LUKU 27

arvatkaa kuka kirjotti ekaa kertaa kahteen kuukauteen ja kahteen päivään? MÄ !! jau. nojoo siis lähinnä pakotin itteni siihen ja se teksti ei todellakaan oo julkasukelposta, mutku oon ollu sellases jumikohas nää pari kuukautta et on tuntunu et siitä ei voi oikee jatkaa mitenkään.. nojaa. 

multa kysyttiin äskettäin et mistä saan inspiraationi ja mitä mä teen ku kirjotan, mist saan sen fiiliksen kirjottamiseen.. okei, ekanakin, mul on vakiobiisi jota huudatan repeatilla sillon ku kirjotan ja se on passengerin let her go. mulle se on tosi inspiroiva biisi ja se saa mut aina ajattelemaan ja muistelemaan. yleensä kirjotan sillon ku oon yksin himassa, elänyt edelliset pari päivää kahvin voimalla ja ku en oo käyny suihkussa sitten.. nojaa, ei keskitytä siihen. joskus kirjotan heti ku jotain tosi kivaisaa on tapahtunu, esim. ku meil oli yökoulu ni kirjotin heti sieltä tultuani yhen luvun. 
mä inspiroidun tosi helposti, mut lähinnä biiseistä ja ihmisistä. ja siteerauksista! oikeesti shakespeare on tyyliin sellain keneltä varastan asiat useimmiten ja vääntelen niitä sit kunnes saan niistä omanlaisiani. 
- when i saw you, i fell in love, and you smiled, because you knew.
- love all, trust few, do wrong to no one
- have more than you show, speak less than you know
jee oon taas vähä dramaattinen
mut kuitenki, noi, etenki kaks viimestä, on aina ollu mulle sellasii ohjejuttui. tai siis oon aina yrittäny sovittaa niitä omaan elämääni ja sen takia yritän änkee samoja asioita mun tarinoihinki. 

sit kans jotku kirjat inspiroiduttaa mua. mikä sana. kuitenki. mun lempparikirjailijoita on becca fitzpatrick, beth revis ja veronica rossi. tää lähtee tää juttu nyt vähän sivuraiteille mut aina ku alotan puhuu näistä ni en voi lopettaa ! ok, b. fitzpatrick on siis hush hush -sagan kirjottaja. "But if I hadn't fallen, I wouldn't have met you", "Being with you never felt wrong. It's the one thing I did right. You're the one thing I did right". 
Patch ja Nora.. oikeesti, jos ette oo lukenu näitä, lukekaa. nää on tosi koukuttavia ja mä nauroin ja melkeen itkin (koska en itke ikinä ku luen jotai :D) ja mä koin miljoonia eri tunteita vaan koska nora ja patch. tai jev siis. 
b. revis taas kirjottaa across the universe -trilogiaa. sain sen just loppuun vihdoin, tai siis oisin saanu aikasemmin mut jouduin venaamaan et kirja saapu.. ku luin ekan kirjan alkua, olin vähän sillai njääh. toises kirjas olin jo sillai aw.. mut kolmas kirja, eli viimenen.. huhhuh. lukekaa ne. 
"This is the secret of the stars, I tell myself. In the end, we are alone. No matter how close we seem, no one else can touch you", "What is in our hearts is real whether we name it or let it exist only in darkness or silence".  
v. rossi on under the never sky -trilogian kirjottaja. aria ja perry.. oikeesti ootan kuollakseni sitä viimestä osaa. nää kirjat kokonaisuudessaan pistää miettimään ja ok myönnän, ITKIN. rakastan sitä tapaa millä se arian ja perryn juttu kerrotaan, sitä miten ne on niin erilaisia ja miten ne on eri maailmoista. rakastan sitä miten perry pitää huolta ariasta ja rakastan sitä miten ne luottaa toisiinsa.. "A world of nevers under a never sky".
kuitenki, jottei mun selostus menis ihan turhaks, täs oli pointtiki. 
joskus mä haluisin olla samanlainen ku noi kirjailijat. haluisin saada ihmiset miettimään sekä itseään että muita, koko maailmaa ja maailmankuvaa. haluisin saada muut tuntemaa yhtä paljon ku mitä ite tunnen ku luen noita kirjoja..

