutin taaksepäin. Mä olin edelleen maassa polvillani. 
”Pelkäätsä?” Cecilia naurahti. Mä pudistin päätäni. Okei, kyl mua pelotti. Ihan aiheestakin - Katy pääty upottamaan lakatut kyntensä mun hiuksiin ja kiskasemaan mua eteenpäin. 
”Me näytetään sulle mitä pelko on, saamarin ***”, ne virnuili. En mä tietääkseni oo itteeni myyny? 
Eka potku. Se osu mua reiteen. Toinen. Kolmas. Neljäs. Mua kiskottiin hiuksista ja mua lyötiin ja potkittiin. Mun päälle syljettiin. Mä yritin nousta ylös. Mä yritin ajatella, et ei tää satu. Mä yritin ajatella jotain mukavaa. 
Jostain tuli verta. Oletan, et huulesta tai nenästä, joka oli just naksahtanu. Mä kuulin naurahduksia. Ihmiset nauro mulle. Mä olen säälittävä pázqá. Mä annan muitten hakata itseäni. Mun oli vaikee arvioida, et monta ihmistä tos oli. Et oliks siin kymmeniä vai satoja. Osalla oli puhelimet esissä, kun ne kuvas mun hakkaamistani. Mun katse kiinnitty nurkassa seisovaan poikaan, joka oli ristinyt kätensä. Se tuijotti suoraan muhun, taas kerran, mun oli vaikee käsittää et mitä se ajatteli tai mitä sen ilme tarkotti. 
”Pelkäätsä?” se kysy uudestaan. Mä pudistin taas päätäni. Mua itketti. Mua vihastutti. Mut mua ei pelottanu enään. Lisää potkuja, lisää kipua. 
Ilmeisesti toive jostain paremmasta oli väärin. Ehkä mun pitäs vaan vaihtaa taas koulua. Kaupunkia. Osavaltiota. Mannerta. Maanosaa. 
”Pelkäätsä?” ne kysy kolmannen kerran, ja tällä kertaa mä nyökkäsin. Kyyneleet sumens mun näkökenttää. 
”Hyvä”. Sen jälkeen ihmiset hävis, ihan ku mitää ei ois tapahtunut. Mut jätettiin maahan makaamaan ku joku linnunpásqá. Arvoton. Mä olen arvoton idiootti. Mä en ansaitse elämää. Mä ansaitsin kaikki noi iskut, mä ansaitsin verenmaun suussani. 

”Mä olen tyhmä”, mä moitin itseäni. Mä istuin koulun vessan lattialla. Mä oksensin verta. Se punanen veri värjäs lattian ja mun sormenpäät ja mä yritin vaan saada sen loppumaan, yritin hengittää rauhassa. Eka hakkaaminen on aina pahin. Kyl se siitä. Mä nousin ylös, heti kun mun olo alko helpottaa. 
”And I need you more than ever”, mä kuiskasin ja siirsin hihaani vähän sivuun. Teksti, jonka mä olin aikoja sitten käsivarteeni viiltänyt, erottu nyt selvästi veritahrojen joukosta. Vaalee arpikudos näky selvästi mun muuten ruskettunutta ihoani vasten. Mä katsoin itseäni peilin kautta silmiin. Juotuani vähän vettä mä päädyin kaivamaan uuden, mansikanmakuisen tikkarin laukustani. Sen jälkeen mä huuhtelin kasvoni ja kaulani verestä. Se oli vähänniinku uudelleensyntyminen. Hetkes kaikki palas taas suht ennalleen, mun olo oli parempi. Mä kaivoin laukustani meikkipussin josta mä otin sen puuterin esiin. Mä sudin sitä naamaani, mut muuten mä päätin olla meikittä loppupäivän. 
”Ootsä kunnossa?” mä jähmetyin kuullessani sen äänen. Chaz. Mä näin sen peilin kautta, mut mä käännyin silti siihenpäin tarkistaakseni, et se todella oli siinä. Se ruskeehiuksinen astu mun eteen ja katso mua tiukasti silmiin. Mun lasit lepäs käsienpesulavuaaripöydällä. 
”Oon..” mä naurahdin pienesti. ”Miks sä oot tääl?” 
”Mä en todellakaan tiedä”, se naurahti. 
”Jos mä oisin sä, mä välttelisin tälläst hylkiötä”, mä kuiskasin sille. Se nyökkäs varovasti. 
”Pidetään tää meidän välisenä. Mä halusin vaan varmistaa, ettet tyylii vaadi mitää sairaalahoitoa”. 
Se hetki oli ihan jumalattoman kaunis. Me tuijotettiin toisiamme silmiin, ja mä olin lähes varma et sydän mun sisälläni kyl tarvis sitä sairaalahoitoa. Hetken aikaa me vaan seistiin niin. Sit se hetki särky ja se käänty poispäin. Kääntyessään sen käsi hipas mun kättä ja mä värähdin pienesti. Sit se oli poissa, yhtä nopeesti ku mitä se oli tullutkin. Ehkä tää oli unta. Ehkä mä unelmoin. Toisaalta kihelmöinti mun kädessäni kerto siitä, et se oli oikeesti ollut siinä. 
Varovasti mä kosketin rannettani. Se oli ku joku teleportti, se kuskas mut aina kauas muistoihin ja tuuditti mut niihin kauniisiin hetkiin. Niihin hetkiin, joista ei halua pois.