LUKU 11

Siinä se oli. Hetki jota mä olin eniten elämässäni pelännyt. Tai, hetki on varmaan väärä sana. Henkilö. Punahiuksinen kuvankaunis tyttö seiso ujosti mun edessäni keskellä pihaa. Hitaasti mun suu loksahti auki, ja pelokas katse tytön silmissä vaihtu suruks ja järkytykseks. 
Mä hätkähdin verratessani muistikuvia nuoresta Angelasta mun edessäni seisovaan tyttöön, jonka äiti oli ollut mun paras kaveri. Punapää näytti ihan samalta kuin äitinsä tuolloin, montamonta vuotta sitten. 
”Englesia”, mä päästin suustani järkyttyneenä. 
”Pattie”, se vastas vähintäänkin yhtä järkyttyneellä äänellä. Se tutkaili mun kasvoja ja mä voin vain arvata miltä siitä tuntu nähdä mut näitten kaikkien vuosien jälkeen. 
”Sä olit meillä”, mä sanoin. 
”Niin olin”. 
”Tietääks Justin?” mä kysyin, ja sydän mun rinnassani hakkas tuhatta ja sataa. Miten monta kertaa Justin olikaan yön pimeinä tunteina itkenyt ikävöidessään Englesiaa, se oli ollu ihan turta ja sekasin. Se ei osannu päättää, et saavuttaako unelmansa vai unelmoidako saavuttavansa tän kyseisen punapään. Lopulta se oli päätynyt parhaaseen näkemäänsä vaihtoehtoon - se oli yrittänyt unohtaa Englesian ja alkanut levyttää ja laulaa. 
”Ei”, Englesia vastas lyhyesti, ja kyynel lähti valumaan sen poskella. 
”Eikä saa koskaan tietääkään”, Englesia jatko, ja mä nyökkäsin. Mä otin askeleen lähemmäs Englesiaa, mun viimeset muistikuvat siitä oli kun se oli ollut pisamakasvoinen blondi. Ajattelematta sen ihmeemmin mä kiedoin käteni tytön ympärille pudotettuani ensin kauppakassin maahan. Hitaasti nuoreks naiseks niin lyhyessä ajassa kasvanut tyttö halas mua takasin. 
”Mist asti te ootte asunu Atlantassa? Tai siis.. onks.. Angelakin?” mä kysyin - mun sydän kaipas mun entistä parasta kaveria, ihmistä kenelle mä olin kertonut kaiken, joka oli tienny musta kaiken. 
”Sillä on kakkukauppa.. ja siitä asti, ku äiti meni naimisiin Miken kanssa”, Englesia kerto hetken päästä. Mä nyökkäsin, vaikka tiesin, että hän ei sitä näkisi halatessaan mua. Sinänsä se ei ollut ollut mikään ihme - olihan ne tuntenu jo vaikka kuinka kauan. Se olikin ollut vaan ajan kysymys, et koska ne menis naimisiin.. Mut että ne asuis Atlantassa.. 
”Mun pitäs varmaa lähtee”, Englesia tajus hetken päästä, ja mä hätkähdin muistaessani halaavani tyttöä yhä. Mä nyökkäsin. 
”Mä voin viedä sut”, mä tarjouduin, ja ku kirsikkana kakun päällä alko sataa vettä. Hetken pohdittuaan Englesia nyökkäs, ja niin me tallusteltiin takas edelleen lämpimään autoon mun kantaessani sitä samaa kauppakassia takasinkin päin mukanani. Ei sillä, onhan mulla taka-ajatuksiakin tässä. Jos mä näkisin Angelan.. ehkä se antais mulle anteeks sen, etten mä ole pitäny yhteyttä. 