vihaan sitä ku kirjat lähtee yhä enemmän pois. ku mulle ne on ku toinen maailma.. "A reader lives a thousand lives before he dies, but the man, who never reads, lives only one".
en tajuu ihmisii jotka ei tykkää lukea. tai siis tajuun kyllä että kaikkii ei voi kiinnostaa ja osa ei tyyliin edes osaa lukea ja osalle ei oo kiinnostavia kirjoja.. mut se ei vaan mahdu mun käsityskykyyn, et miks joku ei halua lukea tai kykene siihen. koska mulle se on tyyliin tärkeimpiä asioita mun elämässä, että saan lukea ja kokea asioita sitä kautta. 

kaikkiin noihin edeltä mainittuihin on muuten tulossa leffaversiot, niitä odotellessa. ite ku luen, mun pitää pystyä kuvittelemaan ihmiset ja paikat ja tilanteet ja usein nään sen koko kirjan mielessäni leffana. kuvittelen hahmot ja tilanteet valmiiks ja joskus alan selittää jollekkin jostai leffast kunnes tajuun et se onki kirja mitä mietin. osaks sen takia en tykkää siitä ku kirjoista tehään leffaversiot, aina ne hyvät jutut jää pois.. mä toivon et niin ei käy näissä. 

ok sori selostus, oli avautumisfiilis ;) LUKEKAA NE, TÄÄ ON KÄSKY.

luku on sekava ja huono ja vaikka mitä MUT KOMMENTOIKAA SILTI JOOKO
ps. kukaan ei varmaan arvannu että allison on vähän niinku allison cameron, house on yks mun inspiraation lähde ;)

 BIEBER

Okei, Biebs, nyt nouset siitä maasta ja lähet ettiin ittelles yösijaa, mä yritin käskyttää itteäni. Hetken ajattelutauon jälkeen mä nousin maasta ylös ja tunsin miten sora oli painanut jälkensä mun kämmeniini. Se sama pakonomanen tarve juosta, kadottaa kaikki tänhetkinen tunne tuli takas mun sisälleni. Siitä sen enempiä välittämättä kaivoin puhelimen taskustani - se kuolis ihan pian, koska en ollu jaksanu ladata sitä yöllä. Löysin mun taskusta vaan sen kultasen kaulakorun, ja puristaen sitä nyrkkiini mä lähdin astelemaan eteenpäin, kohti maailmaa joka oli mulle täysin tuntematon. Okei, suunnitelma A. Kävelet hotelliin, hymyilet sillee flirtisti hotellivirkailijalle ja pääset hotelliin yöks. Aamulla käyt hakemassa jostain rahaa, juokset faneja karkuun ja tuhlaat miljoonia välittämättä sen enempää. Supertähden elämässä on se hyvä puoli, että voi oikeesti huonoina päivinä ostaa mitä vaan ikinä keksiikään ilman että se tuntuu missään. Mun askeleet kuljetti mua kohti sellast isommanpuoleist hotellia, ainoota joka täs kaupunginosassa oli. Tummalta taivaalta vihmo alas järkyttävän suuria vesipisaroita ja ne rummutti tasaisesti maata, samalla kun mä tunsin miten ne vedet joka askeleella ensin työnty pois mun kengästä ja hetkessä sinne tuli lisää vettä. Lasiset ovet avautu itsestään, kun mä vihdoin pääsin sinne. Aula oli sisustettu viihtyisästi ja sen sohvilla istuskeli bisnesihmisiä sivistyneesti. Mä taas.. noh, kävelin sisään omalla hurmaavalla tyylilläni. Jokasella askeleella kuulu hirvee litinä mun jaloista, ja pian mä saavuin tummaa mahonkia olevan tiskin luo.
”Heissan”, mä aloitin nostaen käteni tasolle - mikä oli virhe, sillä niist tippu vesiä sen tiskillä olevan blondin koneen päälle. Hups.
”Onko teillä varausta?” se kysy välittämättä mun tervehdyksestä. Mä pudistin päätäni.
”Kuules” - tässä välissä mä luin sen nimen nimikyltistä, ”Sharon, nyt on niin että mä ajattelin että sä päästät mut tänne yöks ja huomenna mun manageri tulee ja maksaa kaiken”.
Pilkallinen virne kohos tytön kasvoille ja se pudisti päätään. Lyön vaikka vetoa, että se nautti tästä.
”Joojoo, niinhän ne kaikki sanoo”, se hymähti.
”Hei ihan totta! C'moon oon sentää Justin Bieber”, mä kerroin ääntäni madaltaen. Ilmiselvästi en ollu hirveen vakuuttuneen näkönen, koska se tyttö osotti mulle ovea.
”Joo, ja mä oon Taylor Swift. Sunlaises tiedetää, menes nyt”, se käskytti ja mä päätin käyttää viimeisen oljenkorteni.
”Okei, sä plus mä ja toi siivouskomero just nyt eikä kohta, sounds like plan eikö?”
”Mä lasken kolmeen, jos sä et oo ulkona tästä hotellista, herra "Bieber" mä soitan vartijat, okei?”
Mä huokaisin. Just mun tyyliä - ei yösijaa, eikä edes naista. Hemmetti. Päädyin kumminkin hyväksymään osani sen enempää terrorisoimatta ja talsin ovesta ulos. Ainahan mä olisin mä olisin voinu tunkee jonku fanin luo.. mut siit ois lähteny asiat vaa leviämään. Tai sit oisin voinu soittaa Scooterille - mut just nyt ei ollu oikee fiilistä. Astuin niistä samoista lasiovista takas siihen samaan hemmetin maailmaan, jossa sato vettä kaatamalla. Nostin hupun päähäni ja jatkoin kävelyä ties minne.

