jee uus luku!
Pahoittelen, jos teille on tullut sekaannuksia tai tarinan lukeminen on muuttunut vaikeemmaksi, mutta mulle tää on tosi paljon helpompi tapa julkasta tätä tarinaa, ja uskon, että tekin ajan myötä alatte pitää enemmän blogiversiosta :)
Tää luku on vähän tällästä diipadaapaa, toisaalt täs on joitain hyvin olennaisia juttuja jatkon kannalta. Kommentit sallittuja edelleen ;)
#ENGLESIA
Kohotin sormiani ylemmäs jotta takasta kimpoava lämpö vaikuttais niihin enemmän. Chaz tiukensi otettaan mun ympärilläni ja mun kasvoille kohos hymy lähes itsestään.
Kello näytti kuutta ja me oltiin kokoonnuttu mökin 'takkahuoneeseen', jossa oli pari isoa sohvaa ja lattia päällystetty lampaankarvamatoilla. Takassa loimus oranssina ja punasena kiiltävä tuli, johon jokainen aina välillä tunki tikun jonka päässä oli vaahtokarkki.
”Jotenki iha sellai fiilis, et me oltas jossai telttareissulla”, Caitlin virnisti. Muut mumisivat vastaukseksi ja myötäilivät ruskeahiuksisen naisen linjaa.
”Apua!” kuulu keittiöstä, ja niin me kaikki rynnättiin sinne. Ryan istu lattialla ja piti käsiään ristissä, sen kasvoilla oli sellai "yhyhyh"-ilme. ¨
”Mikä sulla on?” Justin huudahti ja mä nyökkäsin. Jos se oli vaikka kaatunu ja murtanu varpaansa?
”Katkesko kyns?” Christian kysyi ja mä hymähdin.
”Pahempaa. Me unohdettiin ostaa suklaakeksejä!” poika parahti ja mä katsahdin Chaziin, joka nosti kämmenensä naamalleen.
”No etsä muka selviä ilman niitä?” Caitlin kysy epäilevästi.
”EN! Ja mun varastot loppu jo eilen”, tässä välissä Ryanin silmäkulmasta valu kyynel.
Chaz katsahti Christianiin joka nyökkäs.
”Mmmh?” mä kysyin - näytti siltä, et ne ois telepatisoinu keskenään.
”Käydää ostaa sille suklaakeksejä”, Chaz hymähti. ”Kuka tulee mukaan?”
”Mä en jaksais tulla”, me sanottiin Justinin kanssa samaan aikaan. Kaikki muut ilmoittivat lähtevänsä mukaan, ja niin Ryanin kasvot taas kirkastuivat ja hetkessä ne oli kaikki mökistä ulkona niin, että me jäätiin kahdestaan Justinin kanssa.
Deja vu. Se oli se tunne, ku tuntee et on eläny sen hetken jo aiemmin. Deja vu. Tällä hetkellä mulla oli se tunne - enkä ihmettele. Me istuttiin sohvalla vierekkäin - todella vierekkäin, koska se oli suhteellisen pieni sohva. Mä kietouduin punaiseen huopaan ja Justin avas telkkarin. Suljin silmäni ja vajosin muistoihini. Siinä muistossa oli täysin samanlainen sohva kuin tää millä mä nyt istuin. Pikku-Englesia kietoutu punaiseen huopaan ja Justin avas telkkarin, josta tuli vaan mainoksia. Pisamakasvoinen blondi nosti katseensa ruskeahiuksiseen pikkujätkään ja sen kasvoille kohos lämmin hymy. Enempiä ajattelematta kaks pikkusta nojautu toisiinsa ja siinä ne oli, yhdessä. Samoin kuin nyt. Yhdessä, mut silti niin erillään.
”Tiedätkö mitä, Englesia?” Justin kysy hetken hiljasuuden jälkeen - se ei edes katsonut telkkaa, tuijotti vain räsymattoa maassa.
”Mmmh?” mä henkäisin ja ruskeehiuksinen poika hymähti.
”Sä tuot mun mieleen yhden ihmisen”.
Jaa, sitä se vaan. Mä pelkäsin jo, että se tietää, kuka mä olen. Et mitä mä teen täällä ja et mä oon se Gee. Hymyilin pienesti, helpottuneena.
”Mä tiedän, Chazkin sano että mä muistutan Bellaa”, mä totesin. Samalla tummanruskeet silmät porautu mun silmiin ja mä painoin katseeni alas.
”Ei, et sä muistuta Bellaa. Sä muistutat Englesiaa”, se kuiskas. Mä säpsähdin.
”En-Englesiaa..?”
”Niin”. Mä tuijotin maata kiinteesti ja toivoin koko sydämestäni, että Justinin seuraavat sanat ei ois "mä tiedän, Englesia, että sä olet Gee".
”Kuka se on?” kysyin mahdollisimman neutraalisti, muka aidon kiinnostuneesti. Huokaus purkautu Justinin suusta ja mä nojasin taaksepäin ja nostin jalat sohvalle, kietoen käteni jalkojeni ympärille.
”Kun mä olin pieni, me asuttiin vielä Stratfordissa, Kanadassa. Pienestä asti vietin aikaani Englesian kanssa. Sil oli vaaleet hiukset, yhtä vaaleet ku vehnä. Englesialla oli pisamia ja sen silmät oli ehkä lumoavimmat koskaan. Ne oli vähän niinku sun silmät”, Justin kerto ja nosti kättään. Se kääns hellästi mun leuan itseään päin ja tyylii tahdonvoimallaan pakotti mut nostamaan katseeni.
Mä näin tuhansia ja vielä satoja kysymyksiä niissä ruskeissa silmissä. Ne sähehti kaikissa ruskeen sävyissä, mut eniten mä pidin meripihkan sävystä, se ei ollu muuttunu mihinkään.
”Niissä oli tuhansia sävyjä, vihreetä ja harmaata. Eniten mä kumminkin rakastin sitä jadenvihreetä sen silmissä. Sulla on samaa jadenvihreetä”, Justin jatkoi ja mä yritin hymyillä.
Kaiken tän ajan mä oon luullut, että Justin ei muista. Ja siinä se istuu kuvailemassa.. mua itseäni mulle? Ei. Se kuvailee vanhaa mua mulle. Mun sydän jyskytti tuhatta ja sataa, mun keuhkot puristu yhteen. Kipu. Mä tarvin kipua, mun tarvitsee nähdä punaisena kiiltelevä veri tippumassa syvästä haavasta. Mun pitää tuntea se kipu, vaan sillä tavalla mä saan itseni kokoon. Viitely on mun elämän viimenen oljenkorsi - mä hukun. Mä roikun yhdessä köydessä - pikkuhiljaa sekin köysi rapistuu. Mä kuolen hiljaa sisältä päin, kunnes viimein mun sielu on niin turmeltunu ja hajonnu kun se vaan voi olla.
Sen takia mä viiltelen, se saa mut tuntemaan itteni eläväks jälleen. Samalla hetkellä kun se kipu iskee mun aivoihin, mun olo tuntuu paremmalta, se köysi vahvistuu, mä oon taas hetken ajan enemmän kiinni tässä maailmassa. Se pitää mut hereillä, sen avulla mä selviän.
”Me kasvettiin Englesian kanssa yhdessä. Mä olin sille kuin veli, mut se oli mulle aina enemmän ku sisko”. Voi, miten väärässä sä oletkaan, mä halusin sanoa. Kertoa, että se oli mulle aina ollut enemmän kuin veli, että mä rakastin ja rakastan sitä edelleen.
”Mä vihaan sitä, että mä en saanut kasvaa loppuun asti Englesian kanssa. Ikään kuin mä olisin jääny vajaaks. Se vietiin multa - ei, mä vein itse itseni sen luota pois”.
”Sä teit oikein”, mä kuiskasin. Mitä muuta mä olisin voinut sanoa? Sehän teki oikein.
”Mä en tiedä, mä en koskaan saa tietää”, poika kuiskas. ”Se oli maailman upein ihminen, se sai kaikki muut hymyilemään. Se oli ku keidas aavikolla. Mä rakastin sitä tapaa, millä se sai mut nauramaan. Mä rakastin sen ilmettä, kun se mutristi huuliaan kun mä kiusasin sitä”.
”Mä oon varma, että sekin rakasti sua”. Nostin käteni pojan käsivarrelle, osoittaen tukeani.
”Mä olin ainoo, joka sai sanoo sitä Geeks. Mä en tiedä miks, se ei koskaan kertonu mulle, mut mä rakastin sitä, että mä sain olla se ainoa Englesialle edes jossain asiassa”. Voi luoja, Justinhan oli mulle se ainoa joka asiassa.
”Mä rakastin sitä, ku me talvisin käytii pulkkamäessä. Ja sitä, miten me aina juostiin kilpaa rannalle, sitä, miten mä aina söin sen jäätelön loppuun syötyäni jo omani”. Yksinäinen kyynel lähti valumaan mun poskea pitkin, kun mä muistelin tätä. Mä niin halusin kertoa Justinille, että mä oon tässä. Tässä, enkä aio pois lähteä. Et me voidaan koska vaan lähteä pulkkamäkeen, se saa koska vaan syödä mun jäätelön loppuun. Mut mä en voi.
”Kerran meidän naapurin koira oli meillä hoidossa ja me pestiin se Englesian kanssa. Sen jälkeen me leikattiin sen turkki, ja sen omistaja suuttui. Englesia juos meidän lähellä olleeseen metsään ja itki, ja heti ku mä löysin sen, mä itkin kans. Koska se sai mut reagoimaan samalla tapaa kuin se itse reagoi”, hah. Väärin. Se juos sinne metsää, nojautu tammeen ja mä olin se joka sitä lohdutti. Enkä muuten itkeny.
”Tää varmaa kuulostaa aika hassulta, mut vieläki joskus, ku joudun tekee jonku ison päätöksen, mietin, et mitä Englesia ois sanonu”, Justin kerto, ja hymyili ekaa kertaa koko aikana aidosti.
”Sillon, kun mut löydettiin ja me muutettiin Atlantaan, mä itkin joka yö. Mä näin painajaisia, painajaisia siitä, miten mä vietin sen viimesen päivän Englesian kanssa. Niissä unissa se halaus tuntu aina turvalliselta, kunnes yhtäkkiä meidät kiskottiin erilleen ja... se oli ihan hirveetä. Ainoo, mikä esti mua palaamasta, saavuttamasta mun unelmaani..” se kuiskas ja kyyneleet valu sen silmistä.
”Oli se, että Englesia ei ollut sun unelma”, mä jatkoin lausetta. Mun yllätyksekseni Justin pudisti päätään.
”Mun unelma oli saavuttaa tää kaikki.. Englesian kanssa. Et se ois aina mun vierellä. Ehkä se oli väärin toivottu sillon, ku me oltii vast tyylii ala-asteella, mut mä oikeesti halusin viettää koko loppuelämäni Englesian kanssa”.
”Jotta unelmat voi toteutua, on osattava luopua”, mä kuiskasin hiljaa.
Mä tunsin, miten Justin jähmetty. Sen jälkeen se nosti katseensa muhun säikähtäneenä.
”Sä.. siis.. Englesia.. siis.. Gee sano tota aina. Et joskus pitää luopua kaikkein tärkeimmästä jotta voi saavuttaa monta tärkeetä - koska pienistä paloista tulee iso palapeli. Pitää valita, et ottaaks sen kauneimman palan vai kokoaako koko palapelin - josta se kaunein pala puuttuu”. Mä värähdin. Mä itse olin syyllinen siihen, että Justin ei ollu tullu takas? Tai siis.. mä ite olin sanonu sille noin, ja ite mun pitää kantaa seuraukset.
”Sä kokosit koko palapelin, josta ei ikinä tullu täydellistä”, mä puin pojan ajatukset sanoiks. Hetken mielijohteesta mä kiedoin käteni sen ympärille ja silitin sen selkää.
Se kieto omat kätensä mun ympärille ja mä tunsin, miten se haki musta turvaa.
”Entäs sä, millanen sun palapelis on?” se kysyi.
”Munkaan palapelistä ei koskaan tuu täydellistä”, mä kuiskasin. Ei tule, koska sä olisit se viimenen, kaunein pala joka viimeistelis koko työn.
Hitaasti Justin nosti päänsä ja se ei enää itkeny - mäkään en enää itkenyt. Me tuijotettiin toisiamme silmiin. Justin ei tienny kuka mä olin, ei tulis koskaan tietämään. Englesia Hamilton olis nyt Englesia Grey, uus ihminen.
Hetkessä mä tunsin ruskeahiuksisen jätkän huulet mun omillani. Mä tajusin, että se haki läheisyyttä. Tää ei ollu rakkautta, se ei tuntenu mua.. Englesia Greytä.. kohtaan mitään. Tää suudelma oli osoitettu Englesia Hamiltonille, ja vaikka se ei tiennytkään, se kosketti mua syvemmältä ku mikään. Ehkä sen takia mä en vastustellutkaan, kun Justin veti mua tiukemmin itseään vasten. Kai munkin palapeli sais edes hetken ajan olla kokonainen?
keskiviikko 27. marraskuuta 2013
LUKU 17
#CHAZ
Pimeydestä tuli esiin jyskyttävä kipu, ikäänku päätä ois hakattu vasaralla ja puristettu kokoon samaan aikaan. Tunsin oksennuksen kohoavan kurkkuuni, mut mä nielaisin sen. Saatuani silmät hitaasti tahdonvoimallani auki, totuttelin ensin valoon ja sitten hitaasti mutta varmasti nousin ylös, istumaan niin, että nojasin seinään. Huomasin, että joku oli laskenut yöpöydälle vesilasin ja aspiriinin - vesi oli varmaan joskus ollut kylmää, sillä nyt se oli haileeta ja huoneenlämmössä lämmennyttä. Annoin katseeni kiertää hitaasti huoneessa ja hetkessä mä bongasinkin tyttölapsen risti-istunnasta huoneen toisella puolella. Englesian kasvoilla oli ehkä maailman kaunein hymy, kun se seuras mun heräämissessiota. Kädessään sillä oli hiusharja, jolla se oli ilmeisesti äsken yrittänyt saada kutrejaan haltuun. Kirkkaanpunaisina loistavat hiukset toivat vihreet silmät esiin muuten niin vaaleista kasvoista. Vastustin haluani hypätä sängyltä alas Englesiaa suutelemaan - vaan sen takia et todennäkösesti oisin vaan oksentanu jos oisin liikkunut liian nopeasti.
”Mis muut on?” mä kysyin hymyillen, tavasin sanoja. Ikäänku mä olisin ollut vuosisadan kuopassa ja tullut sitten sieltä esiin, pimeydestä valoon ja niin edelleen. Opetellut sanat uudestaan, äänenpainot oli väärissä kohdissa ja muutenkin koko kieli oli yhtä sekasotkua.
”Christian pelaa pleikalla, se ei ees oo hirvees kunnossa, ihme ja kumma ku ottaa huomioon sen eilisen kunnon.. ja muut selvittää päitään, jotkut nukkumalla, jotkut ihan vaan olemalla”, heti, kun punapää avas silmänsä, mä olin ihan varma, et ajatus jonka mä olin saanut heti avatessani silmäni ja huomatessai tytön oli totta. Sen oli pakko olla enkeli. Sellanen hento, sointuva, melodinen ääni säteili ympäri huonetta, sai mun pään voimaan paremmin, se oli parantavampi ku vahvinkaan aspiriini. Mä tukeuduin sen ääneen ku hukkuva tynnyriin, yritin selvittää päätäni pitämällä tiukasti kiinni soinnuista.
”Oliks meil kovatki bileet?” mä kysyin ihmetellen. Englesia nous hymyillen ylös, mut mä pistin merkille, et sellanen normaali ketteryys oli tiessään Englesiastakin.
”Hah, mul ei oo mitää muistikuvaa, muuta ku se et me laulettiin piippolan vaaria”, tyttö paljasti. Vaalean ihon peittämä vartalo oli verhottu tummansiniseen pitkähihaiseen, jonka hihat oli kääritty ylöspäin, ja mustiin lökäreihin. Sipaisten punaiset hiuksensa päänsä toiselle puolelle Englesia käveli mun luo ja kietoi kätensä mun ympärilleni.
”Aijaa, mä muistan jotain muutakin”, mä kerroin ja hymyilin tytölle.
”Mhhh? Mitähän sä mahdat muistaa, herraseni?” flirttaileva äänensävy tainnutti hetkeks mun kielen, mä pystyin vain tuijottamaan tyttöä silmiin.
”Sen, että sä lupasit olla juomatta enää”, kerroin ja näytin tytölle kieltä. Pettynyt ilme välähti tytön kasvoilla, kun mä en vastannutkaan tuon toivomalla tavalla. ”Mutta.. muistan mä myös sen.. miten mä kiskasin sut lähelleni... näin”, mä kuiskasin kujeilevasti ja otin Englesiaa ranteesta. Hetkessä punapää makas mun päällä, kasvot parin sentin päässä mun omistani.
”Aijaa”, naisenalku vastas ja kuro ne sentit kiinni, sytytti liekit mun sisällä. Mä rakastan tota naista yli kaiken, se saa mut elämään. Hengittämään.
# JUSTIN
Tahdonvoimalla mä yritin saada pääni pysymään kasassa samalla kun mä istahdin Christianin seuraan. Mua ei huvittanu pelata pleikalla, mut mul oli tosi seurankipee fiilis - ja ainaki äänistä päätellen Englesian ja Chazin vois suosiolla jättää laskuista pois. Millä ne jaksaa heti aamusta? Jokatapauksessa koska Caitlin nukku ja Ryan yritti opetella näyttämään varpaillaan keskisormea (miten se on mahollista? Eihän varpaissa oo sormia) mun viimeseks vaihtoehdoks jäi Christian.
”Onks noi kauanki..?” mä kysyin ja loin merkitsevän katseen makuuhuoneeseen, jossa Englesia ja Chaz aikaansa viettivät.
”Oisit kuullu tunti sitte, millasta ääntä ne piti”, oli vastaus. Christianin kasvoille kohos merkitsevä ilme. Naurahdin pienesti ja heittäydyin selälleni maahan, tosin varovaisemmin kuin yleensä. Armoton nälkä kaihers vatsanpohjassa ja sen johdosta mun suolistosta kuulu pientä murinaa.
”Ai, onks sulki nälkä?” Christian kysy oivaltavasti.
”Eiiiih, muuten vaan mun maha murisee”, vastasin sarkastisesti. Välittämättä siitä Chrisin pään päälle syttyi lamppu.
”Tehääks pitsaa?”
”Häh? Siis me - sinä ja minä - pitsaa?”
”Nii”, Christian huudahti ja pomppas ylös.
”Mut eiks se oo jotai rakastavaisten touhua, tiedäthän "oi kultsipuppeliini sulla on jauhoja poskessa"-touhuja?” kysyin ja Chris pudisti päätään.
”Ei. Kato pullien leipominen -” tässä välissä se loi katseensa makkariin joka ihme ja kumma alko pikkuhiljaa rauhottua, ”- on sitä rakastavaisten touhua. Eihän pitsaleipureillakaa oo mitää pitsalaromanssia, u know”, Christian selitti tietävästi.
”Ahaa”, oli mun epäilevä vastaus, mut mä suuntasin silti keittiöön.
”Tota.. tiedäthän sä mitä pitsaan tulee?” mä kysyin silmäillessäni keittiönpöytää. Okei, maito, jauhot, kananmunat.. se vaikutti ihan tutulta. Niitten lisäks pöydässä oli sokeria, mintunlehtiä ja joku "jokapojan leipuriopas" jonka kannessa oli vähäpukeinen blondi kaulin kädessään.
