LUKU 22

omg mitäköhän oon aatellu ku oon kirjottanu tän.. hyi. ainii haha toi takkajuttu tuli siitä, ku yhelle mun kaverille kävi viime vuonna noin :D sit se kysy koulus et "onks sulle koskaa käyny noin" ja sit olin iha et haha varastan palan sun elämääs mun tarinaan. sori euris.

#JUSTIN


”Taitaa olla rouva vähän äkäsellä päällä”, äiti virkahti mulle ja mä naurahdin. Vuosia vanha takanrumilus (jota ei oltu käytetty koko meidän täälläasumisaikana) oli sylkäissyt ison lastin tuhkaa mun päälle kun mä olin yrittänyt herättää sen henkiin. Tällä hetkellä koko idea tuntu lähinnä älyttömältä - me ei edes tarvittu takkaa, äiti oli vaan saanut päähänsä laittaa siihen tulen.
”Mä paistoin just ranskalaisia, mitä jos syötäis vähän?”. Mä nyökkäsin vastaukseksi ja äiti hävis keittiöön sillä välin, kun mä sain jotenkuten puut palamaan takassa.
Pyyhin käteni noesta farkkuihini ja katsoin sitten ovelta huonetta. Beiget seinät, lattiaa koristi valkonen karvamatto. Takan edessä oli kaks korituolia, jotka muistutti nurinpäin käännettyjä kehtoja. Niissä oli superpehmeet, beiget istuintyynyt ja lisäks koristeena pari valkosta pikkutyynyä, joiden yksi päällispuolinen reuna oli koristelu jättimäisin lasipaloin. Tai glitterpaloin, mitä ikinä onkaan. Tuolien välissä oli suhteellisen suuri maitolasipöytä, jonka päälle Pattie just toi vihannesdippilautasen ja ranskalaisia. Mä kiiruhdin hakemaan kaks suurta lasia, joissa oli kokista ja jäätä.

Keihästin ranskalaisen haarukkaani ja pureskelin sen hitaasti.
”Äiti?”
”Mmmh?”
”Muistatsä Englesian?” mä kysyin, ja äitin haarukka tippu kesken matkaa sen suuhun. Tätä reaktiota mä olin odottanutkin - olihan Englesia ollu meillä tabu. Asia, josta on vaiettu. Syvällä meidän alitajunnoissa se kyseinen blondi on kuitenkin elänyt aina, vaikkakaan me ei olla Geestä puhuttu sitten vuoden kakstuhattaseittemän.
”Tietenkin”, äiti vastas hitaasti. Lähiaikoina mä olin ajatellut paljon Englesiaa, ehkä siks, että keskustelu Englesian kanssa sai mut jotenki avaamaan tätä asiaa enemmän ittelleni. Tähän asti se oli ollut kuin kotelo, joka säilyttää salaisuutta. Nyt, kun mä vihdoin raotin kuorta, koko asia selvis mulle paremmin.
”Mä oon miettiny... et jos mä etsisin Englesian käsiini”, mä kerroin. Mä melkeen tunsin miten äidin sydän alko lyödä kovempaa.
”Älä”, äiti vastas mulle - tiukasta äänensävystä huolimatta se tuntu enemmän pyynnöltä kuin käskyltä.
”Mut..” mä yritin sanoa vastaan.
”Justin, mitä sä sillä saavuttaisit? Näkisit että se voi hyvin? Mitä sä sit tekisit, vaihtaisit Caitlinin siihen? Entä jos Englesialla on nyt kaikki paremmin ku hyvin?”
”Mä ajattelin.. et jos näkisin sen kerran, et sil on asiat hyvin, voisin unohtaa sen”.
”Sä vaan satuttaisit itseäs. Justin, kaikesta näkee, että sä et ole päässyt Englesiasta yli. Mut arvaa mitä? Mäpä kerron. Tein pientä taustatutkimusta aikoja sitten - Englesia voi hyvin, asuu Ranskassa perheensä kanssa ja seurustelee vakituisesti jonku miljoonaperijän kanssa. Ootsä nyt onnellinen?” mä en oo koskaan nähny äitiä noin raivoissaan. Peloissaan ja raivoissaan. Se latas ton kaiken päin mun naamaa, iski mua kämmenellä naamaan niillä sanoilla. Pattie nous ylös ja heitti ruokailuvälineet pöydälle.
”Älä pilaa omaa elämääs, Justin kiltti. Sulla on kaikki hyvin Caitlinin kanssa”.
”Mut mä en rakasta Caitlinia”, mä kuiskasin ja painoin katseeni alas. Toisaalta, mitä mä olin odottanu? Kannustusta elämään? 'Tee se, Justin, eti Englesia ja mee sen kanssa naimisiin ja hommaa tuhat kakaraa, mitä vaan kunhan oot onnellinen'?
”Justin, joskus on parempi olla ihmisen kanssa joka on sulle hyväks, ku elää onnettomana vaan koska ei saa rakkauttaan”, äiti tokas mulle ja hetkessä se oli jo yläkerrassa.