”Hah, eiks ees supertähdel oo mitää yösijaa?” mä kuulin sellasen tyttömäisen käheen äänen jostain. Automaattisesti mä nostin katseeni sivulle - harmaan, vanhan rakennuksen seinään nojas brunette tyttö tummanvihreessä hupparissa. Sil oli kädet taskuissa ja se tuijotti mua kasvoillaan virne, joka kieli siitä että se nauro mulle sisäisesti.
Mä pysähdyin aikeinani vastata jotain kodittomista ja niiden loisista, mut päädyin vaa tuijottamaan sitä tyttöä ku mielipuolista. Ensin mä olin ajatellu sen olevan koditon, mut sit mä päättelin et se on liian puhtaan näkönen mun mielikuviin kodittomista - niistä jätesäkkejä raahaavista ryysyläisistä. Se tyttö astu ulos sateesee sieltä katoksesta ja asteli mun eteen. Sen jaloissa oli tummanvihreet tennarit ja jalassa sil oli farkut.
”Tiedäks, näil kulmil on aika vaarallist. Varsinki jos sattuu olemaan sama hemmo joka anto äänen Babylle”, se virnisti ja mä kohautin olkiani.
”Tiedäks, mua ei vois vähempää kiinnostaa”, mä ilmoitin ja harkitsin jo jatkavani matkaa.
”Tiedäks, voit tulla mun luo jos ei huvita ajatus olla täällä ulkona”, se jatko.
”Ai, ooksä sittenki joku mielipuolinen fani? Ehkä tyrmäystippoja ja sit raiskaat mut ja lopulta tapat mut jotta saat mun pään sun seinälle?” mä virkahdin ja tytön kasvoilla välähti tyytyväinen hymy.
”Joo. Haittaaks?”
Mä kohautin jälleen olkiani ja tein päätöksen jota en olis koskaan uskonu tekeväni. Mä nyökkäsin tytölle ja lähdin seuraamaan sitä mitä ihmeellisempien paikkojen läpi - me juostiin, mä en edes tiedä miks - läpi tän slummialueen, läpi hylättyjen konttien ja autiotalojen, saapuen jonku sillan alle, missä oli joku känniläisten marttakerho kokoontumassa.
”Joe, anna mulle avain”, brunette huudahti pienen matkan päästä. Joku nous siitä ringistä seisomaan ja tals hoiperrellen meitä vastaan, ja pian me oltiin kasvokkain sen kanssa.
”Hei rajottaisit, aina noita sun yhenillanjuttujas”, se poika sammals ja tää brune katto sitä moittivasti.
”Rajottaisit ite, ympärikännissä joka päivä”, se laukas, ja kun vissiinki sit "Joe" ei keksinykkää enää sanottavaa, pääty tää tyttö siihen tuloksee et ois aika jatkaa matkaa. Se tarttu mua kädestä ja huikkas viel nopeesti sille pojalle, et se sais mennä johonki muualle tänää yöks.