”Joo?”
”Aa, okei”. Mä hyväksyin vastauksen, koska nälkä mun vatsanpohjassa kurni ja mä en jaksanu alkaa kiistelemään tästä asiasta. Avasin sen leipomiskirjan - mut eihän siel ollukkaan pitsaa. Huokaisin.
”Noh, mis välis hiiva laitetaan?” mä kysyin ja Christian pysähty kesken taikinan vatkaamisen.
”Hiiva?”
”Nii, eiks pitsaa tuu hiivaa?” mä kysyin tietäväisesti.
”Mä käyn kysymässä Englesialta”, poika päätti. Askelta ennen ovea se nosti kätensä silmilleen, sitten se kiskas oven auki ja huus kurkku suorana:
”Englesia, tuleeks pitsaa hiivaa?”
”Hei c'mooon, jotain yksityisyyttä jooko?” Chaz yritti ja ilmeisesti odoteltuaan tarpeeks kauan Chris tiputti kätensä silmiltään alas.
”Ei oo mun vika et näis ovis ei oo lukkoo ja sitäpaitsi mul on nälkä”.
”Ja mulla!” mä huusin väliin. Makkarista kuulu raskas huokasu ja kiukkusia ääniä, ja sit Chris palas keittiöön voitonriemuisena. Ja pian mä tajusin miks - Englesia marssi huoneeseen peitto ympärillään.
Se pysähty keskelle keittiötä ja mä voin vaik vannoo et silt tuli savua korvista.
”Idiootit”, se sihahti huuliensa välistä ja astu jättiharppauksella pakastimelle, josta se nosti kolme pakastepitsaa yhdellä kädellä. Ja heitti ne mua päin.
”Ja nyt MEITÄ EI HÄIRITÄ ENÄÄ TÄNÄÄ, OK?” se huus ja hetkessä ovi makkariin oli taas kiinni ja rauha maassa.
”Oliks ihan pakko mennä häirittee niitten sessioita?” mä kysyin Christianilta varovasti.
”Et voi väittää ettet ois nauttinu siitä näystä ku Englesia seiso keskellä keittiötä peitto ympärillään kiukkusena ku kattila”, Chris myhäili tyytyväisenä.
”Onks kattilat kiukkusia?”
”Joo, nehän oikee kiehuu kiukusta!”
# ENGLESIA
Kiukkuisena keskeytyksestä mä heitin peiton Chazin päälle ja metsästin alusvaatteeni huoneesta.
”Englesia, rauhotu”, Chaz virnisti ja tuli peiton alta esiin.
”Mua ärsyttää”, mä ärähdin ja mä uskon et Chaziakin ärsyttää, mut sillä ainakin on kai terveempi tapa suhtautua asioihin ku mulla.
”Nohei, meil on koko yö aikaa, kai se on aikaki mennä sinne niitten seuraks”, poika vastas, ja taas kerran mä hämmästyin sen vastauksesta. Tyynnyin ja astelin Chazin luo.
”Varmaa sä oot oikeesti noin täydellinen”, mä naurahdin.
”Varo vaa noitten imartelujes kans, ettei mul nouse pissa päähän”.
”Sit mun pitää ostaa sulle korvii tulpat ettei valu pissat ulos”, mä virnistin ja laitoin takaisin päälleni tummansinisen pitkähihaisen ja ne mustat lökärit.
”Voitsä letittää mun hiukset?” mä kysyin Chazilta ja saatuani vastauksen kiipesin jälleen kerran Chazin syliin letitettäväks.
”Teen kalanruodon”, se päätti ja mä naurahdin hyväksyvästi.
Hetken hiljaisuuden jälkeen mä muistin kuulleeni puhuttavan Bellasta. Aina, kun joku mainitsi sen nimen, koko porukka hiljeni hetkeks vaiteliaaseen hiljaisuuteen.
”Chaz, kuka on Bella?” mä kysyin. Pehmeet sormet jotka kieto pehmeesti mun hiuksia kiinni toisiinsa, puno niitä ku satuja. Juonta. Puno yhteen niin, että lopputulos oli kaunis tarina.
”Bella oli meidän porukan ilopilleri, se ei halunnu kenellekkään mitään pahaa. Jos se näki tiellä kuolleen oravan, se juos vaikka keskelle moottoritietä ja vei sen metsään jossa se sais lopullisen hiljasuuden. Bella rakasti värejä ja musiikkia - sen kätten jälki oli aika samanlaista ku sun. Joskus.. joskus mä mietin.. ja mä oon aika varma et muutki miettii.. et sä oot ihan samanlainen ku Bella. Teidän ajatusmaailmat kohtaa niin hyvin, puhutte samalla tapaa. Sä käytät kynää samalla tapaa. Jokatapauksessa aina ku se maalas tai piirs, se piirs ilosia asioita. Auringonlaskuja, kaveri-iltoja.. Se rakasti soittamista. Niinku säki rakastat. Seki soitti kitaraa, se eli ja hengitti kitaransoitolle. Aina, jos siitä tuntu pahalta, se soitti. Se oli..” Chaz hymähti pienesti ja kyynel sen silmäkulmassa lähti valumaan alas. Se sai mun letin valmiiks ja kiinnitti siihen ponnarin, jolloin mä käännyin Chaziin päin. Kylmät väreet kulki mun selkäpiitä pitkin kun se kuvaili Bellaa. Niin lähellä, niin kaukana.. niin.. minä?
”Se oli uskomaton ihminen. Jälkeenpäin me ollaan puhuttu, et ehkä se ilosuus oli syy siihen et me ei huomattu. Se nauro ja oli ilonen, ei koskaan itkeny. Siks kukaan meistä ei huomannu sitä muutosta siinä, ennenku oli myöhästä. Se tappo ittensä. Pitkän aikaa kaikki oli miten oli, sit me kaikki alettii nousta jaloilleen”, Chaz päätti kertomuksensa. Mä kiedoin käteni sen ympärille.
”Mä tiedän, miten rankkaa on, kun joutuu rakkaimmastaan eroon”, mä kuiskasin, enkä voinu estää kyyneliä valumasta silmistäni alaspäin. Irrottauduin ennenku muistot sais mut taas valtaansa ja tartuin Chazia olkapäästä.
”Mennää, ne on varmaan saanu ne pitsat paistettua”, mä hymähdin ja hetkessä Chaz oli kuorinut kasvoilleen hymyn. Tartuin poikaa kädestä ja odotin että tuo sai puettua päälleen, ja sit me saavuttiin yhdessä pöytään - jossa istu Christian ja Justin, molemmilla kasvoissaan jauhoja.
”Idiootit”, mä sihahdin vielä kerran, ja Justin vilkas kauhuissaan mua, ettei mul ois mitään millä heittää sitä. Pelkureita kaikenlisäks.
”Siin on teillekin”, Christian hymyili innoissaan. Voi luoja, joskus se poika tuo tottavie mieleen mun mummon. Sellanen ylivilkas kyylä. Sellasia ne on.
”Kiitti”, mä hymyilin jo unohtaneena sen aamuisen selkkauksen. Katsoin ulos ikkunasta ja siitä avautu täydellinen maisema järvelle. Lämmin tunne valtas mun sielun - ja samalla musta tuntu ihan ku joku toinen ois ollu mun sisälläni. Bella. Ehkä me ollaan oikeesti niin samanlaisia, läpikulkijoita. Tullaan ja mennään. Me synnytään, pohditaan maailman ja elämän tarkotusta. Ihmiskunta kehittyy. Mut yks taapertaja ei siihen paljoa vaikuta. Minkä takia me kehitytään? Jotain suurempaa varten? Ihan turhaan? Me ollaan läpikulkumatkalla, menossa paikkaan joka on paljon parempi.
Millään ei oo mitään tarkotusta. Me ollaan täällä ilman syytä. Kaikki läpikulkijoita yhtä tyynni. Kaikki ei vaan usko niin, jotku uskoo kohtaloon. Ne uskoo maailman tarkotukseen, Jumalaan. Mut Jumala on periaatteen mies. Miks se ois luonu jotain turhaan? Toisaalt, saa silläki kai harrastus olla. Kauheen sadisti se äijä. Eka tekee ihmisiä pelinappuloiksee ja kattoo sit miten ne kuolee hitaasti sisältä yks kerrallaan, sielu murenee palasiks ja hetken päästä sitä ei enää olekaan. Miten kukaan voi uskoa, että Jumala oikeesti rakastaa meitä? Se rakastaa meitä eläiminä. Me ollaan sen lemmikkejä. Pelinappuloita. Meillä se kerää ittelleen pisteitä universumienlaajuisessa pelissä. Ja mä lyön vaikka vetoa, että se on voitolla. Onhan maailma niin täynnä surua ja huonoa oloa.
Bella. Käsittämätön suru valtas mut sisältä, mut tää ei ollu mun surua. Tää oli jonku toisen surua. Bellan surua. Surua siitä, et koska kaikki loppuu, milloin totuuksista tulee valhetta ja väärästä oikeeta. Surua siitä, et kaikki on ohi ennenku ehtii ees alkaa kunnolla. Sata vuotta. Siitä ajasta kaks ekaa elät tiedottomana, seuraavat viis vuotta oot onnellinen kunnes kohtaat todellisuuden. Opiskelua, sua valmennetaan ja koulutetaan tulevaisuuteen. Mihin tulevaisuuteen? Me kuollaan kumminkin. Kaikki yhtä turhina pelinappuloina ku alussaki, me vaan vauhditetaan pelin kulkua, tehdään siitä viihteellisempää.
Maailma on julma, pimee ja kylmä. Julma. Pimee. Kylmä. Turha. Miks me pelastetaan sellaset ketkä kuolee kumminki? Miks me ei anneta syöpäpotilaiden kuolla? Miks niit ei vaan tapeta? Luin kerran yhen kirjan, Across the Universen, jossa ihmiset tapetaan tunkemalla niiden suoneen ainetta, joka saa ne niin ilosiks, että ne unohtaa hengittää, niiden sydän unohtaa lyödä. Miks meille ei voi antaa kaikille sitä - maailman suurin joukkoitsemurha. Joukkotappo. Aina löytyy joku Hilkka tai Pekka joka haluu jatkaa säälittävää elämäänsä säälittävien asioiden keskellä säälittävästi. Etenemättä koskaan. Yhdenlainen nyt, yhdenlainen aina. Ei seepra raidoistaan pääse.
Jollain masokistisella tapaa mä oon aina toivonu kuolevani oman käden kautta. Se ajatus kehitty mun päässä yhä enemmän ja enemmän. Bella.
Ne ei oo mun ajatuksia. Ne on jonkun muun. Voiks tuntee jonkun ajatukset, jota ei oo koskaan nähnyt? Bella.
Samaan aikaan niihin sekottu mun ajatukset, yks lause jonka Justin mulle sano.
”He said, "I know that you're afraid and I am too, but you'll never be alone, I promise you”, mä kuiskasin. Justinin kasvoilla välähti säikähtäny ilme ja muut katso mua ihmeellisesti.
”Aaa, toi on se biisi. When you're weak, i'll be strong ja niin poispäin”, Christian hoksas ja virnisti mulle.
”Sähän rupesit syvälliseks”.
”Syvällisemmäks ku uskotkaan”, mä virnistin ja hautasin mielestäni Bellan ja muut negatiiviset asiat. Kuollut. Poissa sydämestä, poissa mielestä. Vaikkei se sydämessä ollutkaan ennen tätä päivää.
Pimeydestä tuli esiin jyskyttävä kipu, ikäänku päätä ois hakattu vasaralla ja puristettu kokoon samaan aikaan. Tunsin oksennuksen kohoavan kurkkuuni, mut mä nielaisin sen. Saatuani silmät hitaasti tahdonvoimallani auki, totuttelin ensin valoon ja sitten hitaasti mutta varmasti nousin ylös, istumaan niin, että nojasin seinään. Huomasin, että joku oli laskenut yöpöydälle vesilasin ja aspiriinin - vesi oli varmaan joskus ollut kylmää, sillä nyt se oli haileeta ja huoneenlämmössä lämmennyttä. Annoin katseeni kiertää hitaasti huoneessa ja hetkessä mä bongasinkin tyttölapsen risti-istunnasta huoneen toisella puolella. Englesian kasvoilla oli ehkä maailman kaunein hymy, kun se seuras mun heräämissessiota. Kädessään sillä oli hiusharja, jolla se oli ilmeisesti äsken yrittänyt saada kutrejaan haltuun. Kirkkaanpunaisina loistavat hiukset toivat vihreet silmät esiin muuten niin vaaleista kasvoista. Vastustin haluani hypätä sängyltä alas Englesiaa suutelemaan - vaan sen takia et todennäkösesti oisin vaan oksentanu jos oisin liikkunut liian nopeasti.
”Mis muut on?” mä kysyin hymyillen, tavasin sanoja. Ikäänku mä olisin ollut vuosisadan kuopassa ja tullut sitten sieltä esiin, pimeydestä valoon ja niin edelleen. Opetellut sanat uudestaan, äänenpainot oli väärissä kohdissa ja muutenkin koko kieli oli yhtä sekasotkua.
”Christian pelaa pleikalla, se ei ees oo hirvees kunnossa, ihme ja kumma ku ottaa huomioon sen eilisen kunnon.. ja muut selvittää päitään, jotkut nukkumalla, jotkut ihan vaan olemalla”, heti, kun punapää avas silmänsä, mä olin ihan varma, et ajatus jonka mä olin saanut heti avatessani silmäni ja huomatessai tytön oli totta. Sen oli pakko olla enkeli. Sellanen hento, sointuva, melodinen ääni säteili ympäri huonetta, sai mun pään voimaan paremmin, se oli parantavampi ku vahvinkaan aspiriini. Mä tukeuduin sen ääneen ku hukkuva tynnyriin, yritin selvittää päätäni pitämällä tiukasti kiinni soinnuista.
”Oliks meil kovatki bileet?” mä kysyin ihmetellen. Englesia nous hymyillen ylös, mut mä pistin merkille, et sellanen normaali ketteryys oli tiessään Englesiastakin.
”Hah, mul ei oo mitää muistikuvaa, muuta ku se et me laulettiin piippolan vaaria”, tyttö paljasti. Vaalean ihon peittämä vartalo oli verhottu tummansiniseen pitkähihaiseen, jonka hihat oli kääritty ylöspäin, ja mustiin lökäreihin. Sipaisten punaiset hiuksensa päänsä toiselle puolelle Englesia käveli mun luo ja kietoi kätensä mun ympärilleni.
”Aijaa, mä muistan jotain muutakin”, mä kerroin ja hymyilin tytölle.
”Mhhh? Mitähän sä mahdat muistaa, herraseni?” flirttaileva äänensävy tainnutti hetkeks mun kielen, mä pystyin vain tuijottamaan tyttöä silmiin.
”Sen, että sä lupasit olla juomatta enää”, kerroin ja näytin tytölle kieltä. Pettynyt ilme välähti tytön kasvoilla, kun mä en vastannutkaan tuon toivomalla tavalla. ”Mutta.. muistan mä myös sen.. miten mä kiskasin sut lähelleni... näin”, mä kuiskasin kujeilevasti ja otin Englesiaa ranteesta. Hetkessä punapää makas mun päällä, kasvot parin sentin päässä mun omistani.
”Aijaa”, naisenalku vastas ja kuro ne sentit kiinni, sytytti liekit mun sisällä. Mä rakastan tota naista yli kaiken, se saa mut elämään. Hengittämään.
# JUSTIN
Tahdonvoimalla mä yritin saada pääni pysymään kasassa samalla kun mä istahdin Christianin seuraan. Mua ei huvittanu pelata pleikalla, mut mul oli tosi seurankipee fiilis - ja ainaki äänistä päätellen Englesian ja Chazin vois suosiolla jättää laskuista pois. Millä ne jaksaa heti aamusta? Jokatapauksessa koska Caitlin nukku ja Ryan yritti opetella näyttämään varpaillaan keskisormea (miten se on mahollista? Eihän varpaissa oo sormia) mun viimeseks vaihtoehdoks jäi Christian.
”Onks noi kauanki..?” mä kysyin ja loin merkitsevän katseen makuuhuoneeseen, jossa Englesia ja Chaz aikaansa viettivät.
”Oisit kuullu tunti sitte, millasta ääntä ne piti”, oli vastaus. Christianin kasvoille kohos merkitsevä ilme. Naurahdin pienesti ja heittäydyin selälleni maahan, tosin varovaisemmin kuin yleensä. Armoton nälkä kaihers vatsanpohjassa ja sen johdosta mun suolistosta kuulu pientä murinaa.
”Ai, onks sulki nälkä?” Christian kysy oivaltavasti.
”Eiiiih, muuten vaan mun maha murisee”, vastasin sarkastisesti. Välittämättä siitä Chrisin pään päälle syttyi lamppu.
”Tehääks pitsaa?”
”Häh? Siis me - sinä ja minä - pitsaa?”
”Nii”, Christian huudahti ja pomppas ylös.
”Mut eiks se oo jotai rakastavaisten touhua, tiedäthän "oi kultsipuppeliini sulla on jauhoja poskessa"-touhuja?” kysyin ja Chris pudisti päätään.
”Ei. Kato pullien leipominen -” tässä välissä se loi katseensa makkariin joka ihme ja kumma alko pikkuhiljaa rauhottua, ”- on sitä rakastavaisten touhua. Eihän pitsaleipureillakaa oo mitää pitsalaromanssia, u know”, Christian selitti tietävästi.
”Ahaa”, oli mun epäilevä vastaus, mut mä suuntasin silti keittiöön.
”Tota.. tiedäthän sä mitä pitsaan tulee?” mä kysyin silmäillessäni keittiönpöytää. Okei, maito, jauhot, kananmunat.. se vaikutti ihan tutulta. Niitten lisäks pöydässä oli sokeria, mintunlehtiä ja joku "jokapojan leipuriopas" jonka kannessa oli vähäpukeinen blondi kaulin kädessään.
”Joo?”
”Aa, okei”. Mä hyväksyin vastauksen, koska nälkä mun vatsanpohjassa kurni ja mä en jaksanu alkaa kiistelemään tästä asiasta. Avasin sen leipomiskirjan - mut eihän siel ollukkaan pitsaa. Huokaisin.
”Noh, mis välis hiiva laitetaan?” mä kysyin ja Christian pysähty kesken taikinan vatkaamisen.
”Hiiva?”
”Nii, eiks pitsaa tuu hiivaa?” mä kysyin tietäväisesti.
”Mä käyn kysymässä Englesialta”, poika päätti. Askelta ennen ovea se nosti kätensä silmilleen, sitten se kiskas oven auki ja huus kurkku suorana:
”Englesia, tuleeks pitsaa hiivaa?”
”Hei c'mooon, jotain yksityisyyttä jooko?” Chaz yritti ja ilmeisesti odoteltuaan tarpeeks kauan Chris tiputti kätensä silmiltään alas.
”Ei oo mun vika et näis ovis ei oo lukkoo ja sitäpaitsi mul on nälkä”.
”Ja mulla!” mä huusin väliin. Makkarista kuulu raskas huokasu ja kiukkusia ääniä, ja sit Chris palas keittiöön voitonriemuisena. Ja pian mä tajusin miks - Englesia marssi huoneeseen peitto ympärillään.
Se pysähty keskelle keittiötä ja mä voin vaik vannoo et silt tuli savua korvista.
