LUKU 20

Vihaan tätä lukua. lyhyt ja huono ja kaikkee mahollista.. tiiän et laitoin just tänä aamuna uuden luvun mut aattelin heitellä näit lukuja nyt vähän useemmin :) kiitti kommenteista, myös niistä yksärillä tulleista <3

lol itteasias painin nyt itteni kanssa.. mun tekis hirveesti mieli näyttää tää mun äikänopelle, mut toisaalta asdfghjkl en tiiä. täs on liikaa angstii ja seksii ja vaikka ja mitä ja asd 

 #ENGLESIA


Sen viikon jälkee me ei olla oikeestaan ees puhuttu Justinin kanssa, koska mulla nous kuume samana iltana (..yönä) ku tulin kotiin. Mä en edes tiedä pitäskö mun itkeä vai nauraa, koska yhtä nopeesti ku se alko, se oli ohi. Sen kaks tuntia mitkä nää oli poissa sieltä mökiltä, me oltiin läheisempiä ku pitkiin aikoihin. Samantien, kun auton ovet aukes mökkipihassa, me irtaannuttiin toisistamme ja oltiin loppuviikko ku mitään ei ois tapahtunu. Vaikka oikeesti tapahtu. Koska koko tän ajan mä olin ajatellu, et se vaan kylmästi unohti mut.. se ei unohtanutkaan. Vaikka se ei yhtä syvälle vajonnutkaan kuin mä, ei silläkään ollut mitkään parhaat ajat.
”Ottaisitsä kanakeittoa?” kuului ovelta ja mä nyökkäsin. Nousin vähän enemmän istumaan ja vastaanotin kanakeiton Märthan kädestä.
”Kiitti”, mä hymyilin.
”Eipä mitään”, vanha nainen hymyili ja katos sitten sinne, mistä oli tullutkin. Mä huokaisin. Chaz lähti aamulla kotiin oltuaan koko viikon täällä, mun luona (ellei ollut koulussa) koska se halus olla mun vierellä. Toisaalta oli kiva saada olla rauhassa, toisaalta mulla on ikävä sitä miten Chaz sai tän tukkoisuuden unohtumaan. Hymy nous mun kasvoille ja mä laskin kanakeiton yöpöydälle ottaakseni käteeni just lipastosta hakemani valokuva-albumin.
"Englesia ja Justin jäätelöllä 3.8.2003"
"Englesia ja Justin eläintarhassa Englesian 4v. synttäreillä"
"Justin mutalammikossa"
"Englesia ja Justin poniratsastuksessa".
Toisin kuin ennen, nyt mua jopa hymyilytti nää kuvat. Vaikka se aukko mun sisälläni ei lähtenytkään, mun olo oli silti parempi kun mä tiesin, että näiden kuvien toinen osapuoli ikävöi mua yhtälailla.
Vaikkakaan se ei koskaan sais tietää että se on lähempänä mua kuin uskookaan. Nostin lusikallisen kanakeittoa huulilleni ja pakotin itseni nielemään sen - Märtha ystävällisesti teki mulle ruokaa. Ja okei, mulla oli nälkä, vaikkei tehnytkään mieli syödä.