Miks kaikki aina jauhaa sitä? Et on parempi unohtaa tyylii elämänsä tarkotus? Toisaalta.. Mä jätin mun elämäni tarkotuksen. Gee varmaan ajattelee.. et mä vaan unohdin sen. Jätin kylmästi ku tarjottiin julkisuutta. Mut missä mä oisin nyt, jos oisin jääny Stratfordiin ja oisin unohtanu unelman julkisuudesta? Ei ois koko Justin Bieberiä. Mut sensijaan vois olla Englesia ja Justin. Ehkä me oltas yhdessä, tutusti ja turvallisesti. Rakastettais toisiamme ja tultais aina rakastamaan. Toisaalta, ehkä me oltas kasvettu erilleen, kyllästytty tappelemaan joka asiasta, unohdettu toisemme ja siirrytty eteenpäin. Mua suututti mun oma reaktioni. Kaikki nää vuodet oon onnistunu sulkemaan koko tytön pääni sisään, pyrkinyt unohtamaan kaikki sen tavat. Sen miten se heilutteli jalkojaan, miten se kätkeyty hiuksiensa taakse kun sitä kiusattiin.. Aina, kun se mietti jotain, se teki valinnat omalla tyylillään. Kun se potkas vesiämpäriä, jos synty viis aaltoa, sinä päivänä ei satais. Jos taas enemmän tai vähemmän, satais. Ei sada, sataa. Ei sada, sataa. Kuka tietää, ehkä se teki samaa kauan sitten sillonkin kun mä hävisin? Justin tulee takas. Justin ei tule takas. Justin tulee takas. Justin ei tule takas. Rakastaa, ei rakasta. Muistan ikuisesti, miten pienen tytön silmät välähti ilkikurisesti, kun se nöyryytti mua julkisesti. Se ääni, joka sen huulilta karkas aina sen kutsuessa mua tulis soimaan ikuisesti mun päässä. Justin. Drew. Bieber.


# PATTIE


Polvistuin lipaston eteen ja kaivoin valokuva-albumin sen kätköistä kyynelten valuessa mun poskilla. Tän albumin mä olin halunnut pitää itselläni, piilossa Justinilta. Mä olin jo melkeen unohtanut tän - mut nyt mun oli pakko kaivaa se esiin. Istuin sängylle, joka oli verhottu tummanliilalla päiväpeitolla. Silitin albumin kantta ja hetken mietittyäni avasin ensimmäisen sivun, jolla istui kaksi lasta käsi kädessä. Pienenpieni hymy hiipi mun kasvoille, olihan tää ollu rakkautta sillonki. Tietämättään ne oli rakastanu toisiaan. Seuraavalla sivulla ne oli vierekkäin tulossa kaverinsa synttäreiltä - Englesialla oli vaaleanpunainen prinsessapuku ja Justinilla prinssipuku, ne oli välttämättä halunneet. Kaikki sivut toisti samaa kaavaa, haleja, kädestäpitämisiä, pusuja... Mä en ollut halunnut antaa tätä Justinille, koska tää olis hajottanut sen. Muakin sattui nähdä, miten onnellisia nää kaks lasta oli joskus olleet, niin karun tietämättömiä maailmasta ja siitä millanen se vois pahimmillaan olla. Ja se kaikista pahin oli tapahtunut niille, ne oli erotettu toisistaan - eikä mulle ollut jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin se, joka me Angelan kanssa katsottiin parhaaksi. Suljin silmäni ja siirryin mielessäni siihen hetkeen.
Lämmin kesäpäivä hyväili meidän kasvoja - Justin ja Englesia olivat tapansa mukaan metsässä. Justinin oli määrä kertoa Englesialle, ja samalla mä kerroin Angelalle.
”Me muutetaan Atlantaan Justinin kanssa”, mä olin paljastanut, ja järkytys Angelan kasvoilla vaihteli onnen meidän puolesta ja kauhun välillä. Pitkän ja uuvuttavan keskustelun jälkeen me oltiin päädytty parhaaseen mahdolliseen näkemäämme vaihtoehtoon.
”Erotetaan ne, unohdetaan toisemme...” samalla Angela oli tarttunut mua käsistä. ”Älä koskaan kerro Justinille mitään Englesiasta, niin mä pidän kaiken salassa Englesialta. Tää on paras vaihtoehto niille”. Ja niin oli syntyny kahden parhaan kaverin salaliitto kahta muuta parasta kaveria vastaan, meidät oli erotettu toisistaan, ja samalla kun mä olin yrittänyt turvata Justinille mahdollisimman hyvän tulevaisuuden ja Angela Englesialle, me oltiin menetetty toisemme, mä olin menettäny ainoon hyvän ystäväni. Mut silti, mä oon ihan varma, että valehtelu Englesian sijainnista ja olinpaikasta on tarpeellista tällä hetkellä. Ja on tulevaisuudessakin.