”Idiootit”, se sihahti huuliensa välistä ja astu jättiharppauksella pakastimelle, josta se nosti kolme pakastepitsaa yhdellä kädellä. Ja heitti ne mua päin.
”Ja nyt MEITÄ EI HÄIRITÄ ENÄÄ TÄNÄÄ, OK?” se huus ja hetkessä ovi makkariin oli taas kiinni ja rauha maassa.
”Oliks ihan pakko mennä häirittee niitten sessioita?” mä kysyin Christianilta varovasti.
”Et voi väittää ettet ois nauttinu siitä näystä ku Englesia seiso keskellä keittiötä peitto ympärillään kiukkusena ku kattila”, Chris myhäili tyytyväisenä.
”Onks kattilat kiukkusia?”
”Joo, nehän oikee kiehuu kiukusta!”
# ENGLESIA
Kiukkuisena keskeytyksestä mä heitin peiton Chazin päälle ja metsästin alusvaatteeni huoneesta.
”Englesia, rauhotu”, Chaz virnisti ja tuli peiton alta esiin.
”Mua ärsyttää”, mä ärähdin ja mä uskon et Chaziakin ärsyttää, mut sillä ainakin on kai terveempi tapa suhtautua asioihin ku mulla.
”Nohei, meil on koko yö aikaa, kai se on aikaki mennä sinne niitten seuraks”, poika vastas, ja taas kerran mä hämmästyin sen vastauksesta. Tyynnyin ja astelin Chazin luo.
”Varmaa sä oot oikeesti noin täydellinen”, mä naurahdin.
”Varo vaa noitten imartelujes kans, ettei mul nouse pissa päähän”.
”Sit mun pitää ostaa sulle korvii tulpat ettei valu pissat ulos”, mä virnistin ja laitoin takaisin päälleni tummansinisen pitkähihaisen ja ne mustat lökärit.
”Voitsä letittää mun hiukset?” mä kysyin Chazilta ja saatuani vastauksen kiipesin jälleen kerran Chazin syliin letitettäväks.
”Teen kalanruodon”, se päätti ja mä naurahdin hyväksyvästi.
Hetken hiljaisuuden jälkeen mä muistin kuulleeni puhuttavan Bellasta. Aina, kun joku mainitsi sen nimen, koko porukka hiljeni hetkeks vaiteliaaseen hiljaisuuteen.
”Chaz, kuka on Bella?” mä kysyin. Pehmeet sormet jotka kieto pehmeesti mun hiuksia kiinni toisiinsa, puno niitä ku satuja. Juonta. Puno yhteen niin, että lopputulos oli kaunis tarina.
”Bella oli meidän porukan ilopilleri, se ei halunnu kenellekkään mitään pahaa. Jos se näki tiellä kuolleen oravan, se juos vaikka keskelle moottoritietä ja vei sen metsään jossa se sais lopullisen hiljasuuden. Bella rakasti värejä ja musiikkia - sen kätten jälki oli aika samanlaista ku sun. Joskus.. joskus mä mietin.. ja mä oon aika varma et muutki miettii.. et sä oot ihan samanlainen ku Bella. Teidän ajatusmaailmat kohtaa niin hyvin, puhutte samalla tapaa. Sä käytät kynää samalla tapaa. Jokatapauksessa aina ku se maalas tai piirs, se piirs ilosia asioita. Auringonlaskuja, kaveri-iltoja.. Se rakasti soittamista. Niinku säki rakastat. Seki soitti kitaraa, se eli ja hengitti kitaransoitolle. Aina, jos siitä tuntu pahalta, se soitti. Se oli..” Chaz hymähti pienesti ja kyynel sen silmäkulmassa lähti valumaan alas. Se sai mun letin valmiiks ja kiinnitti siihen ponnarin, jolloin mä käännyin Chaziin päin. Kylmät väreet kulki mun selkäpiitä pitkin kun se kuvaili Bellaa. Niin lähellä, niin kaukana.. niin.. minä?
”Se oli uskomaton ihminen. Jälkeenpäin me ollaan puhuttu, et ehkä se ilosuus oli syy siihen et me ei huomattu. Se nauro ja oli ilonen, ei koskaan itkeny. Siks kukaan meistä ei huomannu sitä muutosta siinä, ennenku oli myöhästä. Se tappo ittensä. Pitkän aikaa kaikki oli miten oli, sit me kaikki alettii nousta jaloilleen”, Chaz päätti kertomuksensa. Mä kiedoin käteni sen ympärille.
”Mä tiedän, miten rankkaa on, kun joutuu rakkaimmastaan eroon”, mä kuiskasin, enkä voinu estää kyyneliä valumasta silmistäni alaspäin. Irrottauduin ennenku muistot sais mut taas valtaansa ja tartuin Chazia olkapäästä.
”Mennää, ne on varmaan saanu ne pitsat paistettua”, mä hymähdin ja hetkessä Chaz oli kuorinut kasvoilleen hymyn. Tartuin poikaa kädestä ja odotin että tuo sai puettua päälleen, ja sit me saavuttiin yhdessä pöytään - jossa istu Christian ja Justin, molemmilla kasvoissaan jauhoja.
”Idiootit”, mä sihahdin vielä kerran, ja Justin vilkas kauhuissaan mua, ettei mul ois mitään millä heittää sitä. Pelkureita kaikenlisäks.
”Siin on teillekin”, Christian hymyili innoissaan. Voi luoja, joskus se poika tuo tottavie mieleen mun mummon. Sellanen ylivilkas kyylä. Sellasia ne on.
”Kiitti”, mä hymyilin jo unohtaneena sen aamuisen selkkauksen. Katsoin ulos ikkunasta ja siitä avautu täydellinen maisema järvelle. Lämmin tunne valtas mun sielun - ja samalla musta tuntu ihan ku joku toinen ois ollu mun sisälläni. Bella. Ehkä me ollaan oikeesti niin samanlaisia, läpikulkijoita. Tullaan ja mennään. Me synnytään, pohditaan maailman ja elämän tarkotusta. Ihmiskunta kehittyy. Mut yks taapertaja ei siihen paljoa vaikuta. Minkä takia me kehitytään? Jotain suurempaa varten? Ihan turhaan? Me ollaan läpikulkumatkalla, menossa paikkaan joka on paljon parempi.
Millään ei oo mitään tarkotusta. Me ollaan täällä ilman syytä. Kaikki läpikulkijoita yhtä tyynni. Kaikki ei vaan usko niin, jotku uskoo kohtaloon. Ne uskoo maailman tarkotukseen, Jumalaan. Mut Jumala on periaatteen mies. Miks se ois luonu jotain turhaan? Toisaalt, saa silläki kai harrastus olla. Kauheen sadisti se äijä. Eka tekee ihmisiä pelinappuloiksee ja kattoo sit miten ne kuolee hitaasti sisältä yks kerrallaan, sielu murenee palasiks ja hetken päästä sitä ei enää olekaan. Miten kukaan voi uskoa, että Jumala oikeesti rakastaa meitä? Se rakastaa meitä eläiminä. Me ollaan sen lemmikkejä. Pelinappuloita. Meillä se kerää ittelleen pisteitä universumienlaajuisessa pelissä. Ja mä lyön vaikka vetoa, että se on voitolla. Onhan maailma niin täynnä surua ja huonoa oloa.
Bella. Käsittämätön suru valtas mut sisältä, mut tää ei ollu mun surua. Tää oli jonku toisen surua. Bellan surua. Surua siitä, et koska kaikki loppuu, milloin totuuksista tulee valhetta ja väärästä oikeeta. Surua siitä, et kaikki on ohi ennenku ehtii ees alkaa kunnolla. Sata vuotta. Siitä ajasta kaks ekaa elät tiedottomana, seuraavat viis vuotta oot onnellinen kunnes kohtaat todellisuuden. Opiskelua, sua valmennetaan ja koulutetaan tulevaisuuteen. Mihin tulevaisuuteen? Me kuollaan kumminkin. Kaikki yhtä turhina pelinappuloina ku alussaki, me vaan vauhditetaan pelin kulkua, tehdään siitä viihteellisempää.
Maailma on julma, pimee ja kylmä. Julma. Pimee. Kylmä. Turha. Miks me pelastetaan sellaset ketkä kuolee kumminki? Miks me ei anneta syöpäpotilaiden kuolla? Miks niit ei vaan tapeta? Luin kerran yhen kirjan, Across the Universen, jossa ihmiset tapetaan tunkemalla niiden suoneen ainetta, joka saa ne niin ilosiks, että ne unohtaa hengittää, niiden sydän unohtaa lyödä. Miks meille ei voi antaa kaikille sitä - maailman suurin joukkoitsemurha. Joukkotappo. Aina löytyy joku Hilkka tai Pekka joka haluu jatkaa säälittävää elämäänsä säälittävien asioiden keskellä säälittävästi. Etenemättä koskaan. Yhdenlainen nyt, yhdenlainen aina. Ei seepra raidoistaan pääse.
Jollain masokistisella tapaa mä oon aina toivonu kuolevani oman käden kautta. Se ajatus kehitty mun päässä yhä enemmän ja enemmän. Bella.
Ne ei oo mun ajatuksia. Ne on jonkun muun. Voiks tuntee jonkun ajatukset, jota ei oo koskaan nähnyt? Bella.
Samaan aikaan niihin sekottu mun ajatukset, yks lause jonka Justin mulle sano.
”He said, "I know that you're afraid and I am too, but you'll never be alone, I promise you”, mä kuiskasin. Justinin kasvoilla välähti säikähtäny ilme ja muut katso mua ihmeellisesti.
”Aaa, toi on se biisi. When you're weak, i'll be strong ja niin poispäin”, Christian hoksas ja virnisti mulle.
”Sähän rupesit syvälliseks”.
”Syvällisemmäks ku uskotkaan”, mä virnistin ja hautasin mielestäni Bellan ja muut negatiiviset asiat. Kuollut. Poissa sydämestä, poissa mielestä. Vaikkei se sydämessä ollutkaan ennen tätä päivää.
LUKU 16
#BIEBS
Avasin tyytyväisenä viininpunasen tila-auton ikkunan ja annoin auringon loistaa kasvoilleni. Tahtomattakin mun kasvoille kohos virne, pääsisin viikoks keskelle korpee, ilman yhtäkää fania mun roskiksessa tai auton katolla tai missä vaan. Takaovi aukes ja Englesia kiipes Chazin kanssa sisään. Niitten välinen ilmapiiri oli muuttunu, must tuntu et ne oli läheisempii tai jotai.
Niil oli käsissää kaks jättilaukkuu ja lisäks Englesial viel käsilaukku. Oho, en ois uskonu että Englesia selviää noin vähällä tavaramäärällä. Ne meni istuu auton perälle ja nosti ne laukut siihen lattialla niin, että sinne oli mahollisimman vaikee pääsy.
”Ai eiks muut oo viel tullu?” Chaz kysy hetken päästä ja Englesian pää kohos tuolien takaa. Mä virnistin - viime vuonna mä ja Caitlin oltiin oltu tuolla takapenkillä.
”No luulis et ne koht tulee”, mä vastasin.
”Hei Biebs laita jotai musaa”, Englesia pyys ja mä tungin ekan käteen sattuneen levyn auton levysoittimeen. Sellai ilkee, pirullinen virne kohos mun naamalle, kun mä tajusin, et ***, mähä laitoin oman levyni soimaan.
”Idiootti”, Caitlin naurahti avattuaan etuoven - sil oli rinkka. Päällään sillä oli musta huppari ja tummansiniset farkut, vaalee huivi ja punaset converset. Caitlin kiipes ensin itse sisään autoon ja veti sitte rinkan perässään. Ahaa, todennäkösesti siis tänne ajotilaa ei tulis muita ku mä ja C.
”Chris tulee koht”, se virnisti, ja todentotta, kohtahan ne saapuivatkin Ryanin kanssa vetäen matkalaukkuja perässään. Woah, ekat ihmiset ketkä tajuaa tunkea tavaransa takakonttiin.
”Yo wassup baby”, Ryan kiljahti pompattuaan autoon ja veti ilmakitarasoolon. ”Matkaan lähden, matkaan lähden, mulla menolippu oooooooooon”, se rallatteli ja Chris katsoi mua pahoittelevasti. Normaalia?
”Ok, oottekste valmiina?” mä kysyin ja käynnistin auton - kaikki muut vastas paitsi takapenkkiläiset, mut siit kikatuksen määrästä mä oletan, et nekin oli valmiita.
Kaunis, talvinen sää ympäröi meidät, kun me ajettiin kohti tuttua korpea parin tunnin matkan päähän. Ryan oli kaivanu kasvomaalit jostain ja maalas parhaillaan Christianille sotamaalausta, kun mä huomasin, et mittari näytti et bensa loppuis kohta.
”Käydääks me kahvilla? Ja ostetaa tost samal ne ruoat yyämäs”, Caitlin huudahti takanaolijoille, ja sen äänessä oli sellanen äidillinen säväys. Muut huus innoissaan - ja joskus musta tuntuu, et mä ja Caitlin tosiaan ollaan tän porukan ainoot aikuiset. Pian sellasen mäen takaa tuli esiin harmaa huoltoasema - puoliväliruokala, kuten me sitä kutsuttiin, koska se oli suunnilleen puoles välis Atlantaa ja sitä mökkiä. Käänsin vilkun päälle ja kaarsin huoltoaseman pihaan, vetäen hupun syvälle päähäni. Onneks oli aika aution näköstä, joten ehkä mua ei tunnistettais. Parkkeerasin auton ja hyppäsin ulos päästäkseni venyttelemään. Mun selkäpiissä kihelmöi - täst tulis varmasti ikimuistoinen viikko.
#ENGLESIA
”Mä voisin käydä ulkona haukkaamassa happea”, totesin muille ja sain hyväksyvän nyökkäyksen.
”Oota, ni mä tuun mukaa”, Ryan huudahti ja otti kokiksensa mukaan. Nousin ylös puupenkiltä ja hymähdin Chazille, joka katsoi mua pahoittelevasti. Mitä sitä turhia pahoitella, jos sil oli just hyvä keskustelu menossa ja se ei halunnu tulla mukaan?
Astelin lasioville ja työnsin ne auki, astuen suurelle parveketerassille, jossa varmasti kesäsin on paljon pöytiä ja känniläisiä. Nojauduin valkoiseen kaiteeseen ja käänsin katseeni Ryaniin, joka oli tullu siihen mun viereen kokispullo kädessään nojaamaan samalla tavalla siihen kaiteeseen. Taivaanrannassa lenteli lintuja. Mä painoin katseeni alas ja yksinäinen kyynel valu mun poskelta alas. Oon hirvee ihminen, oon Chazin kanssa ja rakastan sitä, mut silti aina kun nään Justinin mun sydämessä jysähtää.
”Uskotsä rakkauteen?” mä kysyin Ryanilta hetken mielijohteesta. Ruskeehiuksinen katsahti muhun miettivästi, ikäänkuin pohtien avatakko mielensä mulle vai ei.
”Uskon siihen, et jokaselle on olemassa se tosirakkaus ja sielunkumppani”, Ryan hymähti hetken päästä mulle.
”Häh?”
”Sielunkumppani on ihminen, jonka kanssa sä voit olla täysin oma itsesi, jonka kanssa sä voit jakaa kaikki salaisuutes, joka saa sut aina tuntemaan olos hyväks.. Se on niinku sun toinen puolikas, täydentävä kokonaisuus. Tosirakkaus taas on... ihminen jota ilman ei voi elää. Vaikka se rakkaus tekisikin sokeeks ja kuuroks ja mitättömäks, sitä on vaan pakko rakastaa. Vaikka se olis viimenen asia maailmassa, jota sun kannattaa rakastaa, sun on pakko rakastaa. Sä voisit kuolla sen puolesta, sä elät sen puolesta”, Ryan kerto kääntyen sitten katsomaan mua. ”Joskus se sama henkilö on sekä sun sielunkumppanis, että tosirakkautes”.
”Onksulla sit.. sielunkumppania tai tosirakkautta?”
Pohtiva ilme käväisi pojan kasvoilla, sellai varjon välähdys.
”Mulla oli... mut mä tajusin, et mä en oo hyväks mun tosirakkaudelle”, se kuiskas ja nosti sit kätensä mun olkapäälle. ”Valitse sä, Englesia, parempi tie”. Sen jälkeen se lähti takaisin sisään ja mä jäin miettimään sen sanomaa siihen kaiteen luo. Sielunkumppani? Tosirakkaus? Henkäisin viileää syysilmaa sisääni. Phah. Tarua koko juttu. Tosirakkaus muka? Rakkaus on myytti, tarua. Keksitty juttu. Rakennettu pala palalta jotta ihmisillä ois jotain mihin uskoa, jotain mitä toivoa. Mikäs olisikaan sen parempi kuin rakkaus, hyvässä ja pahassa? Täydellistä pásqáá sanon minä.
Toisaalta, jos rakkautta ei oo, miten mä voin rakastaa Chazia - perhettäni? Vai onkse vaan välittämistä, rakkaus on keksitty sana, muodostettu mahdollisimman helpoks. Iisi lause jolla saa kenet vaa, miten vaan, mihin vaan. Love. Rakkaus. Miettii nyt. I love you. Miksei vois vaan sanoo, et mä välitän susta? Miks siitä on tehty niin voimakas, vahva lause?
Nostin kättäni ja pyyhin toisen, yksinäisen kyyneleen. Sen jälkeen mä pudistin päätäni ja loin hajamielisen katseen metsään.
”Keskity, Englesia. Sulla on Chaz, sä ra- välität siitä, muuta sä et tarvi. Sä oot menossa viettämään viikkoa ystävies kanssa, ota ilo siitä irti”, mä komensin itseäni ja kuin sanojeni vakuudeksi löin itseäni nyrkillä päähän.
Ja mähän muuten otin. Heti, kun me oltiin kannettu kaikki seittemän (SEITTEMÄN??) ruokakassia, pari kassillist vähän vettä vahvempii, omat laukkumme ja muut tarpeelliset tavarat autosta puiseen hirsimökkiin, mä päästin itseni valloilleen.
Horjahdin ja kaaduin lattialle istumaan läpinäkyvä pullo kädessäni - pöydällä oli jo yks tyhjä pullo ja tääki oli käymässä pian loppuun.
”Hei hei hei. Hei hei. Moimoi. Mitä kuuluu? Mulle kuuluu hyvää”, mä puhuin itsekseni - tai oikeestaan mä kuvittelin käyväni mun ja pullon välistä keskustelua.
”Nyt mä juon susta, kippis ja kulaus!”
Kaaduin selälleni värikkäälle räsymatolle joka oli viileä, sillä kukaan ei ollu käyny tääl mökillä pitkään aikaan, vissiin nää viimeks - jos mä oikein ymmärsin. Annoin katseeni kiertää ympäri huonetta ja pyöritin päätäni sitä mukaa mitä enemmän pyöritin silmiäni. Aina välillä mä yritin tarkentaa jonnekkin, siristin silmiäni ja puristin huuleni yhteen nähdäkseni jonku kauniin kuvioinnin kukkaruukussa tai naarmun pöydänjalassa..
”Englesia, nyt jo!” Christian huudahti paheksuvasti ja hyppäs mun viereen.
”Nyt on kuule, nyt, nyt on katoppa niin, Chrissseyyyyyy että meikäpoika aikoo pitää hauskaa!” mä huudahdin ja heilautin hiuksiani.
”Come on baby I want to party, come on right to the dancefloor, i wanna swing the day off, and everybody's moving, So come on keep on grooving, so if you want to party, come on and move your bodyyyyyyyyy”, Justin huudahti vuorostaan. Seki oli ehtiny jo alkuun, mä huomasin. Kohotin pulloa ja kilautin sen Justinin pulloa vasten.