Nyt me päädyttii hiljaseen kävelyvauhtiin, lähinnä kai siks että kapee polku oli kahen ihmisen kuljettavaks vähän turhan pieni. Mä en kumminkaan halunnut irrottaa sen kädestä, eikä sit sekään kai mun. Pienen mettäkaistaleen jälkeen me saavuttiin jonku kerrostalon luo. Tottuneesti tää tyttölapsi kulki B-rapun luo ja avas avaimella oven, ja lähti kiskomaan mua ylöspäin siinä talossa. Ku me oltii vihdoin päästy ylimpää kerroksee, se avas perimmäisen oven ja päästi mun kädestä irti. Se potki kengät jalastaan sinne nurkkaan ja mä päädyin samaan ratkasuun. Mä vaan tuijotin suu auki näkyä edessäni. Pieni kerrostaloasunto, toisaalta hyvinki siisti, toisaalt kaikkee muuta. Tavarat oli tarkas järjestykses ja tää oli varmaa joskus ollu tosi magee kämppä, mut nyt seiniä koristi teksit ja tahrat. Mä seurasin sitä tyttöö kai sen huoneesee. Se oli säästetty teksteiltä, se oli tavallaa koruttoman kaunis paikka. Se lukitsi sen huoneen oven meidän perässä ja osotti mulle tummalla peitolle peiteltyä sänkyä. Mukisematta mä menin sinne istumaan.
Se meni kaivelee jotain kaappia, samalla kun mä annoin katseeni kiertää ympäriinsä. Huoneen seinillä oli tauluja ja ne oli kai jotain sen perheenjäseniä. Lattialla oli karvamatto ja koulupöydällä oli läppäri. Se heitti mulle jotain, hupparin ja lökärit.
”Ne on varmaa vähä pienii sulle, mut ainaki ne on kuivia”, se hymähti ja mä nyökkäsin kiitokseks. Sen enempiä häpeilemättä se riisu ittensä suoraan mun nenän edessä alusvaatteisilleen ja vaihto sit ittekki kuiviin vaatteisiin, mustaan huppariin ja mustiin lökäreihin. Sen jälkeen se kaivo sänkynsä alta muovipussin, joka kilis siihen merkkii et siel olis jotai juotavaa. Mä nousin ylös ja seurasin tyttöä parvekkeelle - tottuneesti se nous seisomaan siihen reunalle ja kiipes sit katolle.
”Tuu varovasti, se katto on aika liukas”, se varotti mua ja mä seurasin sitä. Mä en jaksanu edes pelätä. Noustuani katolle mä astelin sen luo sellaseen "syvennykseen", missä oli joku ulkovalo. Se oli onneks suht kuiva paikka, eikä sinne edes satanu.