ENGLESIA 

Vihdoin, monen kirotun minuutin jälkeen, me oltiin kakkukaupalla. Vaivautunu hiljaisuus oli laskeutunu autoon alkuun, mut sit me oltiin keskusteltu "vakavasti". Tää olis mun ja Pattien salaisuus, kukaan muu ei sais tietää. Äidille ei kerrottais mitään, Justinille ei kerrottais, eikä Chazille kerrottais. Näin olis vaan parempi. Tää salaisuus on ku pala lahjanarua - äärettömän tärkeä ja kallis. Kun se sidotaan yhteen, ne salaisuudet jää ikiajoiks sinne solmujen suojiin piiloon uteliailta. Justinin ei koskaan tarvitsis tietää, että mä olen Englesia Hamilton. 
”Kiitos kyydistä”, mä kiitin ruskeahiuksista naista, joka nyökkäs. Se pakotti kasvoilleen lämpimän hymyn.
”Hei, Englesia, sun pitäs tietää.. et ei tää ollu Justinillekkaan kivutonta”, se sano epäröityään hetken. ”Eikä sun missään nimessä tarvi lopettaa Justinin kanssa olemista, kunhan se ei vaan satuta sua nähdä se jonkun toisen kanssa”. 
”Joo”, mä vastasin lyhyesti nousten sitten autosta ulos. Mä soin pienen hymyn Patricialle ja kiiruhdin sitten suklaalta tuoksuvaan keittiöön, jossa äiti hääräs innoissaan. 
”Englesia tuli!” Memory ilmoitti äidille, ja se käänty salamana muhun päin. 
”Englesia Grey, sä olet myöhässä!” äiti huudahti mulle toruvana, ja mä tunsin pienen punan laskeutuvan poskilleni. 
”Viis minuuttia, iha hirveetä”. 
”Me keskustellaan tästä vielä kotona. Vaihda tarjoilijanasu päälle ja mene salin puolelle ottamaan tilauksia vastaan, Jenniferin vuoro loppuu vartin päästä ja siel on muutenkin kiire”, äiti käskytti ja siirty sit takas kakkunsa kimppuun. Mä huokaisin ja tallustelin sitten henkilökunnan tiloihin, jossa mä vaihdoin päälleni mustan pitkähihaisen ja mustat läpinäkymättömät sukkahousut ja kotelohameen. Mä katsoin itseäni hyväksyvästi peilistä ja kiinnitin vielä hiukseni korkealle ponnarille ja työnsin sitten jalkani mustiin balleriinoihin, jotka kaikilla tarjoilijoilla oli. Tai siis, täälhän oli töissä vaan Jennifer ja Memory äidin lisäks, mä joskus kiireapulaisena. Tähän aikaan vuodesta kauppa todellakin kävi vilkkaana, joulun aikaan vielä enemmän. 
Sitten mä tartuin valkoiseen pitsiessuun jossa oli tasku edessä, johon oli kätketty valkoinen vihko ja kuulakärkikynä. Matkalla salin puolelle mä kiedoin sen essun ympärilleni. 


Äitin joku salainen kyky oli sisustaminen. Se sai minkä tahansa asian näyttämään harmoniselta missä tahansa. Se sai värit ja sävyt soinnutettua toisiinsa luoden hattaramaisen, utusen tunnelman minne tahansa. Kuten tässäkin tilassa, se oli onnistunu saamaan aikaan ainaki mun silmiä miellyttävän lopputuloksen. Ainakin mulle tuli ensimmäisenä kakkukaupasta mieleen vaaleenpunanen, söpösti sisustettu pikkupuoti. Sitähän tää oli, seinät oli vaaleenpunaset ja niillä risteili beigejä kiemuroita. Hopeenharmaisiin kehyksiin oli laitettu kaikkii söpöjä kuvia vaahtokarkeista pirtelömukeihin. Pöydät oli maitolasia ja tuolit upottavia ja vaaleenpunasia nojatuoliunelmia. Olin joskus kuullut sanottavan, et ku tänne astu sisälle, huonotuulisempikin muuttu hyväntuuliseks. 
Maalaten naamalleni ystävällisen hymyn mä astelin kakkospöydän luo Jenniferin vinkatessa toiselta puolen salia. 
”Hei, oletteko te valmiita?” mä kysyin mahdollisimman ystävällisesti ja kohteliaasti. Ne oli varmaanki parinkympin paremmalla puolella, blondi ja brunette. Ne oli molemmat tosi kauniita ja aina sillon, ku nään sellasia ihmisiä, tunnen itteni ihan hirveeks ku oon tällänen.. no, mä. 
”Joo, mä voisin ottaa kivennäisveden ja palan tota suklaaunelmaa”, vaaleehiuksinen sano ystävällisesti hymyillen. Mä nyökkäsin ja käännyin bruneten puoleen. ”Entä teille?” 
”Mulle.. banaanimansikkapirtelö ja tota juustokakkua pala”, se pyys ja sen hammaskoru välkehti. Mä kiitin tilauksesta ja lähdin sitten menut kädessäni tiskille, jossa Jennifer oli just lataamassa kassaan laskua. 
Mä kiikutin lappusen keittiöön mukanani ja kasasin vaaleenpunaselle tarjottimelle lasin ja kaadoin siihen kivennäisvettä. 
”Äiti, onks juustokakkuu tai suklaaunelmaa valmiina?” mä kysyin, ja tänään poikkeuksellisen paljon äänessä oleva Memory katsahti muhun. 
”Juustokakkua on tuolla, just tuli uunista, suklaaunelmas menee viis minuuttii ni saan sen uunista pois”, Memory kertoi ja mä nyökkäsin, alkaen tehdä pirtelöä samalla. Jotenki sen laitteen tuttu ja turvallinen hurina vaivutti mut kaukaisiin muistoihin. 