”Tulkaa bilettää meiän kaa!” Christian huudahti. Meiän lattiaklubi kokoontui ja hetken päästä muutki tuli mukaan. Kikatin yksikseni hiustupsulle Chazin päässä ja pyörittelin pojan poskia.
”Hei kultimursupuppeliini”, mä virnuilin pojalle joka pyöritteli silmiään.
”Englesia, sä olet humalassa”.
”Joskus pitää ottaa ilo irti elämästä”, Ryan kommentoi mun toiselta puolelta ja vinkkas mulle silmää - pitäen toisella kädellä toista silmää auki. Nerokasta Ry. Munkin oli ihanihanihan pakko kokeilla.
”Höhöö sä näytät iha höperöltä”, Christian virnuili - sehä on vast viistoist? Kuustoist? Eihän se sais viel juoda.. toisaalt minä ja mun 17 ikävuottani..
”Tanssitaanko?” Caitlin ehdotti ja hyväksyvän muminan jälkeen mökin olohuoneessa heilu kuus vähän liikaa juonutta teiniä.
”Jaakkookultaa Jaakkoookultaaa heeeräää jo, heeeräää jo, kellojasi soita-”, Chaz lauleli ja yhtäkkiä Justin pääty kikattaen maahan.
”Kellojasi soita, kellojasi soita”, se räkätti maassa ja siitä pullosta kaatus kirkasta nestettä maahan.
”Piumpaumpoum”, Caitlin tajus sanoa loppuun ja joi pitkän kulauksen. Takassa hiipui jo tuli, aika riens ja kello näytti aika nopeesti jo puolta yötä.
”Hei mis me nukutaa?” mä tajusin kysyä - ja kumma kyllä, siinä vaiheessa musta tuntu, että mä olin selvin kaikista.
”Jossaiiiin *hik*”, Chris kiljahti ja mä jätin sen pyörähtelemään hitaita Chazin kanssa ja lähdin etsimään makuuhuoneita. Otin seinistä tukea ja pian mä löysin kaks ovea - toisessa huoneessa oli parvi ja suuri parisänky, toisessa taas kaks erillistä sänkyä ja parisänky päälle. Palasin kikatellen takaisin ja tartuin lähintä - eli Caitlinia - korvasta ja komensin muut seuraamaan mua. Me näytettii varmaan haudasta nousseilta, ku rönttäsinä huojuttiin kohti makuuhuoneita. Mä komensin Ryanin ja Christianin erillisiin sänkyihin ja pakotin Caitlinin parisängylle. Ryan oli kumminkin tyytymätön tilanteeseen, ja koska Ryan oli, oli Christiankin. Joten hetken päästä mä autoin Justinin niiden kolmen sekaan - Caitlin nukku sivuttain, toinen jalka poissa sängyltä, Ryan oli polvillaan naama sängyllä ja heilutti takapuoltaan, Chris käpertyi kuin koira sängyn jalkopäähän ja Justin hyppäs niin, että tunki varpaansa Caitlinin suuhun ja päänsä Chrisin päälle. Sammutin valot ja yritin nostaa Chazin maasta, johon se oli pysähtyny juomaan, ja hetken kuluttua me selvittiin toisen huoneen parisänkyyn.
”Tää on viimenen kerta ku mä juon”, mä sammalsin.
”Mä pidän huolta, et sä pidät ton lupauksen!” Chaz huudahti ja kiskas mut mukaansa sänkyyn.
Avasin tyytyväisenä viininpunasen tila-auton ikkunan ja annoin auringon loistaa kasvoilleni. Tahtomattakin mun kasvoille kohos virne, pääsisin viikoks keskelle korpee, ilman yhtäkää fania mun roskiksessa tai auton katolla tai missä vaan. Takaovi aukes ja Englesia kiipes Chazin kanssa sisään. Niitten välinen ilmapiiri oli muuttunu, must tuntu et ne oli läheisempii tai jotai.
Niil oli käsissää kaks jättilaukkuu ja lisäks Englesial viel käsilaukku. Oho, en ois uskonu että Englesia selviää noin vähällä tavaramäärällä. Ne meni istuu auton perälle ja nosti ne laukut siihen lattialla niin, että sinne oli mahollisimman vaikee pääsy.
”Ai eiks muut oo viel tullu?” Chaz kysy hetken päästä ja Englesian pää kohos tuolien takaa. Mä virnistin - viime vuonna mä ja Caitlin oltiin oltu tuolla takapenkillä.
”No luulis et ne koht tulee”, mä vastasin.
”Hei Biebs laita jotai musaa”, Englesia pyys ja mä tungin ekan käteen sattuneen levyn auton levysoittimeen. Sellai ilkee, pirullinen virne kohos mun naamalle, kun mä tajusin, et ***, mähä laitoin oman levyni soimaan.
”Idiootti”, Caitlin naurahti avattuaan etuoven - sil oli rinkka. Päällään sillä oli musta huppari ja tummansiniset farkut, vaalee huivi ja punaset converset. Caitlin kiipes ensin itse sisään autoon ja veti sitte rinkan perässään. Ahaa, todennäkösesti siis tänne ajotilaa ei tulis muita ku mä ja C.
”Chris tulee koht”, se virnisti, ja todentotta, kohtahan ne saapuivatkin Ryanin kanssa vetäen matkalaukkuja perässään. Woah, ekat ihmiset ketkä tajuaa tunkea tavaransa takakonttiin.
”Yo wassup baby”, Ryan kiljahti pompattuaan autoon ja veti ilmakitarasoolon. ”Matkaan lähden, matkaan lähden, mulla menolippu oooooooooon”, se rallatteli ja Chris katsoi mua pahoittelevasti. Normaalia?
”Ok, oottekste valmiina?” mä kysyin ja käynnistin auton - kaikki muut vastas paitsi takapenkkiläiset, mut siit kikatuksen määrästä mä oletan, et nekin oli valmiita.
Kaunis, talvinen sää ympäröi meidät, kun me ajettiin kohti tuttua korpea parin tunnin matkan päähän. Ryan oli kaivanu kasvomaalit jostain ja maalas parhaillaan Christianille sotamaalausta, kun mä huomasin, et mittari näytti et bensa loppuis kohta.
”Käydääks me kahvilla? Ja ostetaa tost samal ne ruoat yyämäs”, Caitlin huudahti takanaolijoille, ja sen äänessä oli sellanen äidillinen säväys. Muut huus innoissaan - ja joskus musta tuntuu, et mä ja Caitlin tosiaan ollaan tän porukan ainoot aikuiset. Pian sellasen mäen takaa tuli esiin harmaa huoltoasema - puoliväliruokala, kuten me sitä kutsuttiin, koska se oli suunnilleen puoles välis Atlantaa ja sitä mökkiä. Käänsin vilkun päälle ja kaarsin huoltoaseman pihaan, vetäen hupun syvälle päähäni. Onneks oli aika aution näköstä, joten ehkä mua ei tunnistettais. Parkkeerasin auton ja hyppäsin ulos päästäkseni venyttelemään. Mun selkäpiissä kihelmöi - täst tulis varmasti ikimuistoinen viikko.
#ENGLESIA
”Mä voisin käydä ulkona haukkaamassa happea”, totesin muille ja sain hyväksyvän nyökkäyksen.
”Oota, ni mä tuun mukaa”, Ryan huudahti ja otti kokiksensa mukaan. Nousin ylös puupenkiltä ja hymähdin Chazille, joka katsoi mua pahoittelevasti. Mitä sitä turhia pahoitella, jos sil oli just hyvä keskustelu menossa ja se ei halunnu tulla mukaan?
Astelin lasioville ja työnsin ne auki, astuen suurelle parveketerassille, jossa varmasti kesäsin on paljon pöytiä ja känniläisiä. Nojauduin valkoiseen kaiteeseen ja käänsin katseeni Ryaniin, joka oli tullu siihen mun viereen kokispullo kädessään nojaamaan samalla tavalla siihen kaiteeseen. Taivaanrannassa lenteli lintuja. Mä painoin katseeni alas ja yksinäinen kyynel valu mun poskelta alas. Oon hirvee ihminen, oon Chazin kanssa ja rakastan sitä, mut silti aina kun nään Justinin mun sydämessä jysähtää.
”Uskotsä rakkauteen?” mä kysyin Ryanilta hetken mielijohteesta. Ruskeehiuksinen katsahti muhun miettivästi, ikäänkuin pohtien avatakko mielensä mulle vai ei.
”Uskon siihen, et jokaselle on olemassa se tosirakkaus ja sielunkumppani”, Ryan hymähti hetken päästä mulle.
”Häh?”
”Sielunkumppani on ihminen, jonka kanssa sä voit olla täysin oma itsesi, jonka kanssa sä voit jakaa kaikki salaisuutes, joka saa sut aina tuntemaan olos hyväks.. Se on niinku sun toinen puolikas, täydentävä kokonaisuus. Tosirakkaus taas on... ihminen jota ilman ei voi elää. Vaikka se rakkaus tekisikin sokeeks ja kuuroks ja mitättömäks, sitä on vaan pakko rakastaa. Vaikka se olis viimenen asia maailmassa, jota sun kannattaa rakastaa, sun on pakko rakastaa. Sä voisit kuolla sen puolesta, sä elät sen puolesta”, Ryan kerto kääntyen sitten katsomaan mua. ”Joskus se sama henkilö on sekä sun sielunkumppanis, että tosirakkautes”.
”Onksulla sit.. sielunkumppania tai tosirakkautta?”
Pohtiva ilme käväisi pojan kasvoilla, sellai varjon välähdys.
”Mulla oli... mut mä tajusin, et mä en oo hyväks mun tosirakkaudelle”, se kuiskas ja nosti sit kätensä mun olkapäälle. ”Valitse sä, Englesia, parempi tie”. Sen jälkeen se lähti takaisin sisään ja mä jäin miettimään sen sanomaa siihen kaiteen luo. Sielunkumppani? Tosirakkaus? Henkäisin viileää syysilmaa sisääni. Phah. Tarua koko juttu. Tosirakkaus muka? Rakkaus on myytti, tarua. Keksitty juttu. Rakennettu pala palalta jotta ihmisillä ois jotain mihin uskoa, jotain mitä toivoa. Mikäs olisikaan sen parempi kuin rakkaus, hyvässä ja pahassa? Täydellistä pásqáá sanon minä.
Toisaalta, jos rakkautta ei oo, miten mä voin rakastaa Chazia - perhettäni? Vai onkse vaan välittämistä, rakkaus on keksitty sana, muodostettu mahdollisimman helpoks. Iisi lause jolla saa kenet vaa, miten vaan, mihin vaan. Love. Rakkaus. Miettii nyt. I love you. Miksei vois vaan sanoo, et mä välitän susta? Miks siitä on tehty niin voimakas, vahva lause?
Nostin kättäni ja pyyhin toisen, yksinäisen kyyneleen. Sen jälkeen mä pudistin päätäni ja loin hajamielisen katseen metsään.
”Keskity, Englesia. Sulla on Chaz, sä ra- välität siitä, muuta sä et tarvi. Sä oot menossa viettämään viikkoa ystävies kanssa, ota ilo siitä irti”, mä komensin itseäni ja kuin sanojeni vakuudeksi löin itseäni nyrkillä päähän.
Ja mähän muuten otin. Heti, kun me oltiin kannettu kaikki seittemän (SEITTEMÄN??) ruokakassia, pari kassillist vähän vettä vahvempii, omat laukkumme ja muut tarpeelliset tavarat autosta puiseen hirsimökkiin, mä päästin itseni valloilleen.
Horjahdin ja kaaduin lattialle istumaan läpinäkyvä pullo kädessäni - pöydällä oli jo yks tyhjä pullo ja tääki oli käymässä pian loppuun.
”Hei hei hei. Hei hei. Moimoi. Mitä kuuluu? Mulle kuuluu hyvää”, mä puhuin itsekseni - tai oikeestaan mä kuvittelin käyväni mun ja pullon välistä keskustelua.
”Nyt mä juon susta, kippis ja kulaus!”
Kaaduin selälleni värikkäälle räsymatolle joka oli viileä, sillä kukaan ei ollu käyny tääl mökillä pitkään aikaan, vissiin nää viimeks - jos mä oikein ymmärsin. Annoin katseeni kiertää ympäri huonetta ja pyöritin päätäni sitä mukaa mitä enemmän pyöritin silmiäni. Aina välillä mä yritin tarkentaa jonnekkin, siristin silmiäni ja puristin huuleni yhteen nähdäkseni jonku kauniin kuvioinnin kukkaruukussa tai naarmun pöydänjalassa..
”Englesia, nyt jo!” Christian huudahti paheksuvasti ja hyppäs mun viereen.
”Nyt on kuule, nyt, nyt on katoppa niin, Chrissseyyyyyy että meikäpoika aikoo pitää hauskaa!” mä huudahdin ja heilautin hiuksiani.
”Come on baby I want to party, come on right to the dancefloor, i wanna swing the day off, and everybody's moving, So come on keep on grooving, so if you want to party, come on and move your bodyyyyyyyyy”, Justin huudahti vuorostaan. Seki oli ehtiny jo alkuun, mä huomasin. Kohotin pulloa ja kilautin sen Justinin pulloa vasten.
”Tulkaa bilettää meiän kaa!” Christian huudahti. Meiän lattiaklubi kokoontui ja hetken päästä muutki tuli mukaan. Kikatin yksikseni hiustupsulle Chazin päässä ja pyörittelin pojan poskia.
”Hei kultimursupuppeliini”, mä virnuilin pojalle joka pyöritteli silmiään.
”Englesia, sä olet humalassa”.
”Joskus pitää ottaa ilo irti elämästä”, Ryan kommentoi mun toiselta puolelta ja vinkkas mulle silmää - pitäen toisella kädellä toista silmää auki. Nerokasta Ry. Munkin oli ihanihanihan pakko kokeilla.
”Höhöö sä näytät iha höperöltä”, Christian virnuili - sehä on vast viistoist? Kuustoist? Eihän se sais viel juoda.. toisaalt minä ja mun 17 ikävuottani..
”Tanssitaanko?” Caitlin ehdotti ja hyväksyvän muminan jälkeen mökin olohuoneessa heilu kuus vähän liikaa juonutta teiniä.
”Jaakkookultaa Jaakkoookultaaa heeeräää jo, heeeräää jo, kellojasi soita-”, Chaz lauleli ja yhtäkkiä Justin pääty kikattaen maahan.
”Kellojasi soita, kellojasi soita”, se räkätti maassa ja siitä pullosta kaatus kirkasta nestettä maahan.
”Piumpaumpoum”, Caitlin tajus sanoa loppuun ja joi pitkän kulauksen. Takassa hiipui jo tuli, aika riens ja kello näytti aika nopeesti jo puolta yötä.
”Hei mis me nukutaa?” mä tajusin kysyä - ja kumma kyllä, siinä vaiheessa musta tuntu, että mä olin selvin kaikista.
”Jossaiiiin *hik*”, Chris kiljahti ja mä jätin sen pyörähtelemään hitaita Chazin kanssa ja lähdin etsimään makuuhuoneita. Otin seinistä tukea ja pian mä löysin kaks ovea - toisessa huoneessa oli parvi ja suuri parisänky, toisessa taas kaks erillistä sänkyä ja parisänky päälle. Palasin kikatellen takaisin ja tartuin lähintä - eli Caitlinia - korvasta ja komensin muut seuraamaan mua. Me näytettii varmaan haudasta nousseilta, ku rönttäsinä huojuttiin kohti makuuhuoneita. Mä komensin Ryanin ja Christianin erillisiin sänkyihin ja pakotin Caitlinin parisängylle. Ryan oli kumminkin tyytymätön tilanteeseen, ja koska Ryan oli, oli Christiankin. Joten hetken päästä mä autoin Justinin niiden kolmen sekaan - Caitlin nukku sivuttain, toinen jalka poissa sängyltä, Ryan oli polvillaan naama sängyllä ja heilutti takapuoltaan, Chris käpertyi kuin koira sängyn jalkopäähän ja Justin hyppäs niin, että tunki varpaansa Caitlinin suuhun ja päänsä Chrisin päälle. Sammutin valot ja yritin nostaa Chazin maasta, johon se oli pysähtyny juomaan, ja hetken kuluttua me selvittiin toisen huoneen parisänkyyn.
”Tää on viimenen kerta ku mä juon”, mä sammalsin.
”Mä pidän huolta, et sä pidät ton lupauksen!” Chaz huudahti ja kiskas mut mukaansa sänkyyn.
LUKU 13
”Somewhere over the rainbow
Way up high,
There's a land that I heard of
Once in a lullaby.
Somewhere over the rainbow
Skies are blue,
And the dreams that you dare to dream
Really do come true.
Someday I'll wish upon a star
And wake up where the clouds are far
Behind me.
Where troubles melt like lemon drops
Away above the chimney tops
That's where you'll find me.
Somewhere over the rainbow
Bluebirds fly.
Birds fly over the rainbow.
Why then, oh why can't I?
If happy little bluebirds fly
Beyond the rainbow
Why, oh why can't I?”
Vaaleenharmaat pilvet keräänty pikkuhiljaa taivaalle, joka aukes ja vettä lähti valumaan alaspäin. Harmaat vesipisarat rummutti maata ja tahditti mun kävelyäni, kun mä astelin harmaata katua pitkin mietiskellen. Kaatosade kasteli hetkessä mun hiukset ja kasvot, vaatteista puhumattakaan. T-paita liimaantu ikävästi selkää vasten ja linnut oli lopettanu laulamisen. Tyypillistä. Kerranki ku mua ois naurattanu, muut ei ollu ilosia. Niimpä mä tyydyin niiden tahtoon ja aloin vatvomaan kaikkea turhaa.
Mä istuin puiselle penkille siihen sateen keskelle. Mitä välii sil on, mähä oon kastunu jo muutenki. Nostin kättäni ja sipaisin hiuksiani sivuun, antautuen sitten ajatuksilleni.
Kaikenkaikkiaan elämän pitäis hymyillä, mut jotain siitä puuttuu. Se, että mä tajusin jonkun puuttuvan, sai aukon mun sydämessäni leimahtamaan tuleen ja kertomaan, miten sillä oli nälkä ja se tarvitsisi kesyttäjää. Se viestitti mun aivoihini kaipaavia signaaleja, ne signaalit oli ku veitseniskuja mulle.
Miks ilo päättyy aina suruu? Tuleeks surusta koskaan iloa? Itku pitkästä ilosta - mut pitkästä itkusta ei tuu iloa.
Sit ku alkaa miettii vaikka lääkäreitä - ne viiltää sun ihon auki, sörkkii syvällä sun sisälläs jotain laitteita ja hetken päästä ne ompelee sun ihon kiinni. Parin viikon päästä ne tikit on sulanu ja kukaan ei enää edes muista koko asiaa. Ku sieluun tulee haava, ku sydän särkyy, miksei niitä haavoja voi vaan tikata umpeen?