”Asutsä tääl?” mä kysyin.
”Asun”.
Se nosti sielt muovipussist kirkkaan pullon esiin ja avas sen, joi ison kulauksen ja ojens sen sit mulle.
”Oon Allison”, se paljasti sitten.
”Allison”, mä vastasin, kuulostaen varmaan suhteellisen idiootilta.
Se kääns katseensa muhun, mä tuijotin suoraan sen vihreisiin silmiin.
”Sut jätettii?” se kysy suoraan ja mä hätkähdin.
”Mist sä tiiät? Tai siis..”.
”Hyvä ihmistuntemus”, se naurahti ja mä huokaisin. Mä tunsin, miten Allison katso mua odottavasti, kaippa se odotti et mä selittäisin mitä olis sattunu.
”Ku olin lapsi, asuttii Kanadas. Siel oli yks tyttö, Englesia, mun ensirakkaus. Me muutettii pois, ei nähty Englesian kanssa. Sit yhtenä päivänä meiän porukkaa ilmesty yks Englesia, rakastuin siihen vaik se seurusteli mun parhaan kaverin kanssa. Päädyttii harrastaa seksiä, seki kai alko lämpee mulle. Tänää olin menos niille, mut se oli jättäny laatikon mis oli kaikki matsku meist ja kirje, miten se vihaa sitä miksei uskaltanu kertoa mulle olevansa se Englesia. Arvaa tunsinks mä itseni idiootiks”, mä kerroin koruttomasti ja join lisää.
”Entäs sä? Mitä sulle on käyny?” mä kysyin, lähinnä siks et piti saada kuulla jotain muuta.
”Faija oli velkaa huumeistaa, yks päivä meil oli rauhallinen perheillallinen ku ulkoota alko kuuluu hirveetä huutoa. Äiti autto mut ja Joen - just se Joe, se on mun veli - tänne katolle, mut se ei ite ehtiny. Se ja faija ammuttii tohon parvekkeelle, Joe oli sillon kai kolmetoist, mä vast yheksän. Meit ei löydetty ja kai meiät sit unohettii. Jossai välis jotku kävi hakemas porukoitten ruumiit, me oltii koko se aika tääl katolla. Aina joskus käytii hakee sisält ruokaa. Vihdoin kaikki rauhottu ja kukaa ei kai ees muistanu meitä, niin me sit jäätii kahestaa asuu tänne. Joe alko juomaa joten mun tehtävänä oli pitää meiät jotenkuten koossa, käydä koulut ja hoitaa koti. Muistan, miten pienenä istuin äitin kanssa nurkassa ja se esitteli mulle ylpeenä sukukoruja.
”Kato, Allison, viel joku päivä sä perit nää korut”, ja sit me oltii vaa naurettu. Loppujenlopuks ne korut pääty myyntii jotta saisin rahaa”, se kerto, niinku jokapäiväsen asian.
”Huh”, mä tokasin ja ojensin puolillaan olevan pullon sille.
”Ne on niitä hetkiä, ku koko maailma muuttuu”, Allison hymähti ja mä nyökkäsin. ”Ne páskíáísét sai kyllä ansionsa mukaan”.
”Ai mitennii?” mä kysyin kohottaen kulmia.
”Mä ja Joe sytytettiin niitten kämppä palaa ku ne oli sammuneina siel, kaikki kuoli”, Allison naurahti. Mun selän läpi ei kulkenu edes vilunväreitä, kun mä tajusin istuvani murhaajan vieressä.
”Ei sulkaa mitenkää helppoa oo ollu”, mä tokaisin ja käänsin katseeni Allisoniin.
”Eipä oo juu. Muthei, Jussupieni, pienet vastoinkäymiset kuuluu elämää. Jos se Englesia kerta karkas sulta, ei se ollu se oikea sulle”, kyseinen brunette hymähti ja mä nyökkäsin, kumartuen eteenpäin niin, että meidän huulet kosketti. Epäröiden tää tyttö vastas siihen suudelmaan, samalla kun mä nostin käteni sen poskelle. Ehkä mä voisin olla Allisonin loinen vähän aikaa, elää sen kanssa hetken ja katsoa mitä elämä tuo tullessaan, ehkä mä voisin unohtaa kaikki murheet ja antaa hetken viedä mukanaan niinku Allison tekee. Ehkä.