LUVUT 25 & 26

 joo moi. oon ollu tosi melodramaattinen joskus. päädyin laittaa nää luvut yhtee koska ne on molemmat lyhyitä ja suurin osa on kuitenki lukenu nää ennenki joten näis ei oo mitää mitä joku ei osais olettaa. hah nää on sekavia ja huonoja ja kaikenlisäks tosi vääriä. noin vaan ei tapahdu oikeesti haha

mul oli noihin aikoihin joku ongelma noihin lähtökirjeisiin hehe. ja syvällisiin ajatuksiin. ja etenki sit loppujenlopuks tohon huutamiseen ja raivoomiseen ja itkemiseen ja muiden lyömiseen mitä en ite ikinä päässy tekemään koska olen neropatti ja pidin kaiken salassa hehheh. nojoo kaikesta päästään yli ja oon ihan tyytyväinen valintoihini
oho terve vaan itsesääli 
nojoo kuiteski maailma on julma ja mä olen extrajulma ja mua hymyilyttää ku muistelen et millanen paskamyrsky tuli viime vuonna ku julkasin ton viimesen luvun. hahhah nojoo. 
selvitkää näistä luvuista ja olkaa mukana viel seuraavissakin... inspiraatioiduin muuten tänään. oho. tän piti olla mun viimenen ficci ikinä. hups. nojooo meen nyt adios amigos

#25 ENGLESIA

”Lupaathan sä tulla huomenna?” mä varmistin Justinilta ja sain vastaukseks pusun poskelle ja hymähdyksen.
”Tietenkin mä tulen”. Jokin siinä tavassa, millä ruskeehiuksinen poika sen lupauksen anto, sai mut olemaan entistä varmempi mun päätöksestäni.
Hetkessä Justin oli kadonnut huppu päässään tielle, ja mä jäin seisomaan ovenpieleen nojaten siihen. Haroin hiuksiani ja suljin silmäni. Kiljumista, paljon kiljumista, todennäkösesti Justin oli siis löydetty. Hah, the fangirls. Pahempia ku FBI.
Hymähdin ja suljin oven talsien sitten keittiöön - ensin mä siivosin meiän mäkkisafkat, sitten mä istuin siihen pöydän ääreen, painoin kasvoni käsiini ja annoin parin kyyneleen valua. Pari valittua voimasanaa pääs mun suustani pihalle, mut ehkä sit just niiden sanojen voiman takia mä päädyin nousemaan ylös, pyyhkimään kyyneleeni ja pomppimaan yläkertaan. Astelin vaatehuoneeseeni ja kaivoin jostain sieltä nurkasta säkkituolin, jonka päälle mä itseni asetin läppäri sylissäni. Ensin seikkailin twitteriin ja facebookiin, saatuani ne auki mä päädyin etsimään googlesta jotain hyvää hotellia Kanadasta.
"Kaupunkiloma kylpylähotellissa", "Suurkaupungin lumoa viiden tähden hotellissa" ja muut samantapaiset ei innostanut mua - toivottomuuden jo valuessa mun sisälläni mä klikkasin viimeisen linkin sillä sivulla auki.
"Työpaikka täyshoidolla". Klikkasin itseni paikan sivuille ja otin yhteystiedot ylös soittaakseni sinne hetken päästä. Sen jälkeen mä varasin ensin lentoliput Atlantasta Calgaryyn ja sen jälkeen tsekkasin juna-aikataulut Galgarystä sinne, minne ikinä olinkaan menossa. Saatuani vahvistukset sähköpostiini suljin ne välilehdet ja keskityin facebookiin - asetukset, poista tili, tili poistettu. Sen jälkeen vuoronsa sai twitter - kaikki mun yhteydet internettiin oli nyt tapettu. Hymyilin ja laitoin läpän kiinni - paljon tehtävää, kakstoista tuntia aikaa.

Se on aika jännää, miten nopeesti suunnitelmat kehittyy ihmismielessä. Eka suunnittelen tulevaisuuden Chazin kanssa, sitten Justinin ja seuraavassa kuvassa oonkin yksin. Vasta siinä välissä, kun Justin kieto kätensä mun ympärille ulkona, mä tajusin et tää on se mitä mun pitää tehdä, ois pitäny jo kauan sitten. Muuttaa kaikki itsessäni, nimi, ulkonäkö, kaikki. Ja nyt on sen aika. Sen kunniaks mä kaivoin matkalaukun esiin ja aloin heitellä sinne välttämättömämpiä tavaroitani. Alusvaatteita, villapaitoja, parit farkut, lökärit, suoristusrauta, hiusharja, pari korua, meikit, kirurgiveitsi, toppeja... Jätin laukun vajaaks, koska arvelin ostavani lisää tavaraa matkalla.
Napsautin lukot kiinni ja raahasin laukun alakertaan - sen jälkeen toin sinne vielä läppärin ja laturin. Loppujenlopuks istuin lopen uupuneena taas siihen keittiönpöydän ääreen ja otin kuulakärkikynän, kirjekuoria ja kynän esiin.
”Rakkaat äiti ja Mike,
joskus pitää tehdä valintoja, ja tää on mun valinta. Mitä tahansa yritättekin, ette tuu löytämään mua. Kuulette musta sitten, hyviä tai huonoja uutisia, kun on sen aika. Siihen mennessä, kun tän kirjeen saatte, oon jo ehtiny täyttää kahdeksantoista, joten en oo enää milläätapaa sidoksissa teihin.
Rakastan teitä,
Englesia”.