Ku haavaan laitetaan laastari, se haava jatkaa silti vuotamista. Kaippa se kuvastaa jotenki mun sydäntä - se oli revitty rikki, haavoille. Sit oli tullu Caitlin mun laastariks, mut mun haavat jatkaa silti vuotamista. Ne vuotaa tuskaa ja surua, kaipuuta. Englesia. Aina joskus mä erehdyn muistelemaan sitä blondia, muistelemaan meiän hetkiä yhessä. Mut pikkuhiljaa ne muistikuvat on yhä harmaampia, sumusempia. Englesian kasvot ja ääni, eletavat, häviävät pian kaukaisuuteen. Pikkuhiljaa mä unohdan sen kaiken kokonaan, kaikki muistot joita mä oon vaalinu häviää ku tuhka tuuleen. Ne muistot makaa maassa kasassa, yhtäkkii tulee tuulenvire ja kuljettaa ne muistot muualle. Ne muistot leviää ympäri maailmaa, niit on mahdotonta enää kasata yhteen kasaan. Mä unohdan Englesian. Mut onks se hyvä vai huono asia? Ehkä unohtamalla Englesian haavat mun sielussa korjaantuu pikkuhiljaa, kursiintuu yhteen?
Mun katse lähti harhailemaan maasta ympärilleni. Värikkäisiin sadetakkeihin pukeutuneet lapset juos leikkipuistossa iloisina, toisella puolella tyttö ja poika suuteli kaatosateessa. Mä värähdin. Painoin pääni käsiini ja tunsin kyyneleiden hakeutuvan mun silmiini. Ne pyrki suljettujen luomien välistä karkaamaan mun poskille, ja hetkessä ne valuivatkin jo vesiputouksina, löysivät tiensä maahan. Mun silmissä vilis sen vaaleehiuksisen tytön kasvot, sen ilme ku mä olin kertonut lähteväni. Kyyneleet jotka oli tippuneet maahan, pelokkaat silmät joilla se oli tuijottanut mua hyvästellessään mut viimeisen kerran. Ne silmät oli iskostunu mun päähän, ne oli maailman lumoavimmat silmät. En koskaan unohtais niitä silmiä, en niitä kasvoja, jonka iso osa ne silmät oli ollu.
# ENGLESIA
Jos maailma yhtäkkiä loppuis, valot sammuis kodeista, ruusut sulkis terälehtensä, linnut lopettais laulunsa, sodat päättyis siihen samaan tilanteeseen. Kaikki olis ohi, nopeemmin ku nopeinkaan hengenveto ehtis päättyä. Kaikki kaunis mitä maailma sisällään piti, värit, valo, äänet, ihmiset, eläimet.. Kaikki värjääntyis harmaalla ja kuihtuis lopulta pelkäks tuhkaks. Yhdessä millisekunnissa valtava räjähdys poksauttais maapallon kokonaan pois, se häviäis kokonaan, jättämättä mitään jälkeensä. Kaikki minkä eteen oltiin taisteltu, luottamus, rakkaus ja toivo. Kaikki loppuis. Elämän liekki, joka tähän asti oli roihunnut elinvoimaisena ja voimakkaana palais loppuun, eikä enää lähtis elämään siitä.
Ilmeisesti mun elämän liekki ei ollut vielä palanut loppuun. Piinallisen pimeyden jälkeen mun sisällä räjähti, lämmin ja turvallinen olo levis muhun. Pam. Pimeys lähti hajoamaan miljooniin hiukkasiin ja vapautti tilalle harmaan eri sävyjä. Ikäänku mä oisin saanu jonku pistoksen, oisin sairastanu parantumatonta tautia ja ku ihmeestä mä olisin saanu vastalääkettä joka oli lamauttanu sen taudin ja palauttanu mun elintoiminnot normaaleiks. Hitaasti mä avasin silmäni nähdäkseni yläpuolellani kyynelehtivän Chazin. Mä hymyilin. Selvästi edes joku välitti musta. Välitti niinku oikeesti. Mä nostin käteni sen poskelle ja sen silmät rävähti auki.
Sen suu aukes, mut sulkeutu samantien. Se näytti siltä, ku sen kielen päällä olis ollut tuhat asiaa kerrottavana ja sanottavana, mut se pääty siihen parhaimpaan tapaan ilmaista itseään, se paino pehmeet huulensa mun omilleni ja vuodatti kosketuksensa kautta tunteensa mun päähäni. Täydelliset kädet, jotka silitti rauhottavasti mun hiuksiani, kerto suuresta huolesta. Kyynel, joka sen silmästä tippui mun poskipäälleni, kieli pelosta ja surusta. Täydellinen suudelma joka lamautti mut täydellisesti vakuutti mut siitä, et se oikeesti rakasti mua. Rakasti. Ja mä sitä.
Way up high,
There's a land that I heard of
Once in a lullaby.
Somewhere over the rainbow
Skies are blue,
And the dreams that you dare to dream
Really do come true.
Someday I'll wish upon a star
And wake up where the clouds are far
Behind me.
Where troubles melt like lemon drops
Away above the chimney tops
That's where you'll find me.
Somewhere over the rainbow
Bluebirds fly.
Birds fly over the rainbow.
Why then, oh why can't I?
If happy little bluebirds fly
Beyond the rainbow
Why, oh why can't I?”
Vaaleenharmaat pilvet keräänty pikkuhiljaa taivaalle, joka aukes ja vettä lähti valumaan alaspäin. Harmaat vesipisarat rummutti maata ja tahditti mun kävelyäni, kun mä astelin harmaata katua pitkin mietiskellen. Kaatosade kasteli hetkessä mun hiukset ja kasvot, vaatteista puhumattakaan. T-paita liimaantu ikävästi selkää vasten ja linnut oli lopettanu laulamisen. Tyypillistä. Kerranki ku mua ois naurattanu, muut ei ollu ilosia. Niimpä mä tyydyin niiden tahtoon ja aloin vatvomaan kaikkea turhaa.
Mä istuin puiselle penkille siihen sateen keskelle. Mitä välii sil on, mähä oon kastunu jo muutenki. Nostin kättäni ja sipaisin hiuksiani sivuun, antautuen sitten ajatuksilleni.
Kaikenkaikkiaan elämän pitäis hymyillä, mut jotain siitä puuttuu. Se, että mä tajusin jonkun puuttuvan, sai aukon mun sydämessäni leimahtamaan tuleen ja kertomaan, miten sillä oli nälkä ja se tarvitsisi kesyttäjää. Se viestitti mun aivoihini kaipaavia signaaleja, ne signaalit oli ku veitseniskuja mulle.
Miks ilo päättyy aina suruu? Tuleeks surusta koskaan iloa? Itku pitkästä ilosta - mut pitkästä itkusta ei tuu iloa.
Sit ku alkaa miettii vaikka lääkäreitä - ne viiltää sun ihon auki, sörkkii syvällä sun sisälläs jotain laitteita ja hetken päästä ne ompelee sun ihon kiinni. Parin viikon päästä ne tikit on sulanu ja kukaan ei enää edes muista koko asiaa. Ku sieluun tulee haava, ku sydän särkyy, miksei niitä haavoja voi vaan tikata umpeen?
Ku haavaan laitetaan laastari, se haava jatkaa silti vuotamista. Kaippa se kuvastaa jotenki mun sydäntä - se oli revitty rikki, haavoille. Sit oli tullu Caitlin mun laastariks, mut mun haavat jatkaa silti vuotamista. Ne vuotaa tuskaa ja surua, kaipuuta. Englesia. Aina joskus mä erehdyn muistelemaan sitä blondia, muistelemaan meiän hetkiä yhessä. Mut pikkuhiljaa ne muistikuvat on yhä harmaampia, sumusempia. Englesian kasvot ja ääni, eletavat, häviävät pian kaukaisuuteen. Pikkuhiljaa mä unohdan sen kaiken kokonaan, kaikki muistot joita mä oon vaalinu häviää ku tuhka tuuleen. Ne muistot makaa maassa kasassa, yhtäkkii tulee tuulenvire ja kuljettaa ne muistot muualle. Ne muistot leviää ympäri maailmaa, niit on mahdotonta enää kasata yhteen kasaan. Mä unohdan Englesian. Mut onks se hyvä vai huono asia? Ehkä unohtamalla Englesian haavat mun sielussa korjaantuu pikkuhiljaa, kursiintuu yhteen?
Mun katse lähti harhailemaan maasta ympärilleni. Värikkäisiin sadetakkeihin pukeutuneet lapset juos leikkipuistossa iloisina, toisella puolella tyttö ja poika suuteli kaatosateessa. Mä värähdin. Painoin pääni käsiini ja tunsin kyyneleiden hakeutuvan mun silmiini. Ne pyrki suljettujen luomien välistä karkaamaan mun poskille, ja hetkessä ne valuivatkin jo vesiputouksina, löysivät tiensä maahan. Mun silmissä vilis sen vaaleehiuksisen tytön kasvot, sen ilme ku mä olin kertonut lähteväni. Kyyneleet jotka oli tippuneet maahan, pelokkaat silmät joilla se oli tuijottanut mua hyvästellessään mut viimeisen kerran. Ne silmät oli iskostunu mun päähän, ne oli maailman lumoavimmat silmät. En koskaan unohtais niitä silmiä, en niitä kasvoja, jonka iso osa ne silmät oli ollu.
# ENGLESIA
Jos maailma yhtäkkiä loppuis, valot sammuis kodeista, ruusut sulkis terälehtensä, linnut lopettais laulunsa, sodat päättyis siihen samaan tilanteeseen. Kaikki olis ohi, nopeemmin ku nopeinkaan hengenveto ehtis päättyä. Kaikki kaunis mitä maailma sisällään piti, värit, valo, äänet, ihmiset, eläimet.. Kaikki värjääntyis harmaalla ja kuihtuis lopulta pelkäks tuhkaks. Yhdessä millisekunnissa valtava räjähdys poksauttais maapallon kokonaan pois, se häviäis kokonaan, jättämättä mitään jälkeensä. Kaikki minkä eteen oltiin taisteltu, luottamus, rakkaus ja toivo. Kaikki loppuis. Elämän liekki, joka tähän asti oli roihunnut elinvoimaisena ja voimakkaana palais loppuun, eikä enää lähtis elämään siitä.
Ilmeisesti mun elämän liekki ei ollut vielä palanut loppuun. Piinallisen pimeyden jälkeen mun sisällä räjähti, lämmin ja turvallinen olo levis muhun. Pam. Pimeys lähti hajoamaan miljooniin hiukkasiin ja vapautti tilalle harmaan eri sävyjä. Ikäänku mä oisin saanu jonku pistoksen, oisin sairastanu parantumatonta tautia ja ku ihmeestä mä olisin saanu vastalääkettä joka oli lamauttanu sen taudin ja palauttanu mun elintoiminnot normaaleiks. Hitaasti mä avasin silmäni nähdäkseni yläpuolellani kyynelehtivän Chazin. Mä hymyilin. Selvästi edes joku välitti musta. Välitti niinku oikeesti. Mä nostin käteni sen poskelle ja sen silmät rävähti auki.
Sen suu aukes, mut sulkeutu samantien. Se näytti siltä, ku sen kielen päällä olis ollut tuhat asiaa kerrottavana ja sanottavana, mut se pääty siihen parhaimpaan tapaan ilmaista itseään, se paino pehmeet huulensa mun omilleni ja vuodatti kosketuksensa kautta tunteensa mun päähäni. Täydelliset kädet, jotka silitti rauhottavasti mun hiuksiani, kerto suuresta huolesta. Kyynel, joka sen silmästä tippui mun poskipäälleni, kieli pelosta ja surusta. Täydellinen suudelma joka lamautti mut täydellisesti vakuutti mut siitä, et se oikeesti rakasti mua. Rakasti. Ja mä sitä.
LUKU 12
LUKU 12 #ENGLESIA
Puolkarkeelle, vaaleelle paperille alko hitaasti piirtyä hahmo. Varmasti mä pyörittelin kynää paperilla, saaden aikaan ihan himmeän harmaasta väristä savunharmaaseen väriin olevia viivoja ja kuvioita. Kun mieli on synkimmillään, sitä kaipaa synkkää piirrettävää. Paperin hahmo alko hitaasti herätä henkiin viiva viivalta. Väri väriltä. Sen hartiat oli lysyssä ja se seiso epävarmana koko maailman edessä. Sitä pelotti, et mitä muut siitä sanois. Sitä pelotti, et mitä se joutuis vielä kohtaamaan. Sitä pelotti, et mitä sitä vastaan tulis. Se oli niinku minä. Mua pelottaa. Kaikil on jotku selvät tulevaisuudensuunnitelmat. Justin tahtoo laulaa, Caitlin suunnitella vaatteita. Christian haluu sähkötekniikka-alalle ja Ryan ravintola-alalle. Chaz aikoo lähteä kauppikseen, sit joskus. Mut mikä musta tulee? Mua pelottaa. Et jos mä en keksikkään mitään. Jos mä en saa tehdä sitä mitä mä haluan. Ei sillä, mä en edes tiedä, et mitä mä haluan, joten mistä mä tiedän, et päädynkö mä tekemään sitä mitä mä en halua koska en tiedä mitä haluan? Mä en oo edes koskaan ajatellut, et mä eläisin niinkään pitkälle. Mitä nuoruuden jälkee edes on? Kiirettä ja vihaa, surua ja menetyksiä. Ikäänku nyt ei olis ollut.
Piirros sai haaleet siivet. Se oli vähän niinku rikottu enkeli, sen siivet oli rikki. Pelokas, mykkä enkeli joka ei koskaan osannut kertoa tunteitaan ääneen. Se otti maailman vastaan sellaisena kuin se on, vaikka se olis ollut mahdollinen muuttamaan koko maailmaa. Se yritti lentää karkuun murheita ja kipua. Se ihan totta yritti. Enkeli joka unohti miten lentää. Se oli ansainnu siipensä haavoillaan. Se yritti oppia ja ottaa vastaan neuvoja, jokasesta virheestään huolimatta se halus yrittää. Yks kerrallaan sulat sen siivistä tippu maahan. Rikkinäisillä siivillä ei lennetä. Se on tuomittu kulkemaan maanpäällistä *** askel kerrallaan. Näkemättä tulevaan. Vailla pelastajaa, omaa suojelusenkeliään, joka liimais sulat takas siipiin ja auttais sen lentoon uudestaan.
Tuleekohan Chaz olemaan mun pelastus? Tuskin. Chaz on ihana ja mä rakastan sitä, ihan oikeesti rakastan. Mut.. se on vähän niinku paikka. Pienenä jos toppapukuun tuli reikä, äiti osti siihen sellasen paikan jossa oli joku kiva kuva. Samaan tapaan Chaz tulis olemaan täydellinen, puhtaanvalkonen ja pehmeä höyhen joka kiinnittyis paikkana mun siipiini. Se pitäis ne kasassa, mut ei koskaan parantais niitä täydellisesti.
Onks mulla ees mun omaa suojelusenkeliä? Ehkä niitä jaettaessa on unohdettu mut. Jätetty välistä. ”Kattokaa tota säälittävää idioottia, ei se tarvi suojelusenkeliä”. Olettiksne, et mä selviin kaikesta? Et vaikka mä jään yksin, mä selviin? Koska jos ne niin oletti, ne oletti aika alakanttiin.
Mä otin kynärasiasta mustan hiilen, jolla mä varjostin enkeliä. Lopuks mä päädyin vielä kirjottamaan alalaitaan ”Everytime I try to fly I fall without my wings”.
Mä hyräilin Britney Spearsin Everytimeä hiljalleen ja tunsin sellasen puolikuunmuotosen, tasasen mut silti niin suloisen katkeran kyyneleen tippuvan paperille. Se jätti jälkeensä tahran joka levitti lyijykynää ympäriinsä. Entä jos mäki leviin samalla tavalla? Mua kiskotaan eri suuntiin, sydän ja järki sanoo eri asioita. Mitä jos mä hajoon ja repeen, tuhoudun?
Hymyillen ivallisesti mä suljin piirrustusvihon ja nousin sängyltäni ottaen sen samaisen vihon ja kynärasian mukaani. Mä kuskasin ne lipastoni alimpaan laatikkoon ja astelin sitten mustasta ovesta vaatehuoneeseeni, jonka keskelle mä heitin kaikki vaatteeni. Hetken aikaa mä tarkastelin alastonta kehoani kokovartalopeilistä, punertavat viillot pisti esille syksyn myötä väriään menettäneestä ihosta.
Yhtäkkii se näky alkoi kuvottaa mua. Mä pudistin päätäni ja otin oven vieressä olevalta pöydältä kulhosta mansikkatikkarin, jonka mä käärin auki ja tiputin roskan sitten roskikseen. Sen jälkeen mä kietouduin superpehmeään, valkoiseen froteepyyhkeeseen ja astelin kylppäriin. Lukittuani oven perässäni himmensin valoja - en koskaan tykkää käydä suihkussa hirveen valosassa. Ylipäätään sellain turvallinen hämärä on ihanaa, missä tahansa onkaan. Tuijotin itseäni silmiin peilin kautta ja otin sitten lasit päästäni pois - mä en edes tarvinnut laseja. Oikeestaan vaan koulussa mun pitäs niitä käyttää, ku en meinaa nähä taululle. Mut mä tavallaa tykkään siitä, miten maailma on kehystetty ku on lasit päässä.
Oonksmä oikeesti muuttunu niin paljon, et Justin ei tunnista mua? Mut miks Pattie tunnisti? Jos tarkkaan katso, oranssihtavia pisamia saatto viel näkyä mun nenälläni, mut yleensä noi lasit peitti ne.
Nopeesti suihkuava vesi rummutti tasaisesti mun ihoani, tunkeutui sen huokosiin ja kasteli mun hiukset. Se oli yllättävän kalkkipitosta, ja siks jos meillä käy vieraita jostain muualta, niiden pitää juoda pullovettä koska muuten niillä tulee maha kipeeks. Kalkki kans kuivattaa mun ihoa ihan hirveesti. Mä tartuin oranssiin TIGI'n shampooseen ja pumppasin sitä kädelleni. Annoin hymyn kohota huulilleni shampoon hedelmäisen tuoksun levitessä suihkukopissa ympäriinsä. Mä vaahdotin shampoon hiuksiini ja huuhtelin ne sitten lämpimällä vedellä. Sen jälkeen levitin samanlaisesta oranssista purkista ottamaani hoitoainetta hiuksiini ja tartuin sitten sheiveriin, joka odotti houkuttelevana suihkutelineessä. Sen enempää ajattelematta mä vein sen terän ranteelleni ja kiskasin sivulle. Veri, joka ilmeisesti päätti olla odottamatta sen ihmeellisemmin purskahti ulos samalla kun iho repes kahtia siitä kohtaa. Mä vedin käteni veden alle ja siihen alko kirvelemään. Hymyillen ivallisesti mä kaadoin siihen päälle viel saippuaa, saaden sen kirvelemään entistä enemmän.
Verentulo ei meinannu loppua millään, ja vihdoin mäkin tajusin, et mä olin saanut sen ehkä ihan kunnolla vedettyä tällä kertaa. Naurahdin ja suljin suihkun, päätyen siihen nurkkaan istumaan. Se oli sellast naurun ja itkunsekasta pelokkuutta. Mä nojasin päätäni kaakeliseinään ja kiedoin käteni polvieni ympärille.
Veri, joka mun ranteestani valu, värjäs mun jalat punasuudellaan. Hetken aikaa mä tuijotin, miten veri jätti lattiaan punertavia kuvioita, mut sit pikkuhiljaa mun tajunta sumeni.
# CHAZ
Painoin sormeni ovikellolle ja miltein samaan aikaan Englesian äiti avas oven.
”Ai, Chaz, mene vaan sisään, Englesia on ylhäällä!” se huudahti ja ryntäs sit ovesta ulos autollensa. Mä kohautin olkiani naiselle - sillä näytti olevan kiire. Sen jälkeen mä astuin taloon sisään ja suljin oven perässäni. Jätin kenkäni ovenpieleen ja laitoin takkini naulakkoon ja lähdin sitten pomppimaan yläkertaan Englesian huoneeseen, jossa tyttöä ei kumminkaan näkynyt.
”Englesia, ootsä siel?” mä kysyin ja koputin varovasti sen vaatehuoneeseen. Ei vastausta. Mä avasin oven ja jälleen kerran mä hämmennyin sen huoneen suuruudesta. Mä astuin huoneeseen sisään sulkien oven perässäni. Hetken aikaa mä katselin mykkänä sen vaatevarastoa, annoin katseeni kiertää paidoissa ja housuissa ja.. alusvaatteissa. Mä tallustelin alusvaatteiden luo tehdäkseni lähempää tarkistelua. Mä pudistin kumminkin päätäni ennenkuin mä päästin sisäisen likaisuuteni valloilleen ja lähdin vaatehuoneesta pois. Mä koputin kylppärin oveen, ei vastausta. Varmuuden vuoks mä yritin avata senkin, mut se oli.. lukossa?
”Englesia!” mä huudahdin ja aloin hakkaamaan sitä ovea paniikissa. Jos se on liukastunu saippuaa ja lyönyt päänsä?
”Vastaa mulle!”
Mä käännyin epätoivoisena ympäri ja hain katseellani jotain, millä mä saisin oven auki. Ahaa, veitsi! Englesian pöydällä. Hyppelehdin huoneen poikki ja tartuin veitseen, joka kädessäni mä juoksin ovelle. Taiteilin sen lukon sillä veitsellä auki - okei, siin ei ollu mitään taiteilemista. Piti vaa asettaa se terä oikein ja kääntää.
Kun se vihdoin, loputtomalta tuntuvan ajan jälkeen naksahti auki ja mä avasin mustan oven, ainoo minkä mä sillä hetkellä oli Englesia.
Englesia, jonka verinen keho makas alastomana liikkumattomana vaaleeta kaakeliseinää vasten. Mun hengitys pysähty ja mä nostin käteni suuni eteen, tajuten sitten kumminkin yhtäkkiä juosta tytön luo. Ne kaks metriä tuntu olevan mun elämäni pisimmät metrit, tuntu et mun sydän ei enää lyöny eikä henki kulkenut. Mä otin Englesiasta kiinni ja nostin sitä ylöspäin, niin että mä sain sen makaamaan vaaleelle matolle kylpyhuoneeseen.
”Sä et saa olla kuollut, et saa!” mä huusin, läpsin sen poskea ja kokeilin samaan aikaan pulssia, joka löi heikosti. Mä otin sitä nenästä kiinni ja painoin huuleni sen huulille saadakseni sen hengittämään uudestaan.
Verellä kuorrutettu vartalo häiritsi mun keskittymistäni, joten mä laitoin sen valkosen pyyhkeen siit lattialta Englesian kriittisimpien paikkojen peitteeks.
”Englesia”, mä kuiskasin, mielessäni mä rukoilin armoa. Voiks ihmiselämä päättyä niin nopeesti ja arvaamattomasti? Kylpyhuoneen himmeessä valossa mä katselin punahiuksista tyttöä, joka oli joutunu kestämään liikaa mut oli silti luovuttanu liian aikasin. Elintoimintojen heiketessä mä pystyin vain silittelemään sen kasvoja ja toivomaan, että mä en menettäis sitäkin.
Puolkarkeelle, vaaleelle paperille alko hitaasti piirtyä hahmo. Varmasti mä pyörittelin kynää paperilla, saaden aikaan ihan himmeän harmaasta väristä savunharmaaseen väriin olevia viivoja ja kuvioita. Kun mieli on synkimmillään, sitä kaipaa synkkää piirrettävää. Paperin hahmo alko hitaasti herätä henkiin viiva viivalta. Väri väriltä. Sen hartiat oli lysyssä ja se seiso epävarmana koko maailman edessä. Sitä pelotti, et mitä muut siitä sanois. Sitä pelotti, et mitä se joutuis vielä kohtaamaan. Sitä pelotti, et mitä sitä vastaan tulis. Se oli niinku minä. Mua pelottaa. Kaikil on jotku selvät tulevaisuudensuunnitelmat. Justin tahtoo laulaa, Caitlin suunnitella vaatteita. Christian haluu sähkötekniikka-alalle ja Ryan ravintola-alalle. Chaz aikoo lähteä kauppikseen, sit joskus. Mut mikä musta tulee? Mua pelottaa. Et jos mä en keksikkään mitään. Jos mä en saa tehdä sitä mitä mä haluan. Ei sillä, mä en edes tiedä, et mitä mä haluan, joten mistä mä tiedän, et päädynkö mä tekemään sitä mitä mä en halua koska en tiedä mitä haluan? Mä en oo edes koskaan ajatellut, et mä eläisin niinkään pitkälle. Mitä nuoruuden jälkee edes on? Kiirettä ja vihaa, surua ja menetyksiä. Ikäänku nyt ei olis ollut.
Piirros sai haaleet siivet. Se oli vähän niinku rikottu enkeli, sen siivet oli rikki. Pelokas, mykkä enkeli joka ei koskaan osannut kertoa tunteitaan ääneen. Se otti maailman vastaan sellaisena kuin se on, vaikka se olis ollut mahdollinen muuttamaan koko maailmaa. Se yritti lentää karkuun murheita ja kipua. Se ihan totta yritti. Enkeli joka unohti miten lentää. Se oli ansainnu siipensä haavoillaan. Se yritti oppia ja ottaa vastaan neuvoja, jokasesta virheestään huolimatta se halus yrittää. Yks kerrallaan sulat sen siivistä tippu maahan. Rikkinäisillä siivillä ei lennetä. Se on tuomittu kulkemaan maanpäällistä *** askel kerrallaan. Näkemättä tulevaan. Vailla pelastajaa, omaa suojelusenkeliään, joka liimais sulat takas siipiin ja auttais sen lentoon uudestaan.
Tuleekohan Chaz olemaan mun pelastus? Tuskin. Chaz on ihana ja mä rakastan sitä, ihan oikeesti rakastan. Mut.. se on vähän niinku paikka. Pienenä jos toppapukuun tuli reikä, äiti osti siihen sellasen paikan jossa oli joku kiva kuva. Samaan tapaan Chaz tulis olemaan täydellinen, puhtaanvalkonen ja pehmeä höyhen joka kiinnittyis paikkana mun siipiini. Se pitäis ne kasassa, mut ei koskaan parantais niitä täydellisesti.
Onks mulla ees mun omaa suojelusenkeliä? Ehkä niitä jaettaessa on unohdettu mut. Jätetty välistä. ”Kattokaa tota säälittävää idioottia, ei se tarvi suojelusenkeliä”. Olettiksne, et mä selviin kaikesta? Et vaikka mä jään yksin, mä selviin? Koska jos ne niin oletti, ne oletti aika alakanttiin.
Mä otin kynärasiasta mustan hiilen, jolla mä varjostin enkeliä. Lopuks mä päädyin vielä kirjottamaan alalaitaan ”Everytime I try to fly I fall without my wings”.
Mä hyräilin Britney Spearsin Everytimeä hiljalleen ja tunsin sellasen puolikuunmuotosen, tasasen mut silti niin suloisen katkeran kyyneleen tippuvan paperille. Se jätti jälkeensä tahran joka levitti lyijykynää ympäriinsä. Entä jos mäki leviin samalla tavalla? Mua kiskotaan eri suuntiin, sydän ja järki sanoo eri asioita. Mitä jos mä hajoon ja repeen, tuhoudun?
Hymyillen ivallisesti mä suljin piirrustusvihon ja nousin sängyltäni ottaen sen samaisen vihon ja kynärasian mukaani. Mä kuskasin ne lipastoni alimpaan laatikkoon ja astelin sitten mustasta ovesta vaatehuoneeseeni, jonka keskelle mä heitin kaikki vaatteeni. Hetken aikaa mä tarkastelin alastonta kehoani kokovartalopeilistä, punertavat viillot pisti esille syksyn myötä väriään menettäneestä ihosta.
Yhtäkkii se näky alkoi kuvottaa mua. Mä pudistin päätäni ja otin oven vieressä olevalta pöydältä kulhosta mansikkatikkarin, jonka mä käärin auki ja tiputin roskan sitten roskikseen. Sen jälkeen mä kietouduin superpehmeään, valkoiseen froteepyyhkeeseen ja astelin kylppäriin. Lukittuani oven perässäni himmensin valoja - en koskaan tykkää käydä suihkussa hirveen valosassa. Ylipäätään sellain turvallinen hämärä on ihanaa, missä tahansa onkaan. Tuijotin itseäni silmiin peilin kautta ja otin sitten lasit päästäni pois - mä en edes tarvinnut laseja. Oikeestaan vaan koulussa mun pitäs niitä käyttää, ku en meinaa nähä taululle. Mut mä tavallaa tykkään siitä, miten maailma on kehystetty ku on lasit päässä.
Oonksmä oikeesti muuttunu niin paljon, et Justin ei tunnista mua? Mut miks Pattie tunnisti? Jos tarkkaan katso, oranssihtavia pisamia saatto viel näkyä mun nenälläni, mut yleensä noi lasit peitti ne.
Nopeesti suihkuava vesi rummutti tasaisesti mun ihoani, tunkeutui sen huokosiin ja kasteli mun hiukset. Se oli yllättävän kalkkipitosta, ja siks jos meillä käy vieraita jostain muualta, niiden pitää juoda pullovettä koska muuten niillä tulee maha kipeeks. Kalkki kans kuivattaa mun ihoa ihan hirveesti. Mä tartuin oranssiin TIGI'n shampooseen ja pumppasin sitä kädelleni. Annoin hymyn kohota huulilleni shampoon hedelmäisen tuoksun levitessä suihkukopissa ympäriinsä. Mä vaahdotin shampoon hiuksiini ja huuhtelin ne sitten lämpimällä vedellä. Sen jälkeen levitin samanlaisesta oranssista purkista ottamaani hoitoainetta hiuksiini ja tartuin sitten sheiveriin, joka odotti houkuttelevana suihkutelineessä. Sen enempää ajattelematta mä vein sen terän ranteelleni ja kiskasin sivulle. Veri, joka ilmeisesti päätti olla odottamatta sen ihmeellisemmin purskahti ulos samalla kun iho repes kahtia siitä kohtaa. Mä vedin käteni veden alle ja siihen alko kirvelemään. Hymyillen ivallisesti mä kaadoin siihen päälle viel saippuaa, saaden sen kirvelemään entistä enemmän.
Verentulo ei meinannu loppua millään, ja vihdoin mäkin tajusin, et mä olin saanut sen ehkä ihan kunnolla vedettyä tällä kertaa. Naurahdin ja suljin suihkun, päätyen siihen nurkkaan istumaan. Se oli sellast naurun ja itkunsekasta pelokkuutta. Mä nojasin päätäni kaakeliseinään ja kiedoin käteni polvieni ympärille.
Veri, joka mun ranteestani valu, värjäs mun jalat punasuudellaan. Hetken aikaa mä tuijotin, miten veri jätti lattiaan punertavia kuvioita, mut sit pikkuhiljaa mun tajunta sumeni.
# CHAZ
Painoin sormeni ovikellolle ja miltein samaan aikaan Englesian äiti avas oven.
”Ai, Chaz, mene vaan sisään, Englesia on ylhäällä!” se huudahti ja ryntäs sit ovesta ulos autollensa. Mä kohautin olkiani naiselle - sillä näytti olevan kiire. Sen jälkeen mä astuin taloon sisään ja suljin oven perässäni. Jätin kenkäni ovenpieleen ja laitoin takkini naulakkoon ja lähdin sitten pomppimaan yläkertaan Englesian huoneeseen, jossa tyttöä ei kumminkaan näkynyt.
”Englesia, ootsä siel?” mä kysyin ja koputin varovasti sen vaatehuoneeseen. Ei vastausta. Mä avasin oven ja jälleen kerran mä hämmennyin sen huoneen suuruudesta. Mä astuin huoneeseen sisään sulkien oven perässäni. Hetken aikaa mä katselin mykkänä sen vaatevarastoa, annoin katseeni kiertää paidoissa ja housuissa ja.. alusvaatteissa. Mä tallustelin alusvaatteiden luo tehdäkseni lähempää tarkistelua. Mä pudistin kumminkin päätäni ennenkuin mä päästin sisäisen likaisuuteni valloilleen ja lähdin vaatehuoneesta pois. Mä koputin kylppärin oveen, ei vastausta. Varmuuden vuoks mä yritin avata senkin, mut se oli.. lukossa?
”Englesia!” mä huudahdin ja aloin hakkaamaan sitä ovea paniikissa. Jos se on liukastunu saippuaa ja lyönyt päänsä?
”Vastaa mulle!”
Mä käännyin epätoivoisena ympäri ja hain katseellani jotain, millä mä saisin oven auki. Ahaa, veitsi! Englesian pöydällä. Hyppelehdin huoneen poikki ja tartuin veitseen, joka kädessäni mä juoksin ovelle. Taiteilin sen lukon sillä veitsellä auki - okei, siin ei ollu mitään taiteilemista. Piti vaa asettaa se terä oikein ja kääntää.
Kun se vihdoin, loputtomalta tuntuvan ajan jälkeen naksahti auki ja mä avasin mustan oven, ainoo minkä mä sillä hetkellä oli Englesia.
Englesia, jonka verinen keho makas alastomana liikkumattomana vaaleeta kaakeliseinää vasten. Mun hengitys pysähty ja mä nostin käteni suuni eteen, tajuten sitten kumminkin yhtäkkiä juosta tytön luo. Ne kaks metriä tuntu olevan mun elämäni pisimmät metrit, tuntu et mun sydän ei enää lyöny eikä henki kulkenut. Mä otin Englesiasta kiinni ja nostin sitä ylöspäin, niin että mä sain sen makaamaan vaaleelle matolle kylpyhuoneeseen.
”Sä et saa olla kuollut, et saa!” mä huusin, läpsin sen poskea ja kokeilin samaan aikaan pulssia, joka löi heikosti. Mä otin sitä nenästä kiinni ja painoin huuleni sen huulille saadakseni sen hengittämään uudestaan.
Verellä kuorrutettu vartalo häiritsi mun keskittymistäni, joten mä laitoin sen valkosen pyyhkeen siit lattialta Englesian kriittisimpien paikkojen peitteeks.
”Englesia”, mä kuiskasin, mielessäni mä rukoilin armoa. Voiks ihmiselämä päättyä niin nopeesti ja arvaamattomasti? Kylpyhuoneen himmeessä valossa mä katselin punahiuksista tyttöä, joka oli joutunu kestämään liikaa mut oli silti luovuttanu liian aikasin. Elintoimintojen heiketessä mä pystyin vain silittelemään sen kasvoja ja toivomaan, että mä en menettäis sitäkin.
LUKU 11
Siinä se oli. Hetki jota mä olin eniten elämässäni pelännyt. Tai, hetki on varmaan väärä sana. Henkilö. Punahiuksinen kuvankaunis tyttö seiso ujosti mun edessäni keskellä pihaa. Hitaasti mun suu loksahti auki, ja pelokas katse tytön silmissä vaihtu suruks ja järkytykseks.
Mä hätkähdin verratessani muistikuvia nuoresta Angelasta mun edessäni seisovaan tyttöön, jonka äiti oli ollut mun paras kaveri. Punapää näytti ihan samalta kuin äitinsä tuolloin, montamonta vuotta sitten.
”Englesia”, mä päästin suustani järkyttyneenä.
”Pattie”, se vastas vähintäänkin yhtä järkyttyneellä äänellä. Se tutkaili mun kasvoja ja mä voin vain arvata miltä siitä tuntu nähdä mut näitten kaikkien vuosien jälkeen.
”Sä olit meillä”, mä sanoin.
”Niin olin”.
”Tietääks Justin?” mä kysyin, ja sydän mun rinnassani hakkas tuhatta ja sataa. Miten monta kertaa Justin olikaan yön pimeinä tunteina itkenyt ikävöidessään Englesiaa, se oli ollu ihan turta ja sekasin. Se ei osannu päättää, et saavuttaako unelmansa vai unelmoidako saavuttavansa tän kyseisen punapään. Lopulta se oli päätynyt parhaaseen näkemäänsä vaihtoehtoon - se oli yrittänyt unohtaa Englesian ja alkanut levyttää ja laulaa.
”Ei”, Englesia vastas lyhyesti, ja kyynel lähti valumaan sen poskella.
”Eikä saa koskaan tietääkään”, Englesia jatko, ja mä nyökkäsin. Mä otin askeleen lähemmäs Englesiaa, mun viimeset muistikuvat siitä oli kun se oli ollut pisamakasvoinen blondi. Ajattelematta sen ihmeemmin mä kiedoin käteni tytön ympärille pudotettuani ensin kauppakassin maahan. Hitaasti nuoreks naiseks niin lyhyessä ajassa kasvanut tyttö halas mua takasin.
”Mist asti te ootte asunu Atlantassa? Tai siis.. onks.. Angelakin?” mä kysyin - mun sydän kaipas mun entistä parasta kaveria, ihmistä kenelle mä olin kertonut kaiken, joka oli tienny musta kaiken.
”Sillä on kakkukauppa.. ja siitä asti, ku äiti meni naimisiin Miken kanssa”, Englesia kerto hetken päästä. Mä nyökkäsin, vaikka tiesin, että hän ei sitä näkisi halatessaan mua. Sinänsä se ei ollut ollut mikään ihme - olihan ne tuntenu jo vaikka kuinka kauan. Se olikin ollut vaan ajan kysymys, et koska ne menis naimisiin.. Mut että ne asuis Atlantassa..
”Mun pitäs varmaa lähtee”, Englesia tajus hetken päästä, ja mä hätkähdin muistaessani halaavani tyttöä yhä. Mä nyökkäsin.
”Mä voin viedä sut”, mä tarjouduin, ja ku kirsikkana kakun päällä alko sataa vettä. Hetken pohdittuaan Englesia nyökkäs, ja niin me tallusteltiin takas edelleen lämpimään autoon mun kantaessani sitä samaa kauppakassia takasinkin päin mukanani. Ei sillä, onhan mulla taka-ajatuksiakin tässä. Jos mä näkisin Angelan.. ehkä se antais mulle anteeks sen, etten mä ole pitäny yhteyttä.
ENGLESIA
Vihdoin, monen kirotun minuutin jälkeen, me oltiin kakkukaupalla. Vaivautunu hiljaisuus oli laskeutunu autoon alkuun, mut sit me oltiin keskusteltu "vakavasti". Tää olis mun ja Pattien salaisuus, kukaan muu ei sais tietää. Äidille ei kerrottais mitään, Justinille ei kerrottais, eikä Chazille kerrottais. Näin olis vaan parempi. Tää salaisuus on ku pala lahjanarua - äärettömän tärkeä ja kallis. Kun se sidotaan yhteen, ne salaisuudet jää ikiajoiks sinne solmujen suojiin piiloon uteliailta. Justinin ei koskaan tarvitsis tietää, että mä olen Englesia Hamilton.
”Kiitos kyydistä”, mä kiitin ruskeahiuksista naista, joka nyökkäs. Se pakotti kasvoilleen lämpimän hymyn.
”Hei, Englesia, sun pitäs tietää.. et ei tää ollu Justinillekkaan kivutonta”, se sano epäröityään hetken. ”Eikä sun missään nimessä tarvi lopettaa Justinin kanssa olemista, kunhan se ei vaan satuta sua nähdä se jonkun toisen kanssa”.