# JUSTIN

Pyyhin kyyneleeni ja huuhdoin naamani, kylmä vesi sai pahat muistot katoamaan viemäristä alas. Samalla mä kuulin miten ovikello soi, ja mä kiiruhdin avaamaan oven Caitlinille.
”Mennää kävelylle”, mä ilmoitin, ja Caitlin nyökkäs hyväksyvästi. Se odotti mua samalla kun mä tungin jalkani Supriin ja otin hupparin naulakosta. Tartuin tyttöä kädestä ja säntäsin juoksuun, jotta me päästäs heti kättelyssä kiljuvia faneja karkuun - eipä sillä, rakastan mun faneja, mut joskus se menee vähän yli. Musta ei oo hirveen kiva kirjottaa nimmareita ihmisille jotka haisee ihan mun roskikselle oltuaan siellä piilossa. Toisaalta, ne on ihailtavan sitkeitä.
Yleensä mä jaankin niille nimmarit, mut nyt vaan tuntuu siltä et nyt ei jaksa. Niimpä mä kiskoin Caitlinia melkein parin kilometrin ajan perässäni, kunnes me oltiin karkoitettu kaikki mielipuolisimmatkin fanit perästämme.

”Mä oon vähän miettiny..” mä virkahdin astellessani Caitlinin rinnalla. Brunette vilkaisi muhun kulmiensa alta ja kohotti niitä kysyvästi.
”Tai siis kun... äh. Caitlin, miks sä et vaan pysyny Ryanin luona?”
”Tyhmä kysymys, Justin. Siks, koska mä rakastan sua”, Caitlin vastas kirkkain silmin. Mun vatsa tuntu kääntyneen ympäri. Mä pysähdyin paikoilleni ja käännyin niin, että mä olin vastapäätä Caitlinia. Mustaan villakangastakkiin ja legginsseihin sonnustautunut tyttölapsi katsoi mua syvälle silmiin. Mä näin miten naisenalun silmät janos mua, ja hetken ajan mua jopa puistatti. Mä vihasin sitä, miten mä nauroin Caitlinin kanssa, suutelin sitä, kosketin sitä. Vaikka mä en edes rakasta sitä.
”Caitlin.. tiedäks, kaikki ei aina mee niinku on suunniteltu”, mä hymähdin haikeesti ja nostin käteni tytön poskelle, aikeenani tehdä jotain, mikä mun ois pitäny tehdä jo aikoja sitten. Vaikka tää ehkä nyt sattuiskin Caitlinia, pidemmän päälle tää olis ainoo oikee ratkasu sekä mulle, että Caitlinille.
”Mitä sä nyt selität?” Caitlin kysy ja sen kulmien väliin ilmesty pieni ryppy. Aina, kun tyttö mietti vakavasti jotain, se kolo tuli sihen kulmien väliin. Samalla hetkellä mä olin täysin varma, että mä teen oikein. Mä vihaan sitä, että mä koskaan edes antauduin tähän, tein niinku muut oletti. Pyöritin peukaloani Caitlinin poskella, sivelin huulia ja nenää hymyn kiivetessä mun kasvoille.
”Erotaan”.