Jostain syystä kirjeiden kirjottaminen on ihan hirveetä. Pitää yrittää saada vuodatettua omat tunteet niihin, hyvästellä ihmiset ja vakuuttaa ettei oo mitään hätää. Samalla pitää peittää omat tunteet ja lopettaa ajattelu siitä, miten ikävä niitä ihmisiä tulee. Vähän niinku hyvän kirjan viimesellä sivulla on haikee olo, ku tajuu et nyt se on ohi. Pitää vaan alottaa uus kirja ja tehdä siitä omanlaisensa. Märthan, Caitlinin ja Christianin kirjeiden jälkeen oli vuorossa Ryan.
”Ryan,
tiedän mitä lupasin sulle ja tiedän miltä susta tuntuu nyt. Ainaki yritän kuvitella. En vaan voinu kertoa, tää saattaa olla säälittävää, mut en pysty muuhun ku lähtemään. Olit mulle ku isoveli, ja hassua on se, et nytki mul on sellain olo, et vaikka mun valinta onkin tälläinen ku se sattuu olemaan, sä oot mun tukena. Kiitos siitä. Mä rakastan sua.
Englesia”. Loppuun liimasin kuvan, jossa istuin Ryanin vieressä sängyllä ja meillä oli ihan hirveet ilmeet naamalla. Aloin hymyillä kuvalle. Muistelin tilannetta - se oli noin tuhannesviidessadas yhteiskuva meistä mikä yritettiin ottaa, ja sekään ei onnistunu. Loppujenlopuks tuhlattiin mun muistikortin tilaa täydellisen idioottimaisilla kuvilla.

Aloittaessani Chazin kirjeen musta tuntu ku mua ois revitty tuhanteen eri suuntaan. Mä oisin halunnu kirjottaa mun rakkaudesta Chaziin, kertoa miten pahoillani oon, käskeä unohtamaan mut ja jatkamaan eteenpäin. Hyvästien jättäminen elämässä on hirveintä. Kyyneleet alko taas valua ja niitä tippu Chazin kirjeen päälle. Yritin hymyillä, mut se ei oikeen onnistunut. Loppujenlopuks siihen paperille pääty kaks sanaa - I'm sorry. Loppuun mä liimasin kuvan musta ja siitä leipomassa kakkua, ku meil molemmil oli paikat täynnä jauhoja ja vaahtokarkkimassaa ja muuta.
Hankalin osuus jäljellä - sekä neljä tuntia aikaa, kunnes mun pitäs lähteä kohti kenttää. Justinin kirje. Sanoja virtas mun sisimmästä ja sen enempiä ajattelematta se kaikki vuodattautu siihen paperille. Loppujenlopuks sitä tekstiä oli ihan liikaa, mun kättä särki ja olin itkeny naamani ihan punaseks. Suljin sen kirjekuoreen ja otin sen kirjekuoren mukaani - otin pahvilaatikon ja nostin sinne kaiken, mikä muistutti mua meistä. Albumit, kuvia, jopa mun kitara löys tiensä sinne. Lopuks mä laskin sen korun siihen päälle ja kirjekuoren sen viereen. Huokaisin ja nostin pahvilaatikon keskelle eteisen lattiaa.

#26 Englesia


Suljin silmäni ja huokaisin syvään. Miljoonat muistot kiis edestakasin mun alitajunnassa, väritti mun mielen ja sai mut lähelle itkurajaa. Mun teki vaan mieli pysäyttää aika siihen ja jäädä niihin muistoihin junnaamaan, kun kaikki oli vielä hyvin. Mut tehtävä mikä tehtävä, pakko siinä missä muutkin pakot. Pakottaen suolaveden pysymään sisälläni, laitoin avaimen sille tuttuun paikkaan, kukkaruukun pohjalle. Kyyneliä nieleskellen nostin laukun taksin takakonttiin ja kävelin itse etupenkille.
Ystävällisen näköinen, ahavoituneet kasvot omaava keski-ikäinen mieskuski hymyili mulle ja kysy osotetta.
”Lentokentälle”.
Ristin sormeni ja nojasin niskatukeen pääni. Kertasin ohjeita mielessäni - eka lentäen Calgaryyn ja sieltä junalla numero kolme kohti maaseutua ja siellä maalaistaloon. Maalaistalossa mua odottais perhe, jonka luo mä loppujenlopuks majottuisin, tekisin töitä niitten leipomossa ja kävisin niiden kanssa ties missä tapahtumissa. Yippee.
Maisemat vilahteli ohi ja mitä kauemmas pääsin kotoota ja Justinista, sitä parempi mun fiilis oli. Näin sen pitää mennä.