”Joo”, mä vastasin lyhyesti nousten sitten autosta ulos. Mä soin pienen hymyn Patricialle ja kiiruhdin sitten suklaalta tuoksuvaan keittiöön, jossa äiti hääräs innoissaan.
”Englesia tuli!” Memory ilmoitti äidille, ja se käänty salamana muhun päin.
”Englesia Grey, sä olet myöhässä!” äiti huudahti mulle toruvana, ja mä tunsin pienen punan laskeutuvan poskilleni.
”Viis minuuttia, iha hirveetä”.
”Me keskustellaan tästä vielä kotona. Vaihda tarjoilijanasu päälle ja mene salin puolelle ottamaan tilauksia vastaan, Jenniferin vuoro loppuu vartin päästä ja siel on muutenkin kiire”, äiti käskytti ja siirty sit takas kakkunsa kimppuun. Mä huokaisin ja tallustelin sitten henkilökunnan tiloihin, jossa mä vaihdoin päälleni mustan pitkähihaisen ja mustat läpinäkymättömät sukkahousut ja kotelohameen. Mä katsoin itseäni hyväksyvästi peilistä ja kiinnitin vielä hiukseni korkealle ponnarille ja työnsin sitten jalkani mustiin balleriinoihin, jotka kaikilla tarjoilijoilla oli. Tai siis, täälhän oli töissä vaan Jennifer ja Memory äidin lisäks, mä joskus kiireapulaisena. Tähän aikaan vuodesta kauppa todellakin kävi vilkkaana, joulun aikaan vielä enemmän.
Sitten mä tartuin valkoiseen pitsiessuun jossa oli tasku edessä, johon oli kätketty valkoinen vihko ja kuulakärkikynä. Matkalla salin puolelle mä kiedoin sen essun ympärilleni.
Äitin joku salainen kyky oli sisustaminen. Se sai minkä tahansa asian näyttämään harmoniselta missä tahansa. Se sai värit ja sävyt soinnutettua toisiinsa luoden hattaramaisen, utusen tunnelman minne tahansa. Kuten tässäkin tilassa, se oli onnistunu saamaan aikaan ainaki mun silmiä miellyttävän lopputuloksen. Ainakin mulle tuli ensimmäisenä kakkukaupasta mieleen vaaleenpunanen, söpösti sisustettu pikkupuoti. Sitähän tää oli, seinät oli vaaleenpunaset ja niillä risteili beigejä kiemuroita. Hopeenharmaisiin kehyksiin oli laitettu kaikkii söpöjä kuvia vaahtokarkeista pirtelömukeihin. Pöydät oli maitolasia ja tuolit upottavia ja vaaleenpunasia nojatuoliunelmia. Olin joskus kuullut sanottavan, et ku tänne astu sisälle, huonotuulisempikin muuttu hyväntuuliseks.
Maalaten naamalleni ystävällisen hymyn mä astelin kakkospöydän luo Jenniferin vinkatessa toiselta puolen salia.
”Hei, oletteko te valmiita?” mä kysyin mahdollisimman ystävällisesti ja kohteliaasti. Ne oli varmaanki parinkympin paremmalla puolella, blondi ja brunette. Ne oli molemmat tosi kauniita ja aina sillon, ku nään sellasia ihmisiä, tunnen itteni ihan hirveeks ku oon tällänen.. no, mä.
”Joo, mä voisin ottaa kivennäisveden ja palan tota suklaaunelmaa”, vaaleehiuksinen sano ystävällisesti hymyillen. Mä nyökkäsin ja käännyin bruneten puoleen. ”Entä teille?”
”Mulle.. banaanimansikkapirtelö ja tota juustokakkua pala”, se pyys ja sen hammaskoru välkehti. Mä kiitin tilauksesta ja lähdin sitten menut kädessäni tiskille, jossa Jennifer oli just lataamassa kassaan laskua.
Mä kiikutin lappusen keittiöön mukanani ja kasasin vaaleenpunaselle tarjottimelle lasin ja kaadoin siihen kivennäisvettä.
”Äiti, onks juustokakkuu tai suklaaunelmaa valmiina?” mä kysyin, ja tänään poikkeuksellisen paljon äänessä oleva Memory katsahti muhun.
”Juustokakkua on tuolla, just tuli uunista, suklaaunelmas menee viis minuuttii ni saan sen uunista pois”, Memory kertoi ja mä nyökkäsin, alkaen tehdä pirtelöä samalla. Jotenki sen laitteen tuttu ja turvallinen hurina vaivutti mut kaukaisiin muistoihin.
¤ Kesän polttama karkee ruohikko kutitteli ja pisteli mun jalkapohjiani, kun me juostiin vihreellä nurmella kilpaa. Aurinko pilkisteli iloisena taivaalla enkä mä voinut estää itseäni virnistämästä muistaessani teletappien vauva-auringon. Sinisellä taivaalla ei risteillyt yhden yhtä pilvenhattaraa. Lämpöasteita oli jätskikelin verran, enemmänkin.
”Mä voitin!” mä huusin innoissani, kun ruskeehiuksinen poika tuli metrin mun jälkeen sen vanhan tammen luo.
”Hah, mä vaadin uusintaa”, se huohotti juoksusta hengästyneenä. Mä pudistin päätäni.
”Ei tänää, ku nyt mennää et ehitää viel tänään”.
Me oltiin menossa rannalle. Mun toisessa kädessäni roikku vaaleenpunanen jumppapussi ja sinne oli tungettu pyyhe ja jätskirahat, Justin kulki mun vieressäni kädessään musta jumppakassi.
”Käydääks hakee eka jätskit?” Justin kysy, ja mä nyökkäsin.
”Mä otan päärynää ja vadelmaa”, mä kerroin mietiskellen ja poika katsoi muhun, miettien samalla mitä se ite ottais. Mut kuten arvata saattaa, se pääty siihen mihin aina. Suklaaseen ja vaniljaan.
”Sä olet tylsä”, mä moitin poikaa, joka näytti mulle kieltä valkoset hampaat välkkyen.
”Hah, ite oot!”
Vihdoin me saavuttiin jäätelökioskin kautta rantaan. Me käveltiin meiän vakiopaikalle, se oli vähän mettän keskel, mut sinne kumminki paisto aurinko. Heitin sen jumppakassin siihen maahan ja söin jäätelöäni samalla. Justin, tapansa mukaan, oli jo aikoja sitten hotkassut omansa.
Hetkessä ruskeehiuksinen poika oli heittäny sinisen t-paitansa maahan pyyhkeensä viereen.
”Pidä tota”, mä sanoin pojalle, ojentaen jäätelöni sille saadakseni levitettyä oman pyyhkeeni sen pyyhkeen viereen. Saatuani vaaleenpunasen pyyhkeen levitettyä siihen maahan mä katsahdin poikaan, joka katso muhun syyllisenä.
”Justin! Etsä ois saanu syödä sitä”, mä jupisin sille ja se tyyty vaan kohauttamaan olkiaan. Täl kertaa mä annoin olla - okei, myönnettäköön. Mä kehitin päässäni sotasuunnitelmaa, mut kosto olis makeimmillaan kun sen ajattelemiseen käyttäis vähän aikaa.
Pyörittelin itseni ulos kesämekostani ja näytin sitten Justinille kieltä.
”Kuka vika vedes on mätämuna!”
Ja kuten aina, mä tietenki voitin senkin juoksukisan. ¤
Mä hätkähdin verratessani muistikuvia nuoresta Angelasta mun edessäni seisovaan tyttöön, jonka äiti oli ollut mun paras kaveri. Punapää näytti ihan samalta kuin äitinsä tuolloin, montamonta vuotta sitten.
”Englesia”, mä päästin suustani järkyttyneenä.
”Pattie”, se vastas vähintäänkin yhtä järkyttyneellä äänellä. Se tutkaili mun kasvoja ja mä voin vain arvata miltä siitä tuntu nähdä mut näitten kaikkien vuosien jälkeen.
”Sä olit meillä”, mä sanoin.
”Niin olin”.
”Tietääks Justin?” mä kysyin, ja sydän mun rinnassani hakkas tuhatta ja sataa. Miten monta kertaa Justin olikaan yön pimeinä tunteina itkenyt ikävöidessään Englesiaa, se oli ollu ihan turta ja sekasin. Se ei osannu päättää, et saavuttaako unelmansa vai unelmoidako saavuttavansa tän kyseisen punapään. Lopulta se oli päätynyt parhaaseen näkemäänsä vaihtoehtoon - se oli yrittänyt unohtaa Englesian ja alkanut levyttää ja laulaa.
”Ei”, Englesia vastas lyhyesti, ja kyynel lähti valumaan sen poskella.
”Eikä saa koskaan tietääkään”, Englesia jatko, ja mä nyökkäsin. Mä otin askeleen lähemmäs Englesiaa, mun viimeset muistikuvat siitä oli kun se oli ollut pisamakasvoinen blondi. Ajattelematta sen ihmeemmin mä kiedoin käteni tytön ympärille pudotettuani ensin kauppakassin maahan. Hitaasti nuoreks naiseks niin lyhyessä ajassa kasvanut tyttö halas mua takasin.
”Mist asti te ootte asunu Atlantassa? Tai siis.. onks.. Angelakin?” mä kysyin - mun sydän kaipas mun entistä parasta kaveria, ihmistä kenelle mä olin kertonut kaiken, joka oli tienny musta kaiken.
”Sillä on kakkukauppa.. ja siitä asti, ku äiti meni naimisiin Miken kanssa”, Englesia kerto hetken päästä. Mä nyökkäsin, vaikka tiesin, että hän ei sitä näkisi halatessaan mua. Sinänsä se ei ollut ollut mikään ihme - olihan ne tuntenu jo vaikka kuinka kauan. Se olikin ollut vaan ajan kysymys, et koska ne menis naimisiin.. Mut että ne asuis Atlantassa..
”Mun pitäs varmaa lähtee”, Englesia tajus hetken päästä, ja mä hätkähdin muistaessani halaavani tyttöä yhä. Mä nyökkäsin.
”Mä voin viedä sut”, mä tarjouduin, ja ku kirsikkana kakun päällä alko sataa vettä. Hetken pohdittuaan Englesia nyökkäs, ja niin me tallusteltiin takas edelleen lämpimään autoon mun kantaessani sitä samaa kauppakassia takasinkin päin mukanani. Ei sillä, onhan mulla taka-ajatuksiakin tässä. Jos mä näkisin Angelan.. ehkä se antais mulle anteeks sen, etten mä ole pitäny yhteyttä.
ENGLESIA
Vihdoin, monen kirotun minuutin jälkeen, me oltiin kakkukaupalla. Vaivautunu hiljaisuus oli laskeutunu autoon alkuun, mut sit me oltiin keskusteltu "vakavasti". Tää olis mun ja Pattien salaisuus, kukaan muu ei sais tietää. Äidille ei kerrottais mitään, Justinille ei kerrottais, eikä Chazille kerrottais. Näin olis vaan parempi. Tää salaisuus on ku pala lahjanarua - äärettömän tärkeä ja kallis. Kun se sidotaan yhteen, ne salaisuudet jää ikiajoiks sinne solmujen suojiin piiloon uteliailta. Justinin ei koskaan tarvitsis tietää, että mä olen Englesia Hamilton.
”Kiitos kyydistä”, mä kiitin ruskeahiuksista naista, joka nyökkäs. Se pakotti kasvoilleen lämpimän hymyn.
”Hei, Englesia, sun pitäs tietää.. et ei tää ollu Justinillekkaan kivutonta”, se sano epäröityään hetken. ”Eikä sun missään nimessä tarvi lopettaa Justinin kanssa olemista, kunhan se ei vaan satuta sua nähdä se jonkun toisen kanssa”.
”Joo”, mä vastasin lyhyesti nousten sitten autosta ulos. Mä soin pienen hymyn Patricialle ja kiiruhdin sitten suklaalta tuoksuvaan keittiöön, jossa äiti hääräs innoissaan.
”Englesia tuli!” Memory ilmoitti äidille, ja se käänty salamana muhun päin.
”Englesia Grey, sä olet myöhässä!” äiti huudahti mulle toruvana, ja mä tunsin pienen punan laskeutuvan poskilleni.
”Viis minuuttia, iha hirveetä”.
”Me keskustellaan tästä vielä kotona. Vaihda tarjoilijanasu päälle ja mene salin puolelle ottamaan tilauksia vastaan, Jenniferin vuoro loppuu vartin päästä ja siel on muutenkin kiire”, äiti käskytti ja siirty sit takas kakkunsa kimppuun. Mä huokaisin ja tallustelin sitten henkilökunnan tiloihin, jossa mä vaihdoin päälleni mustan pitkähihaisen ja mustat läpinäkymättömät sukkahousut ja kotelohameen. Mä katsoin itseäni hyväksyvästi peilistä ja kiinnitin vielä hiukseni korkealle ponnarille ja työnsin sitten jalkani mustiin balleriinoihin, jotka kaikilla tarjoilijoilla oli. Tai siis, täälhän oli töissä vaan Jennifer ja Memory äidin lisäks, mä joskus kiireapulaisena. Tähän aikaan vuodesta kauppa todellakin kävi vilkkaana, joulun aikaan vielä enemmän.
Sitten mä tartuin valkoiseen pitsiessuun jossa oli tasku edessä, johon oli kätketty valkoinen vihko ja kuulakärkikynä. Matkalla salin puolelle mä kiedoin sen essun ympärilleni.
Äitin joku salainen kyky oli sisustaminen. Se sai minkä tahansa asian näyttämään harmoniselta missä tahansa. Se sai värit ja sävyt soinnutettua toisiinsa luoden hattaramaisen, utusen tunnelman minne tahansa. Kuten tässäkin tilassa, se oli onnistunu saamaan aikaan ainaki mun silmiä miellyttävän lopputuloksen. Ainakin mulle tuli ensimmäisenä kakkukaupasta mieleen vaaleenpunanen, söpösti sisustettu pikkupuoti. Sitähän tää oli, seinät oli vaaleenpunaset ja niillä risteili beigejä kiemuroita. Hopeenharmaisiin kehyksiin oli laitettu kaikkii söpöjä kuvia vaahtokarkeista pirtelömukeihin. Pöydät oli maitolasia ja tuolit upottavia ja vaaleenpunasia nojatuoliunelmia. Olin joskus kuullut sanottavan, et ku tänne astu sisälle, huonotuulisempikin muuttu hyväntuuliseks.
Maalaten naamalleni ystävällisen hymyn mä astelin kakkospöydän luo Jenniferin vinkatessa toiselta puolen salia.
”Hei, oletteko te valmiita?” mä kysyin mahdollisimman ystävällisesti ja kohteliaasti. Ne oli varmaanki parinkympin paremmalla puolella, blondi ja brunette. Ne oli molemmat tosi kauniita ja aina sillon, ku nään sellasia ihmisiä, tunnen itteni ihan hirveeks ku oon tällänen.. no, mä.
”Joo, mä voisin ottaa kivennäisveden ja palan tota suklaaunelmaa”, vaaleehiuksinen sano ystävällisesti hymyillen. Mä nyökkäsin ja käännyin bruneten puoleen. ”Entä teille?”
”Mulle.. banaanimansikkapirtelö ja tota juustokakkua pala”, se pyys ja sen hammaskoru välkehti. Mä kiitin tilauksesta ja lähdin sitten menut kädessäni tiskille, jossa Jennifer oli just lataamassa kassaan laskua.
Mä kiikutin lappusen keittiöön mukanani ja kasasin vaaleenpunaselle tarjottimelle lasin ja kaadoin siihen kivennäisvettä.
”Äiti, onks juustokakkuu tai suklaaunelmaa valmiina?” mä kysyin, ja tänään poikkeuksellisen paljon äänessä oleva Memory katsahti muhun.
”Juustokakkua on tuolla, just tuli uunista, suklaaunelmas menee viis minuuttii ni saan sen uunista pois”, Memory kertoi ja mä nyökkäsin, alkaen tehdä pirtelöä samalla. Jotenki sen laitteen tuttu ja turvallinen hurina vaivutti mut kaukaisiin muistoihin.
¤ Kesän polttama karkee ruohikko kutitteli ja pisteli mun jalkapohjiani, kun me juostiin vihreellä nurmella kilpaa. Aurinko pilkisteli iloisena taivaalla enkä mä voinut estää itseäni virnistämästä muistaessani teletappien vauva-auringon. Sinisellä taivaalla ei risteillyt yhden yhtä pilvenhattaraa. Lämpöasteita oli jätskikelin verran, enemmänkin.
”Mä voitin!” mä huusin innoissani, kun ruskeehiuksinen poika tuli metrin mun jälkeen sen vanhan tammen luo.
”Hah, mä vaadin uusintaa”, se huohotti juoksusta hengästyneenä. Mä pudistin päätäni.
”Ei tänää, ku nyt mennää et ehitää viel tänään”.
Me oltiin menossa rannalle. Mun toisessa kädessäni roikku vaaleenpunanen jumppapussi ja sinne oli tungettu pyyhe ja jätskirahat, Justin kulki mun vieressäni kädessään musta jumppakassi.
”Käydääks hakee eka jätskit?” Justin kysy, ja mä nyökkäsin.
”Mä otan päärynää ja vadelmaa”, mä kerroin mietiskellen ja poika katsoi muhun, miettien samalla mitä se ite ottais. Mut kuten arvata saattaa, se pääty siihen mihin aina. Suklaaseen ja vaniljaan.
”Sä olet tylsä”, mä moitin poikaa, joka näytti mulle kieltä valkoset hampaat välkkyen.
”Hah, ite oot!”
Vihdoin me saavuttiin jäätelökioskin kautta rantaan. Me käveltiin meiän vakiopaikalle, se oli vähän mettän keskel, mut sinne kumminki paisto aurinko. Heitin sen jumppakassin siihen maahan ja söin jäätelöäni samalla. Justin, tapansa mukaan, oli jo aikoja sitten hotkassut omansa.
Hetkessä ruskeehiuksinen poika oli heittäny sinisen t-paitansa maahan pyyhkeensä viereen.
”Pidä tota”, mä sanoin pojalle, ojentaen jäätelöni sille saadakseni levitettyä oman pyyhkeeni sen pyyhkeen viereen. Saatuani vaaleenpunasen pyyhkeen levitettyä siihen maahan mä katsahdin poikaan, joka katso muhun syyllisenä.
”Justin! Etsä ois saanu syödä sitä”, mä jupisin sille ja se tyyty vaan kohauttamaan olkiaan. Täl kertaa mä annoin olla - okei, myönnettäköön. Mä kehitin päässäni sotasuunnitelmaa, mut kosto olis makeimmillaan kun sen ajattelemiseen käyttäis vähän aikaa.
Pyörittelin itseni ulos kesämekostani ja näytin sitten Justinille kieltä.
”Kuka vika vedes on mätämuna!”
Ja kuten aina, mä tietenki voitin senkin juoksukisan. ¤
LUKU 10
”Mun puhelin soi”, mä naurahdin ja irrottauduin lämpimästä suudelmasta. Pettyneen näköinen Chaz nyökkäs ja mä nousin pois sen sylistä, ottaen sitten pöydältä mun puhelimeni. Justin.
”Mmmh?” mä vastasin puhelimeen, ja muodostin Chazille huulillani sanan Justin. Tuo pyöräytti silmiään.
”Niinpä tietysti”, Chaz jupis ja mä naurahdin kuunnellessani Justinin asian.
