”Somewhere over the rainbow
Way up high,
There's a land that I heard of
Once in a lullaby.
Somewhere over the rainbow
Skies are blue,
And the dreams that you dare to dream
Really do come true.
Someday I'll wish upon a star
And wake up where the clouds are far
Behind me.
Where troubles melt like lemon drops
Away above the chimney tops
That's where you'll find me.
Somewhere over the rainbow
Bluebirds fly.
Birds fly over the rainbow.
Why then, oh why can't I?
If happy little bluebirds fly
Beyond the rainbow
Why, oh why can't I?”
Vaaleenharmaat pilvet keräänty pikkuhiljaa taivaalle, joka aukes ja vettä lähti valumaan alaspäin. Harmaat vesipisarat rummutti maata ja tahditti mun kävelyäni, kun mä astelin harmaata katua pitkin mietiskellen. Kaatosade kasteli hetkessä mun hiukset ja kasvot, vaatteista puhumattakaan. T-paita liimaantu ikävästi selkää vasten ja linnut oli lopettanu laulamisen. Tyypillistä. Kerranki ku mua ois naurattanu, muut ei ollu ilosia. Niimpä mä tyydyin niiden tahtoon ja aloin vatvomaan kaikkea turhaa.
Mä istuin puiselle penkille siihen sateen keskelle. Mitä välii sil on, mähä oon kastunu jo muutenki. Nostin kättäni ja sipaisin hiuksiani sivuun, antautuen sitten ajatuksilleni.
Kaikenkaikkiaan elämän pitäis hymyillä, mut jotain siitä puuttuu. Se, että mä tajusin jonkun puuttuvan, sai aukon mun sydämessäni leimahtamaan tuleen ja kertomaan, miten sillä oli nälkä ja se tarvitsisi kesyttäjää. Se viestitti mun aivoihini kaipaavia signaaleja, ne signaalit oli ku veitseniskuja mulle.
Miks ilo päättyy aina suruu? Tuleeks surusta koskaan iloa? Itku pitkästä ilosta - mut pitkästä itkusta ei tuu iloa.
Sit ku alkaa miettii vaikka lääkäreitä - ne viiltää sun ihon auki, sörkkii syvällä sun sisälläs jotain laitteita ja hetken päästä ne ompelee sun ihon kiinni. Parin viikon päästä ne tikit on sulanu ja kukaan ei enää edes muista koko asiaa. Ku sieluun tulee haava, ku sydän särkyy, miksei niitä haavoja voi vaan tikata umpeen?
Ku haavaan laitetaan laastari, se haava jatkaa silti vuotamista. Kaippa se kuvastaa jotenki mun sydäntä - se oli revitty rikki, haavoille. Sit oli tullu Caitlin mun laastariks, mut mun haavat jatkaa silti vuotamista. Ne vuotaa tuskaa ja surua, kaipuuta. Englesia. Aina joskus mä erehdyn muistelemaan sitä blondia, muistelemaan meiän hetkiä yhessä. Mut pikkuhiljaa ne muistikuvat on yhä harmaampia, sumusempia. Englesian kasvot ja ääni, eletavat, häviävät pian kaukaisuuteen. Pikkuhiljaa mä unohdan sen kaiken kokonaan, kaikki muistot joita mä oon vaalinu häviää ku tuhka tuuleen. Ne muistot makaa maassa kasassa, yhtäkkii tulee tuulenvire ja kuljettaa ne muistot muualle. Ne muistot leviää ympäri maailmaa, niit on mahdotonta enää kasata yhteen kasaan. Mä unohdan Englesian. Mut onks se hyvä vai huono asia? Ehkä unohtamalla Englesian haavat mun sielussa korjaantuu pikkuhiljaa, kursiintuu yhteen?
Mun katse lähti harhailemaan maasta ympärilleni. Värikkäisiin sadetakkeihin pukeutuneet lapset juos leikkipuistossa iloisina, toisella puolella tyttö ja poika suuteli kaatosateessa. Mä värähdin. Painoin pääni käsiini ja tunsin kyyneleiden hakeutuvan mun silmiini. Ne pyrki suljettujen luomien välistä karkaamaan mun poskille, ja hetkessä ne valuivatkin jo vesiputouksina, löysivät tiensä maahan. Mun silmissä vilis sen vaaleehiuksisen tytön kasvot, sen ilme ku mä olin kertonut lähteväni. Kyyneleet jotka oli tippuneet maahan, pelokkaat silmät joilla se oli tuijottanut mua hyvästellessään mut viimeisen kerran. Ne silmät oli iskostunu mun päähän, ne oli maailman lumoavimmat silmät. En koskaan unohtais niitä silmiä, en niitä kasvoja, jonka iso osa ne silmät oli ollu.
# ENGLESIA
Jos maailma yhtäkkiä loppuis, valot sammuis kodeista, ruusut sulkis terälehtensä, linnut lopettais laulunsa, sodat päättyis siihen samaan tilanteeseen. Kaikki olis ohi, nopeemmin ku nopeinkaan hengenveto ehtis päättyä. Kaikki kaunis mitä maailma sisällään piti, värit, valo, äänet, ihmiset, eläimet.. Kaikki värjääntyis harmaalla ja kuihtuis lopulta pelkäks tuhkaks. Yhdessä millisekunnissa valtava räjähdys poksauttais maapallon kokonaan pois, se häviäis kokonaan, jättämättä mitään jälkeensä. Kaikki minkä eteen oltiin taisteltu, luottamus, rakkaus ja toivo. Kaikki loppuis. Elämän liekki, joka tähän asti oli roihunnut elinvoimaisena ja voimakkaana palais loppuun, eikä enää lähtis elämään siitä.
Ilmeisesti mun elämän liekki ei ollut vielä palanut loppuun. Piinallisen pimeyden jälkeen mun sisällä räjähti, lämmin ja turvallinen olo levis muhun. Pam. Pimeys lähti hajoamaan miljooniin hiukkasiin ja vapautti tilalle harmaan eri sävyjä. Ikäänku mä oisin saanu jonku pistoksen, oisin sairastanu parantumatonta tautia ja ku ihmeestä mä olisin saanu vastalääkettä joka oli lamauttanu sen taudin ja palauttanu mun elintoiminnot normaaleiks. Hitaasti mä avasin silmäni nähdäkseni yläpuolellani kyynelehtivän Chazin. Mä hymyilin. Selvästi edes joku välitti musta. Välitti niinku oikeesti. Mä nostin käteni sen poskelle ja sen silmät rävähti auki.
Sen suu aukes, mut sulkeutu samantien. Se näytti siltä, ku sen kielen päällä olis ollut tuhat asiaa kerrottavana ja sanottavana, mut se pääty siihen parhaimpaan tapaan ilmaista itseään, se paino pehmeet huulensa mun omilleni ja vuodatti kosketuksensa kautta tunteensa mun päähäni. Täydelliset kädet, jotka silitti rauhottavasti mun hiuksiani, kerto suuresta huolesta. Kyynel, joka sen silmästä tippui mun poskipäälleni, kieli pelosta ja surusta. Täydellinen suudelma joka lamautti mut täydellisesti vakuutti mut siitä, et se oikeesti rakasti mua. Rakasti. Ja mä sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti