LUKU 17

#CHAZ 


Pimeydestä tuli esiin jyskyttävä kipu, ikäänku päätä ois hakattu vasaralla ja puristettu kokoon samaan aikaan. Tunsin oksennuksen kohoavan kurkkuuni, mut mä nielaisin sen. Saatuani silmät hitaasti tahdonvoimallani auki, totuttelin ensin valoon ja sitten hitaasti mutta varmasti nousin ylös, istumaan niin, että nojasin seinään. Huomasin, että joku oli laskenut yöpöydälle vesilasin ja aspiriinin - vesi oli varmaan joskus ollut kylmää, sillä nyt se oli haileeta ja huoneenlämmössä lämmennyttä. Annoin katseeni kiertää hitaasti huoneessa ja hetkessä mä bongasinkin tyttölapsen risti-istunnasta huoneen toisella puolella. Englesian kasvoilla oli ehkä maailman kaunein hymy, kun se seuras mun heräämissessiota. Kädessään sillä oli hiusharja, jolla se oli ilmeisesti äsken yrittänyt saada kutrejaan haltuun. Kirkkaanpunaisina loistavat hiukset toivat vihreet silmät esiin muuten niin vaaleista kasvoista. Vastustin haluani hypätä sängyltä alas Englesiaa suutelemaan - vaan sen takia et todennäkösesti oisin vaan oksentanu jos oisin liikkunut liian nopeasti. 
”Mis muut on?” mä kysyin hymyillen, tavasin sanoja. Ikäänku mä olisin ollut vuosisadan kuopassa ja tullut sitten sieltä esiin, pimeydestä valoon ja niin edelleen. Opetellut sanat uudestaan, äänenpainot oli väärissä kohdissa ja muutenkin koko kieli oli yhtä sekasotkua. 
”Christian pelaa pleikalla, se ei ees oo hirvees kunnossa, ihme ja kumma ku ottaa huomioon sen eilisen kunnon.. ja muut selvittää päitään, jotkut nukkumalla, jotkut ihan vaan olemalla”, heti, kun punapää avas silmänsä, mä olin ihan varma, et ajatus jonka mä olin saanut heti avatessani silmäni ja huomatessai tytön oli totta. Sen oli pakko olla enkeli. Sellanen hento, sointuva, melodinen ääni säteili ympäri huonetta, sai mun pään voimaan paremmin, se oli parantavampi ku vahvinkaan aspiriini. Mä tukeuduin sen ääneen ku hukkuva tynnyriin, yritin selvittää päätäni pitämällä tiukasti kiinni soinnuista. 
”Oliks meil kovatki bileet?” mä kysyin ihmetellen. Englesia nous hymyillen ylös, mut mä pistin merkille, et sellanen normaali ketteryys oli tiessään Englesiastakin. 
”Hah, mul ei oo mitää muistikuvaa, muuta ku se et me laulettiin piippolan vaaria”, tyttö paljasti. Vaalean ihon peittämä vartalo oli verhottu tummansiniseen pitkähihaiseen, jonka hihat oli kääritty ylöspäin, ja mustiin lökäreihin. Sipaisten punaiset hiuksensa päänsä toiselle puolelle Englesia käveli mun luo ja kietoi kätensä mun ympärilleni. 
”Aijaa, mä muistan jotain muutakin”, mä kerroin ja hymyilin tytölle. 
”Mhhh? Mitähän sä mahdat muistaa, herraseni?” flirttaileva äänensävy tainnutti hetkeks mun kielen, mä pystyin vain tuijottamaan tyttöä silmiin. 
”Sen, että sä lupasit olla juomatta enää”, kerroin ja näytin tytölle kieltä. Pettynyt ilme välähti tytön kasvoilla, kun mä en vastannutkaan tuon toivomalla tavalla. ”Mutta.. muistan mä myös sen.. miten mä kiskasin sut lähelleni... näin”, mä kuiskasin kujeilevasti ja otin Englesiaa ranteesta. Hetkessä punapää makas mun päällä, kasvot parin sentin päässä mun omistani. 
”Aijaa”, naisenalku vastas ja kuro ne sentit kiinni, sytytti liekit mun sisällä. Mä rakastan tota naista yli kaiken, se saa mut elämään. Hengittämään. 

# JUSTIN 


Tahdonvoimalla mä yritin saada pääni pysymään kasassa samalla kun mä istahdin Christianin seuraan. Mua ei huvittanu pelata pleikalla, mut mul oli tosi seurankipee fiilis - ja ainaki äänistä päätellen Englesian ja Chazin vois suosiolla jättää laskuista pois. Millä ne jaksaa heti aamusta? Jokatapauksessa koska Caitlin nukku ja Ryan yritti opetella näyttämään varpaillaan keskisormea (miten se on mahollista? Eihän varpaissa oo sormia) mun viimeseks vaihtoehdoks jäi Christian. 
”Onks noi kauanki..?” mä kysyin ja loin merkitsevän katseen makuuhuoneeseen, jossa Englesia ja Chaz aikaansa viettivät. 
”Oisit kuullu tunti sitte, millasta ääntä ne piti”, oli vastaus. Christianin kasvoille kohos merkitsevä ilme. Naurahdin pienesti ja heittäydyin selälleni maahan, tosin varovaisemmin kuin yleensä. Armoton nälkä kaihers vatsanpohjassa ja sen johdosta mun suolistosta kuulu pientä murinaa. 
”Ai, onks sulki nälkä?” Christian kysy oivaltavasti. 
”Eiiiih, muuten vaan mun maha murisee”, vastasin sarkastisesti. Välittämättä siitä Chrisin pään päälle syttyi lamppu. 
”Tehääks pitsaa?” 
”Häh? Siis me - sinä ja minä - pitsaa?” 
”Nii”, Christian huudahti ja pomppas ylös. 
”Mut eiks se oo jotai rakastavaisten touhua, tiedäthän "oi kultsipuppeliini sulla on jauhoja poskessa"-touhuja?” kysyin ja Chris pudisti päätään. 
”Ei. Kato pullien leipominen -” tässä välissä se loi katseensa makkariin joka ihme ja kumma alko pikkuhiljaa rauhottua, ”- on sitä rakastavaisten touhua. Eihän pitsaleipureillakaa oo mitää pitsalaromanssia, u know”, Christian selitti tietävästi. 
”Ahaa”, oli mun epäilevä vastaus, mut mä suuntasin silti keittiöön. 

”Tota.. tiedäthän sä mitä pitsaan tulee?” mä kysyin silmäillessäni keittiönpöytää. Okei, maito, jauhot, kananmunat.. se vaikutti ihan tutulta. Niitten lisäks pöydässä oli sokeria, mintunlehtiä ja joku "jokapojan leipuriopas" jonka kannessa oli vähäpukeinen blondi kaulin kädessään. 
”Joo?” 
”Aa, okei”. Mä hyväksyin vastauksen, koska nälkä mun vatsanpohjassa kurni ja mä en jaksanu alkaa kiistelemään tästä asiasta. Avasin sen leipomiskirjan - mut eihän siel ollukkaan pitsaa. Huokaisin. 
”Noh, mis välis hiiva laitetaan?” mä kysyin ja Christian pysähty kesken taikinan vatkaamisen. 
”Hiiva?” 
”Nii, eiks pitsaa tuu hiivaa?” mä kysyin tietäväisesti. 
”Mä käyn kysymässä Englesialta”, poika päätti. Askelta ennen ovea se nosti kätensä silmilleen, sitten se kiskas oven auki ja huus kurkku suorana: 
”Englesia, tuleeks pitsaa hiivaa?” 
”Hei c'mooon, jotain yksityisyyttä jooko?” Chaz yritti ja ilmeisesti odoteltuaan tarpeeks kauan Chris tiputti kätensä silmiltään alas. 
”Ei oo mun vika et näis ovis ei oo lukkoo ja sitäpaitsi mul on nälkä”. 
”Ja mulla!” mä huusin väliin. Makkarista kuulu raskas huokasu ja kiukkusia ääniä, ja sit Chris palas keittiöön voitonriemuisena. Ja pian mä tajusin miks - Englesia marssi huoneeseen peitto ympärillään. 
Se pysähty keskelle keittiötä ja mä voin vaik vannoo et silt tuli savua korvista. 
”Idiootit”, se sihahti huuliensa välistä ja astu jättiharppauksella pakastimelle, josta se nosti kolme pakastepitsaa yhdellä kädellä. Ja heitti ne mua päin. 
”Ja nyt MEITÄ EI HÄIRITÄ ENÄÄ TÄNÄÄ, OK?” se huus ja hetkessä ovi makkariin oli taas kiinni ja rauha maassa. 
”Oliks ihan pakko mennä häirittee niitten sessioita?” mä kysyin Christianilta varovasti. 
”Et voi väittää ettet ois nauttinu siitä näystä ku Englesia seiso keskellä keittiötä peitto ympärillään kiukkusena ku kattila”, Chris myhäili tyytyväisenä. 
”Onks kattilat kiukkusia?” 
”Joo, nehän oikee kiehuu kiukusta!” 


# ENGLESIA 


Kiukkuisena keskeytyksestä mä heitin peiton Chazin päälle ja metsästin alusvaatteeni huoneesta. 
”Englesia, rauhotu”, Chaz virnisti ja tuli peiton alta esiin. 
”Mua ärsyttää”, mä ärähdin ja mä uskon et Chaziakin ärsyttää, mut sillä ainakin on kai terveempi tapa suhtautua asioihin ku mulla. 
”Nohei, meil on koko yö aikaa, kai se on aikaki mennä sinne niitten seuraks”, poika vastas, ja taas kerran mä hämmästyin sen vastauksesta. Tyynnyin ja astelin Chazin luo. 
”Varmaa sä oot oikeesti noin täydellinen”, mä naurahdin. 
”Varo vaa noitten imartelujes kans, ettei mul nouse pissa päähän”. 
”Sit mun pitää ostaa sulle korvii tulpat ettei valu pissat ulos”, mä virnistin ja laitoin takaisin päälleni tummansinisen pitkähihaisen ja ne mustat lökärit. 
”Voitsä letittää mun hiukset?” mä kysyin Chazilta ja saatuani vastauksen kiipesin jälleen kerran Chazin syliin letitettäväks.
”Teen kalanruodon”, se päätti ja mä naurahdin hyväksyvästi. 
Hetken hiljaisuuden jälkeen mä muistin kuulleeni puhuttavan Bellasta. Aina, kun joku mainitsi sen nimen, koko porukka hiljeni hetkeks vaiteliaaseen hiljaisuuteen. 
”Chaz, kuka on Bella?” mä kysyin. Pehmeet sormet jotka kieto pehmeesti mun hiuksia kiinni toisiinsa, puno niitä ku satuja. Juonta. Puno yhteen niin, että lopputulos oli kaunis tarina. 
”Bella oli meidän porukan ilopilleri, se ei halunnu kenellekkään mitään pahaa. Jos se näki tiellä kuolleen oravan, se juos vaikka keskelle moottoritietä ja vei sen metsään jossa se sais lopullisen hiljasuuden. Bella rakasti värejä ja musiikkia - sen kätten jälki oli aika samanlaista ku sun. Joskus.. joskus mä mietin.. ja mä oon aika varma et muutki miettii.. et sä oot ihan samanlainen ku Bella. Teidän ajatusmaailmat kohtaa niin hyvin, puhutte samalla tapaa. Sä käytät kynää samalla tapaa. Jokatapauksessa aina ku se maalas tai piirs, se piirs ilosia asioita. Auringonlaskuja, kaveri-iltoja.. Se rakasti soittamista. Niinku säki rakastat. Seki soitti kitaraa, se eli ja hengitti kitaransoitolle. Aina, jos siitä tuntu pahalta, se soitti. Se oli..” Chaz hymähti pienesti ja kyynel sen silmäkulmassa lähti valumaan alas. Se sai mun letin valmiiks ja kiinnitti siihen ponnarin, jolloin mä käännyin Chaziin päin. Kylmät väreet kulki mun selkäpiitä pitkin kun se kuvaili Bellaa. Niin lähellä, niin kaukana.. niin.. minä? 
”Se oli uskomaton ihminen. Jälkeenpäin me ollaan puhuttu, et ehkä se ilosuus oli syy siihen et me ei huomattu. Se nauro ja oli ilonen, ei koskaan itkeny. Siks kukaan meistä ei huomannu sitä muutosta siinä, ennenku oli myöhästä. Se tappo ittensä. Pitkän aikaa kaikki oli miten oli, sit me kaikki alettii nousta jaloilleen”, Chaz päätti kertomuksensa. Mä kiedoin käteni sen ympärille. 
”Mä tiedän, miten rankkaa on, kun joutuu rakkaimmastaan eroon”, mä kuiskasin, enkä voinu estää kyyneliä valumasta silmistäni alaspäin. Irrottauduin ennenku muistot sais mut taas valtaansa ja tartuin Chazia olkapäästä. 
”Mennää, ne on varmaan saanu ne pitsat paistettua”, mä hymähdin ja hetkessä Chaz oli kuorinut kasvoilleen hymyn. Tartuin poikaa kädestä ja odotin että tuo sai puettua päälleen, ja sit me saavuttiin yhdessä pöytään - jossa istu Christian ja Justin, molemmilla kasvoissaan jauhoja. 
”Idiootit”, mä sihahdin vielä kerran, ja Justin vilkas kauhuissaan mua, ettei mul ois mitään millä heittää sitä. Pelkureita kaikenlisäks. 
”Siin on teillekin”, Christian hymyili innoissaan. Voi luoja, joskus se poika tuo tottavie mieleen mun mummon. Sellanen ylivilkas kyylä. Sellasia ne on. 
”Kiitti”, mä hymyilin jo unohtaneena sen aamuisen selkkauksen. Katsoin ulos ikkunasta ja siitä avautu täydellinen maisema järvelle. Lämmin tunne valtas mun sielun - ja samalla musta tuntu ihan ku joku toinen ois ollu mun sisälläni. Bella. Ehkä me ollaan oikeesti niin samanlaisia, läpikulkijoita. Tullaan ja mennään. Me synnytään, pohditaan maailman ja elämän tarkotusta. Ihmiskunta kehittyy. Mut yks taapertaja ei siihen paljoa vaikuta. Minkä takia me kehitytään? Jotain suurempaa varten? Ihan turhaan? Me ollaan läpikulkumatkalla, menossa paikkaan joka on paljon parempi. 
Millään ei oo mitään tarkotusta. Me ollaan täällä ilman syytä. Kaikki läpikulkijoita yhtä tyynni. Kaikki ei vaan usko niin, jotku uskoo kohtaloon. Ne uskoo maailman tarkotukseen, Jumalaan. Mut Jumala on periaatteen mies. Miks se ois luonu jotain turhaan? Toisaalt, saa silläki kai harrastus olla. Kauheen sadisti se äijä. Eka tekee ihmisiä pelinappuloiksee ja kattoo sit miten ne kuolee hitaasti sisältä yks kerrallaan, sielu murenee palasiks ja hetken päästä sitä ei enää olekaan. Miten kukaan voi uskoa, että Jumala oikeesti rakastaa meitä? Se rakastaa meitä eläiminä. Me ollaan sen lemmikkejä. Pelinappuloita. Meillä se kerää ittelleen pisteitä universumienlaajuisessa pelissä. Ja mä lyön vaikka vetoa, että se on voitolla. Onhan maailma niin täynnä surua ja huonoa oloa. 
Bella. Käsittämätön suru valtas mut sisältä, mut tää ei ollu mun surua. Tää oli jonku toisen surua. Bellan surua. Surua siitä, et koska kaikki loppuu, milloin totuuksista tulee valhetta ja väärästä oikeeta. Surua siitä, et kaikki on ohi ennenku ehtii ees alkaa kunnolla. Sata vuotta. Siitä ajasta kaks ekaa elät tiedottomana, seuraavat viis vuotta oot onnellinen kunnes kohtaat todellisuuden. Opiskelua, sua valmennetaan ja koulutetaan tulevaisuuteen. Mihin tulevaisuuteen? Me kuollaan kumminkin. Kaikki yhtä turhina pelinappuloina ku alussaki, me vaan vauhditetaan pelin kulkua, tehdään siitä viihteellisempää. 

Maailma on julma, pimee ja kylmä. Julma. Pimee. Kylmä. Turha. Miks me pelastetaan sellaset ketkä kuolee kumminki? Miks me ei anneta syöpäpotilaiden kuolla? Miks niit ei vaan tapeta? Luin kerran yhen kirjan, Across the Universen, jossa ihmiset tapetaan tunkemalla niiden suoneen ainetta, joka saa ne niin ilosiks, että ne unohtaa hengittää, niiden sydän unohtaa lyödä. Miks meille ei voi antaa kaikille sitä - maailman suurin joukkoitsemurha. Joukkotappo. Aina löytyy joku Hilkka tai Pekka joka haluu jatkaa säälittävää elämäänsä säälittävien asioiden keskellä säälittävästi. Etenemättä koskaan. Yhdenlainen nyt, yhdenlainen aina. Ei seepra raidoistaan pääse. 
Jollain masokistisella tapaa mä oon aina toivonu kuolevani oman käden kautta. Se ajatus kehitty mun päässä yhä enemmän ja enemmän. Bella. 
Ne ei oo mun ajatuksia. Ne on jonkun muun. Voiks tuntee jonkun ajatukset, jota ei oo koskaan nähnyt? Bella. 
Samaan aikaan niihin sekottu mun ajatukset, yks lause jonka Justin mulle sano. 
”He said, "I know that you're afraid and I am too, but you'll never be alone, I promise you”, mä kuiskasin. Justinin kasvoilla välähti säikähtäny ilme ja muut katso mua ihmeellisesti. 
”Aaa, toi on se biisi. When you're weak, i'll be strong ja niin poispäin”, Christian hoksas ja virnisti mulle. 
”Sähän rupesit syvälliseks”. 
”Syvällisemmäks ku uskotkaan”, mä virnistin ja hautasin mielestäni Bellan ja muut negatiiviset asiat. Kuollut. Poissa sydämestä, poissa mielestä. Vaikkei se sydämessä ollutkaan ennen tätä päivää.