”Chaz, meiän pitää mennä Justinille, kaikki muut on jo siel, meit kuulemma tarvitaan”, mä kerroin pojalle ja odotin tuon vastausta, saaden nopeen nyökkäyksen. Mä kerroin Justinille, et me ollaan tulossa. Ruskeehiuksinen miehenalku nous sohvalta ja käveli mun luo, kietoen kätensä mun ympärilleni.
”Ei sit anneta niiden odottaa”, se sano painaen huulensa samalla mun nenänpäähäni. Mä hymyilin ja nostin käteni tuon niskan taakse, virnistäen sitten.
”Joo, ei anneta niiden odottaa”, mä naurahdin ja irroittauduin sitten pojasta. Mä tartuin Chazia kädestä ja lähdin kiskomaan sitä kanssani alakertaan.
*SKIPPI SIIHEN ASTI ET NE PÄÄSEE BIEBERILLE*
Päästyäni irti Caitlinin hyvältä tuoksuvasta halauksesta annoin katseeni kiertää vaaleilla seinillä. Pörrömatot oli suuressa osaa koko talossa ja lattia oli tummaa puuta. Yksinkertasesti, mut harmonisesti sisustettu kämppä oli ihan jumalaton. Pihassa oli iso uima-allas ja sisällä ties mitä viihdykettä. Kun me oltiin saavuttu tummaa puuta olevat portaat ylös asti me päästiin suureen 'aulaan', jossa oli valkosia kangassohvia viininpunasin sohvatyynyin. Jättisuurien ikkunoiden laidoilla roikkui viininpunaiset silkkiverhot, joiden kangas näytti kaukaakin katsottuna kalliilta ja laadukkaalta.
Chris säntäs yhden sohvan päälle vieden sen kokonaan, kun se makas siinä. Justin ja Caitlin istu ihan kiinni toisiinsa toiselle sohvalle ja Chaz pääty niiden viereen istumaan. Ryan meni itsekseen jupisten maahan valkoselle karvamatolle risti-istuntaan ja näytti tyylii joogaavansa. Hymyillen itsekseni mä astelin lasilevyn luo, jonka päälle oli aseteltu tauluja ja alle valokuva-albumeja. Mä sivelin viileetä lasipintaa ja katselin messinkikehyksiseen tauluun, jossa istu pikku-Biebs. Mä muistan sen vieläkin tollasena taaperona, muistan millanen sen ääni oli sillon ja sensellasta. Seuraavassa kuvassa oli Justin sylissään joku pikkutyttö - kaiverrus alareunassa paljasti sen olevan Avalanna. Aivan. Twitter told me everything. Siit kuvasta välitty aito rakkaus ja rentous, sellai välittäminen. Täs kuvas Justin oli oma itsensä, se millanen se oli ollu ennen julkisuutta. Pieni hymynkare karehti sen huulilla ja silmät loisti kirkkaina. Hymyillen mä kumarruin ottaakseni valokuva-albumin käteeni - mut heti ensimmäisen sivun auettua mä suljin sen ja tungin takaisin hyllyyn. Minä ja Justin eläintarhassa hoitamassa lampaita. Yksinäinen kyynel oli lähellä lähteä valumaan, mut mä sain sen hallintaan räpytellen silmiäni. Muilla oli joku ihan oma show menossa - Ryan makas mahallaan maassa ja taivutti jalkojaan korviaan kohti muiden taputtaessa innoissaan. Hymyillen mä astelin niiden luokse ja enempiä ajattelematta istahdin Chazin syliin, joka kieto vahvat käsivartensa mun ympärilleni. Mä käänsin kasvojani sitä kohti vähän ja se puhals hennosti ilmaa mun kasvoille. Lämmin, aito hymy suli sen kasvoille ja mä en voinut estää itseäni virnistämästä sille. Hitaasti se paino huulensa mun omilleni ja mä nostin käteni sen poskelle.
”Uuuuuuuu mitä tää ny on?” Chris huudahti.
”Chazil on nainen, daa”, Ryan kerto selvästi artikuloiden Christianille, joka mulkas Ryaniin ilkeesti.
”No en mä Englesiaa miehekskää luullu, mut onksne yhes?” se kysy Ryanilta, ja mä vilkaisin Chaziin virnistäen. Sen jälkeen mä käänsin taas katseeni niihin kahteen poikaan, jotka tällä hetkellä keskusteli siitä, seurustellaanko me vai ei. Tyypillistä.
”Kyl mä luulen et ne on, mut onkohan Chaz saanu Englesialta?” Ryan arveli vuorostaan, ja samalla hetkellä Chaz päästi mut irti - kai se oli arvannu mun aikeeni. Mä hyppäsin ninjaloikalla suoraan Ryanin päälle, joka edelleen yritti saada jalkojaan kohti korviaan. Tartuin sitä hiuksista ja se älähti pienesti ja mä voin vaan arvella miltä siitä tuntu ku mä loikkasin parin metrin päästä sen selän päälle.
”Hyvä Gee, näytä sille”, Chris huudahti, samalla kun mä tungin just jalastani ottamaani sukkaa Ryanin suuhun. Mä lopetin sen ja nousin pois ruskeahiuksisen jätkän selästä ja menin maahan risti-istuntaan.
”Älä sano Gee”, me sanottiin Justinin kanssa yhtä aikaa - sen ruskeehiuksisen supertähden kasvot kuvasti parhaillaan mun tunteita. Mä olin ollu sille Gee. Vaan Justin oli sanonu mua Geeks - enkä mä halua ikinä muiden käyttävän sitä nimeä. Hetken aikaa Chrisin kasvoilla loisti hämmennys.
”Mun hyvän ystävän lempinimi oli Gee”, Justin tokas, ja mä tiputin katseeni lattiaan. Hyvän ystävän? Onkse ainoo mitä mä koskaan merkitsin sille?
”Mun kultakalan nimi oli Gee”, oli ainoo selitys, jonka mä siihen tilanteeseen onnistuin keksimään. Mä en voinu sanoa, et mun lempinimi oli Gee. Mä en missään nimessä haluu, et Justin saa selville mun olevan sen Gee.
”Mul oli kerran kultakala jonka nimi oli Vincent”, Caitlin kerto, osottaen sit veljeensä joka makas yhä sohvalla.
”Mut Christian veti sen vessanpöntöstä alas”.
”Hirvee sadisti”, mä toruin poikaa, ja sain muut hymähtämään mulle. Chris tyyty vaan pudistamaan päätään virnuillen.
”Hei, mites meiän mökkireissu tänä vuonna?” Caitlin yhtäkkiä kysy. Me istuttiin mahonkisen jättisuuren keittiönpöydän ääressä juomassa kahvia [huom, yritettii olla aikuismaisia!] ja selailemassa jotain lehtiä.
”Mikä mökkireissu?” mä kysyin ja Chaz käänty katsomaan mua hymyillen.
”Ainiin, sä et olekaan koskaan ollut meidän mukana. Susta on tullu jo niin osa porukkaa et aina ei meinaa muistaa kaikkii tälläsii pikkujuttuja”, Justin virnisti. Jotenki mun sydäntä lämmitti se tapa, millä se sen sano. Ne välitti musta ja on ilmeisesti ottamassa mut mukaansa jonnekkin.
”Ryanin vanhemmilla on mökki tuol maaseudulla, ja pari kertaa joka vuos me käydää siel. Ollaa viikko siel keskel korpee ilman sähköjä. Okei, on siel sähköt, mut ei nettiä”, Caitlin selvens. Mä nyökkäsin.
”Joten.. käyks kaikille syyslomaviikko?” Ryan kysy, ja Justin selas puhelimensa kalenteria, nyökäten sitten.
”Joo, mun pitää kyl peruu yks haastattelu mut that's it”, se naurahti ja kaikki käänty katsomaan mua.
”Tuutsä?”
”Kaimä tuun.. jos se ei haittaa teitä?” mä vastasin, ja sain päänpudistuksia vastaukseks.
”Ei tietenkään! Mitä enemmän ihmisiä sitä parempi meno”.
”Kun meno käy kovaksi, kovat panee menoksi”, Justin virkahti vierestä ja mä nostin etusormeni ilmaan, ikäänkuin ilmaisten just saapuneen Ahaa - älyämisen.
”Sano Timon leijonakuningas kakkosessa”, mä naurahdin, ja ruskeehiuksinen nyökkäs.
Mä annoin katseeni kiertää valkosilla seinillä jotka oli täynnä tauluja ja kello. Kello, joka näytti luvattoman paljon.
”Apua!” mä huudahdin. ”Mun pitäis olla jo kakkukaupalla auttamassa äitiä!”
Samalla mä nousin ylös ja säntäsin Chazin luo, tuikaten nopean pusun tuon huulille. Sen jälkeen mä halasin Caitlinia ja muut esitteli vastalauseita.
”Etkai sä nyt viel?”
”Mä soitan sulle, Englesia”.
”Me ilmotetaa sulle sit mitä me suunniteltii siit reissusta!”
”Joo, heippa”, mä huudahdin ja säntäsin eteiseen jossa mä tungin jalkani nopeesti talvitennareihin, joissa on karvavuori. Sitten mä otin harmaan syystakkini naulakosta ja heitin sen niskaani, ja hetkessä mä olin ulkona.
Kirpee syysilma oli sateinen, mä arvelin, et aamulla saattas tiet jo olla jäässä. Mä astelin pihakivetystä pitkin eteenpäin, ja samalla mun katseeni osui pelottavan tutun näköiseen ruskeahiuksiseen naiseen, joka kanto käsissään kauppakasseja. Se oli pukeutunu tummanpunaseen takkiin ja mustiin farkkuihin, eikä se ollut muuttunut tippaakaan. Sen kasvoilla oli iloinen hymy, joka kuitenkin hyyty sen kohdatessa mun katseeni.
”Pattie”.
”Mmmh?” mä vastasin puhelimeen, ja muodostin Chazille huulillani sanan Justin. Tuo pyöräytti silmiään.
”Niinpä tietysti”, Chaz jupis ja mä naurahdin kuunnellessani Justinin asian.
”Chaz, meiän pitää mennä Justinille, kaikki muut on jo siel, meit kuulemma tarvitaan”, mä kerroin pojalle ja odotin tuon vastausta, saaden nopeen nyökkäyksen. Mä kerroin Justinille, et me ollaan tulossa. Ruskeehiuksinen miehenalku nous sohvalta ja käveli mun luo, kietoen kätensä mun ympärilleni.
”Ei sit anneta niiden odottaa”, se sano painaen huulensa samalla mun nenänpäähäni. Mä hymyilin ja nostin käteni tuon niskan taakse, virnistäen sitten.
”Joo, ei anneta niiden odottaa”, mä naurahdin ja irroittauduin sitten pojasta. Mä tartuin Chazia kädestä ja lähdin kiskomaan sitä kanssani alakertaan.
*SKIPPI SIIHEN ASTI ET NE PÄÄSEE BIEBERILLE*
Päästyäni irti Caitlinin hyvältä tuoksuvasta halauksesta annoin katseeni kiertää vaaleilla seinillä. Pörrömatot oli suuressa osaa koko talossa ja lattia oli tummaa puuta. Yksinkertasesti, mut harmonisesti sisustettu kämppä oli ihan jumalaton. Pihassa oli iso uima-allas ja sisällä ties mitä viihdykettä. Kun me oltiin saavuttu tummaa puuta olevat portaat ylös asti me päästiin suureen 'aulaan', jossa oli valkosia kangassohvia viininpunasin sohvatyynyin. Jättisuurien ikkunoiden laidoilla roikkui viininpunaiset silkkiverhot, joiden kangas näytti kaukaakin katsottuna kalliilta ja laadukkaalta.
Chris säntäs yhden sohvan päälle vieden sen kokonaan, kun se makas siinä. Justin ja Caitlin istu ihan kiinni toisiinsa toiselle sohvalle ja Chaz pääty niiden viereen istumaan. Ryan meni itsekseen jupisten maahan valkoselle karvamatolle risti-istuntaan ja näytti tyylii joogaavansa. Hymyillen itsekseni mä astelin lasilevyn luo, jonka päälle oli aseteltu tauluja ja alle valokuva-albumeja. Mä sivelin viileetä lasipintaa ja katselin messinkikehyksiseen tauluun, jossa istu pikku-Biebs. Mä muistan sen vieläkin tollasena taaperona, muistan millanen sen ääni oli sillon ja sensellasta. Seuraavassa kuvassa oli Justin sylissään joku pikkutyttö - kaiverrus alareunassa paljasti sen olevan Avalanna. Aivan. Twitter told me everything. Siit kuvasta välitty aito rakkaus ja rentous, sellai välittäminen. Täs kuvas Justin oli oma itsensä, se millanen se oli ollu ennen julkisuutta. Pieni hymynkare karehti sen huulilla ja silmät loisti kirkkaina. Hymyillen mä kumarruin ottaakseni valokuva-albumin käteeni - mut heti ensimmäisen sivun auettua mä suljin sen ja tungin takaisin hyllyyn. Minä ja Justin eläintarhassa hoitamassa lampaita. Yksinäinen kyynel oli lähellä lähteä valumaan, mut mä sain sen hallintaan räpytellen silmiäni. Muilla oli joku ihan oma show menossa - Ryan makas mahallaan maassa ja taivutti jalkojaan korviaan kohti muiden taputtaessa innoissaan. Hymyillen mä astelin niiden luokse ja enempiä ajattelematta istahdin Chazin syliin, joka kieto vahvat käsivartensa mun ympärilleni. Mä käänsin kasvojani sitä kohti vähän ja se puhals hennosti ilmaa mun kasvoille. Lämmin, aito hymy suli sen kasvoille ja mä en voinut estää itseäni virnistämästä sille. Hitaasti se paino huulensa mun omilleni ja mä nostin käteni sen poskelle.
”Uuuuuuuu mitä tää ny on?” Chris huudahti.
”Chazil on nainen, daa”, Ryan kerto selvästi artikuloiden Christianille, joka mulkas Ryaniin ilkeesti.
”No en mä Englesiaa miehekskää luullu, mut onksne yhes?” se kysy Ryanilta, ja mä vilkaisin Chaziin virnistäen. Sen jälkeen mä käänsin taas katseeni niihin kahteen poikaan, jotka tällä hetkellä keskusteli siitä, seurustellaanko me vai ei. Tyypillistä.
”Kyl mä luulen et ne on, mut onkohan Chaz saanu Englesialta?” Ryan arveli vuorostaan, ja samalla hetkellä Chaz päästi mut irti - kai se oli arvannu mun aikeeni. Mä hyppäsin ninjaloikalla suoraan Ryanin päälle, joka edelleen yritti saada jalkojaan kohti korviaan. Tartuin sitä hiuksista ja se älähti pienesti ja mä voin vaan arvella miltä siitä tuntu ku mä loikkasin parin metrin päästä sen selän päälle.
”Hyvä Gee, näytä sille”, Chris huudahti, samalla kun mä tungin just jalastani ottamaani sukkaa Ryanin suuhun. Mä lopetin sen ja nousin pois ruskeahiuksisen jätkän selästä ja menin maahan risti-istuntaan.
”Älä sano Gee”, me sanottiin Justinin kanssa yhtä aikaa - sen ruskeehiuksisen supertähden kasvot kuvasti parhaillaan mun tunteita. Mä olin ollu sille Gee. Vaan Justin oli sanonu mua Geeks - enkä mä halua ikinä muiden käyttävän sitä nimeä. Hetken aikaa Chrisin kasvoilla loisti hämmennys.
”Mun hyvän ystävän lempinimi oli Gee”, Justin tokas, ja mä tiputin katseeni lattiaan. Hyvän ystävän? Onkse ainoo mitä mä koskaan merkitsin sille?
”Mun kultakalan nimi oli Gee”, oli ainoo selitys, jonka mä siihen tilanteeseen onnistuin keksimään. Mä en voinu sanoa, et mun lempinimi oli Gee. Mä en missään nimessä haluu, et Justin saa selville mun olevan sen Gee.
”Mul oli kerran kultakala jonka nimi oli Vincent”, Caitlin kerto, osottaen sit veljeensä joka makas yhä sohvalla.
”Mut Christian veti sen vessanpöntöstä alas”.
”Hirvee sadisti”, mä toruin poikaa, ja sain muut hymähtämään mulle. Chris tyyty vaan pudistamaan päätään virnuillen.
”Hei, mites meiän mökkireissu tänä vuonna?” Caitlin yhtäkkiä kysy. Me istuttiin mahonkisen jättisuuren keittiönpöydän ääressä juomassa kahvia [huom, yritettii olla aikuismaisia!] ja selailemassa jotain lehtiä.
”Mikä mökkireissu?” mä kysyin ja Chaz käänty katsomaan mua hymyillen.
”Ainiin, sä et olekaan koskaan ollut meidän mukana. Susta on tullu jo niin osa porukkaa et aina ei meinaa muistaa kaikkii tälläsii pikkujuttuja”, Justin virnisti. Jotenki mun sydäntä lämmitti se tapa, millä se sen sano. Ne välitti musta ja on ilmeisesti ottamassa mut mukaansa jonnekkin.
”Ryanin vanhemmilla on mökki tuol maaseudulla, ja pari kertaa joka vuos me käydää siel. Ollaa viikko siel keskel korpee ilman sähköjä. Okei, on siel sähköt, mut ei nettiä”, Caitlin selvens. Mä nyökkäsin.
”Joten.. käyks kaikille syyslomaviikko?” Ryan kysy, ja Justin selas puhelimensa kalenteria, nyökäten sitten.
”Joo, mun pitää kyl peruu yks haastattelu mut that's it”, se naurahti ja kaikki käänty katsomaan mua.
”Tuutsä?”
”Kaimä tuun.. jos se ei haittaa teitä?” mä vastasin, ja sain päänpudistuksia vastaukseks.
”Ei tietenkään! Mitä enemmän ihmisiä sitä parempi meno”.
”Kun meno käy kovaksi, kovat panee menoksi”, Justin virkahti vierestä ja mä nostin etusormeni ilmaan, ikäänkuin ilmaisten just saapuneen Ahaa - älyämisen.
”Sano Timon leijonakuningas kakkosessa”, mä naurahdin, ja ruskeehiuksinen nyökkäs.
Mä annoin katseeni kiertää valkosilla seinillä jotka oli täynnä tauluja ja kello. Kello, joka näytti luvattoman paljon.
”Apua!” mä huudahdin. ”Mun pitäis olla jo kakkukaupalla auttamassa äitiä!”
Samalla mä nousin ylös ja säntäsin Chazin luo, tuikaten nopean pusun tuon huulille. Sen jälkeen mä halasin Caitlinia ja muut esitteli vastalauseita.
”Etkai sä nyt viel?”
”Mä soitan sulle, Englesia”.
”Me ilmotetaa sulle sit mitä me suunniteltii siit reissusta!”
”Joo, heippa”, mä huudahdin ja säntäsin eteiseen jossa mä tungin jalkani nopeesti talvitennareihin, joissa on karvavuori. Sitten mä otin harmaan syystakkini naulakosta ja heitin sen niskaani, ja hetkessä mä olin ulkona.
Kirpee syysilma oli sateinen, mä arvelin, et aamulla saattas tiet jo olla jäässä. Mä astelin pihakivetystä pitkin eteenpäin, ja samalla mun katseeni osui pelottavan tutun näköiseen ruskeahiuksiseen naiseen, joka kanto käsissään kauppakasseja. Se oli pukeutunu tummanpunaseen takkiin ja mustiin farkkuihin, eikä se ollut muuttunut tippaakaan. Sen kasvoilla oli iloinen hymy, joka kuitenkin hyyty sen kohdatessa mun katseeni.
”Pattie”.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)