Lusikoituani keiton loppuun suljin albumin ja tartuin kitaraan, jolla mä aloin tapailemaan sointuja. Millon mä viimeks edes soitin? Siitä on ihan liian kauan. Vaistomaisesti mä suljin silmääni ja uppouduin ajatuksiini sointujen tanssiessa mun ympärillä. Kelasin mielessäni tätä syksyä - miten mä vaihdoin koulua, miten mut hakattiin, miten tutustuin Chaziin, miten löysin Justinin, miten.. I fell for Chaz, miten mä ja Justin oltiin hetken aikaa kuin yks ja sama ihminen.
Hymy nous mun kasvoille, mut samaan aikaan sytty palava halu tuottaa kipua mulle itselleni.
”Yks viilto, Englesia. Yks viilto. Enempää sä et tarvitse”, mä komensin itseäni ja nousin ylös, jättäen kitaran sängylle makaamaan. Ei yhdestä haavasta voi olla haittaa. Talsin kylpyhuoneeseen, jossa mä kaivoin esiin kirurgiveitsenterän. Peilistä muhun katsoi punahiuksinen, vihreäsilmäinen tyttö - joka todellakin oli ollu just viikon kipeenä. Hiukset oli rasvoittuneet ja takkuset, iho punotti ja nenä vuos. ”Idiootti”, mä sihahdin itselleni peilin kautta. Mun katse putos alaspäin, veitseen joka oli jo rannetta vasten - rannetta jonka arvet oli jo parantunu haaleiks viiruiks.
Nostin katseeni takaisin peiliin. Älä tee sitä. Sun ei tarvi. Selviit ilmanki. Mä yritin kieltää itteeni, mut jälleen kerran mä tanssin sen veitsen pillin mukaan. Okei, terän mukaan. Painoin veistä syvemmälle ihooni ja vedin sivulle, painaen samalla. Kyyneleet kohos mun silmiin, kun se veitsi leikkas kaikki arvetki auki. Verta lähti valumaan lavuaariin. Sadistinen, masokistinen hymy kohos mun kasvoille.
Tartuin mustaan käsipyyhkeeseen ja painoin sen ranteeseeni. Sen jälkeen mä vuodatin pyyhkeen läpi siihen jääkylmää vettä, jotta se haava tyrehtyis. Hiljalleen sitä verta silti valu ja valu.
”Idiootti. Ei sun pitäs noin kauaa vuotaa”, mä kirosin haavaa ja yhdellä kädellä metsästin sideharson, jonka mä käärin ehkä turhankin tiukasti ranteeni ympärille.


# RYAN


Mä seurasin katseellani mustia korkoja, jotka tallusteli väkijoukossa musta kokoajan kauemmas. Yritin pysyä perässä ja nopeensin vauhtiani. Annoin katseeni kohota legginsseillä verhottuja sääriä pitkin ylävartaloon, joka oli peitetty jättimäisellä college-paidalla. Ruskeat hiukset oli huolettomalla letillä ja kädessä heilu musta nahkareppu.
Mun teki mieli huutaa tytön nimeä, mä avasin suuni mut suljin sen samantien. Ruskeehiuksinen, aurinkolasipäinen jätkä otti naisenalun vastaan kädet levällään ja tuuditti tytön suudelmaan.

Miks mä päästin irti siitä? Miks? Miks mä oon näin idiootti? Tyhjyys täytti mun sisukset, se oli ku loputon kuoppa vailla loppua. Puristin sormeni nyrkkiin. Hemmetin Justin... mut kaippa se on ihan hyvä noin. Parempi. Koska mä oon player nyt.. player aina. En mä voi olettaa, että Caitlin kattelis mua ku oon joka päivä jonku toisen naisen pöksyissä. Loputon tarve vaati mua lähemmäs Caitlinia, mä rakastan Caitlinia koko sydämestäni. Mut.. eiks se oo rakkautta, ku päästää toisen käsistään jotta se saa paremman elämän? Vähän niinku Englesia päästi Justinin?
Jotenki edes kyseisen punapään ajatteleminen sai mut paremmalle mielelle - ja niin mä soitin Englesialle ja lähdin kiiruhtamaan sen kotia päin, mä tarvitsisin nyt seuraa, jotain jolle avautua, purkaa mun mieli kokonaan, avata sieluni.. ynnä muuta. Ja kukapa oiskaan parempi kuin Englesia.