¤ Kesän polttama karkee ruohikko kutitteli ja pisteli mun jalkapohjiani, kun me juostiin vihreellä nurmella kilpaa. Aurinko pilkisteli iloisena taivaalla enkä mä voinut estää itseäni virnistämästä muistaessani teletappien vauva-auringon. Sinisellä taivaalla ei risteillyt yhden yhtä pilvenhattaraa. Lämpöasteita oli jätskikelin verran, enemmänkin. 
”Mä voitin!” mä huusin innoissani, kun ruskeehiuksinen poika tuli metrin mun jälkeen sen vanhan tammen luo. 
”Hah, mä vaadin uusintaa”, se huohotti juoksusta hengästyneenä. Mä pudistin päätäni. 
”Ei tänää, ku nyt mennää et ehitää viel tänään”. 
Me oltiin menossa rannalle. Mun toisessa kädessäni roikku vaaleenpunanen jumppapussi ja sinne oli tungettu pyyhe ja jätskirahat, Justin kulki mun vieressäni kädessään musta jumppakassi. 
”Käydääks hakee eka jätskit?” Justin kysy, ja mä nyökkäsin. 
”Mä otan päärynää ja vadelmaa”, mä kerroin mietiskellen ja poika katsoi muhun, miettien samalla mitä se ite ottais. Mut kuten arvata saattaa, se pääty siihen mihin aina. Suklaaseen ja vaniljaan. 
”Sä olet tylsä”, mä moitin poikaa, joka näytti mulle kieltä valkoset hampaat välkkyen. 
”Hah, ite oot!” 

Vihdoin me saavuttiin jäätelökioskin kautta rantaan. Me käveltiin meiän vakiopaikalle, se oli vähän mettän keskel, mut sinne kumminki paisto aurinko. Heitin sen jumppakassin siihen maahan ja söin jäätelöäni samalla. Justin, tapansa mukaan, oli jo aikoja sitten hotkassut omansa. 
Hetkessä ruskeehiuksinen poika oli heittäny sinisen t-paitansa maahan pyyhkeensä viereen. 
”Pidä tota”, mä sanoin pojalle, ojentaen jäätelöni sille saadakseni levitettyä oman pyyhkeeni sen pyyhkeen viereen. Saatuani vaaleenpunasen pyyhkeen levitettyä siihen maahan mä katsahdin poikaan, joka katso muhun syyllisenä. 
”Justin! Etsä ois saanu syödä sitä”, mä jupisin sille ja se tyyty vaan kohauttamaan olkiaan. Täl kertaa mä annoin olla - okei, myönnettäköön. Mä kehitin päässäni sotasuunnitelmaa, mut kosto olis makeimmillaan kun sen ajattelemiseen käyttäis vähän aikaa. 
Pyörittelin itseni ulos kesämekostani ja näytin sitten Justinille kieltä. 
”Kuka vika vedes on mätämuna!” 
Ja kuten aina, mä tietenki voitin senkin juoksukisan. ¤