”Moi”, mä virnistin avatessani oven, jonka Englesia mulle avas.
”Heips”, tyttö vastas ja käänty toiseen suuntaan, niin että mä pääsin ovesta sisään. Heitin kenkäni nurkkaan ja lähdin sitten seuraamaan naisenalkua portaita pitkin yläkertaan. Annoin katseeni kiertää vaaleilla seinillä, joilla oli tauluja Englesiasta. Tarkemmin katsottuna vaaleahiuksisen ja punahiuksisen yhdennäkösyys oli selvästi esillä.
”Haluutsä tikkarin?” Gee kysyi heittäytyessään sängylleen makaamaan. Se kuori parhaillaan tikkaria jonka se laitto edellisen tilalle. Mä pudistin päätäni ja istahdin Englesian viereen.
Mä en tiennyt miten aloittaa..
”Mä tiedän”. Se oli ainoo minkä mä sain puserrettua suustani siinä tilanteessa. Tyttölapsi meni hämilleen ja se yritti saada mun sanoista kiinni.
”Mäki tiedän aika monia asioita”, Englesia naurahti. Mä tuijotin tyttöä suoraan silmiin.
”Mä tiedän kuka sä olet, Englesia”, mä tokaisin. ”Vai.. pitäiskö sanoa Gee?”
Vihreet silmät jähmetty paikoilleen, pupillit laajeni. Mä melkeen kuulin miten sen sydän alko hakkaamaan, sen ilme suli järkytykseks ja se tuijotti mua silmiin kasvoillaan käsittämätön ilme.
”Miten...” Gee henkäisi. ”Mistä asti..?”
”Englesia, Justin puhu susta niin paljon.. me kaikki nähtiin susta kuvia.. mä ihmettelen miten se idiootti ei oo viel tajunnu et se viettää kaiken aikaa aikaansa ensimmäisen true lovensa kanssa”, mä naurahdin. ”Ja heti, kun mä sut ensimmäisen kerran näin, mä tajusin, et sä oot se”.
”Eikai...”
”Ei, Justin ei tiedä. Eikä tuu koskaan tietämäänkään mun kautta”, mä virnistin.
”Mut ootsä ainoo joka tietää?” punapää kysyi ja vilkuili vainoharhaisena ympärilleen.
”Joo. Oon vissii ainoo kenen aivokapasiteetti riittää yhdistämään A'n pisteeseen B”, mä harmittelin.

# ENGLESIA

”Miks sä kerrot tän mulle?” mä kysyin, vielki järkyttyneenä.
Ruskeehiuksinen jätkä tarttu mua kädestä.
”Koska mä haluun olla se joka kertoo sulle et se ei oo tän arvosta”. Samalla poika kiskas mun hihan ylöspäin ja paljasti verisen siteen.
Mä en tiedä pitäiskö mun itkeä vai nauraa, ku ihminen, jonka kanssa olemiseen mä en hirveesti oo.. panostanu? Tai siis niinku ihminen, jonka kaveri mä oon ollu, mut joka on ollu mulle vaan.. Ryan, tietääki musta yhtäkkiä kaiken.
”Ootsä joku stalkkeri vai miten sä tiiät musta tän kaiken?” mä kysyin, koska se oli eka asia joka mun mieleen tuli. Stalkkeri. Imartelevaa, kai?
Poika naurahti.
”Ikävää nyt pilata sun mielikuvat, mut en oo stalkannu sua.. Mä vaan satun tietää miltä tuntuu piilotella jotain asiaa rakastamaltaan ihmiseltä”, Ryan hymähti ja irrotti sit mun kädestä paljastaakseen oman ranteensa. Mun järkytys suureni entisestään, kun mä näin arvet pojan kädessä, piilotettuna jättikellon alle.
”Sinäkin Brutukseni”, mä totesin ja mun suu oli varmaa yhtä pyöree ku pallokala. Eiku mitä.
”Mmm..”
”Ryan.. miks sä päästit Caitlinin käsistäs?” mä kysyin, ja nyt oli ruskeehiuksisen vuoro järkyttyä.
”Eli sä siis ootki se stalkkeri? Mutjoo, sen takii et.. Joskus toista henkilöä vähiten satuttava ratkasu satuttaa sua ittees. Tai siis.. Kun sähän tiedät, mul on naisia joka viikonpäivälle.. ja se on juurtunu muhun. En mä pääse pois siitä. En mä haluu satuttaa Caitlinia, kertomal et rakastan sitä mut pettämäl sitä heti seuraavana päivänä”, oli vastaus. Mä jollain tapaa ymmärsin sitä.
”Vähän niinku mä en voi kertoo Justinille.. koska sillä on nyt kaikki hyvin”, mä huokaisin.
”Mä sanoin sulle Englesia jo kerran, et valitse sä paremmin”, Ryan mutis mulle. Mä huokaisin.
”Mist mä tiedän mikä on oikee valinta?” mä tuskailin. Ihminen, kenestä mä viimesimmäks sitä oisin uskonu, kiskas mut lähelleen ja silitti mun hiuksia kun mä vuodatin kyyneleitä sen paitaa vasten.
”Sä et koskaa saa tietää ellet kokeile”.