JUSTIN


Viheltelin one less lonely girliä ja asetuin istumaan ferrariini. Käynnistin sen ja lähdin ajamaan Englesialle päin, kaivaen samalla sen numeron esiin. Soitin siihen, mut kuulemma sitä numeroo ei muka ookkaan. Ehkä vaan linjoissa on häikkää tai jotain, who knows. Harmaansininen taivas enteili sadetta ja mä pidin sitä hyvänä merkkinä. Sadeilta - yhdessäoloa, leffoja, ruokaa, halailuja, pikkupusuja, sellast parisuhdehommailua. Hymy kiipes mun kasvoille ja mä lisäsin vähän kaasua päästäkseni Englesian luo nopeammin. Ajoin avonaisista (jotka muuten yleensä oli kiinni?) porteista sisään ja pysäytin auton oven eteen. Talo oli ihan pimeenä, mikä oli ihme sinänsä, sillä yleensähän Englesia tähän aikaan teki jo jotain järkevää. Työnsin auton oven kiinni perässäni, hyppelehdin ovelle ja painoin käteni kahvalle avatakseni sen - vain tajutakseni että ovi oli lukossa. Työnsin käteni tuttuun paikkaan kukkaruukkuun ja työnsin avaimen lukkopesään, naksahtaen lukko aukes niinku joku salaisuuksien lipasto. Syvällistä.
Pimeessä talossa vallitsi raskas tunnelma. Sellanen fiilis, ku tajuu et kaikki ei oo ihan kondikses. Sytytin valot - ja samalla jonkinasteinen huudon ja parahduksen sekotus pääs mun huulilta karkuun. Keskellä lattiaa odottava laatikko joka oli osoitettu mulle. Vajosin lattialle polvilleni, tuntien miten viileet kyyneleet alko valua mun poskilta alaspäin, tippu kylmälle kivilattialle ja jäi siihen merkiks siitä et joku oli just itkeny. Nostin käteni laatikon reunoille ja siitä sen keskelle niin, että sain taivutettua sen auki. Se mitä mä näin, sai mut näkemään kaikki värit samaan aikaan, se sai mut kuulemaan miljoonia ääniä mun pään sisällä, se sai mut palamaan henkisesti loppuun. Se sai kaikki solmut mun mielessä auki mut kiedotti ne silti yhä enemmän toisiensa ympäri niin, että ne oli selvittämättömissä. Tuhannet kysymykset sai yhdellä vilkasulla vastaukset kysymyksiinsä, paljaat tunteet oli yhellä hetkellä tuhottu. Vapisevin sormin mä tartuin kultaiseen kaulakoruun ja painoin sen itseäni vasten. Mä tiesin mitä sieltä oli tulossa, mä halusin kieltää sen kaiken itseltäni mut samalla mä halusin saada varmuuden kaikkeen. Vaalea kirjekuori odotti päällimmäisenä, joten mä tartuin siihen ja revin sen auki. Mustalla kuulakärkikynällä kirjoitettu pyöreä, siisti teksti oli teksti jonka olisin mielelläni jättänyt lukematta.

”The little mermaid kissed his hand, and felt as if her heart were already broken. His wedding morning would bring death to her, and she would change into the foam of the sea. All the church bells rung, and the heralds rode about the town proclaiming the betrothal. Perfumed oil was burning in costly silver lamps on every altar. The priests waved the censers, while the bride and bridegroom joined their hands and received the blessing of the bishop. The little mermaid, dressed in silk and gold, held up the bride’s train; but her ears heard nothing of the festive music, and her eyes saw not the holy ceremony; she thought of the night of death which was coming to her, and of all she had lost in the world. On the same evening the bride and bridegroom went on board ship; cannons were roaring, flags waving, and in the centre of the ship a costly tent of purple and gold had been erected. It contained elegant couches, for the reception of the bridal pair during the night. The ship, with swelling sails and a favorable wind, glided away smoothly and lightly over the calm sea. When it grew dark a number of colored lamps were lit, and the sailors danced merrily on the deck. The little mermaid could not help thinking of her first rising out of the sea, when she had seen similar festivities and joys; and she joined in the dance, poised herself in the air as a swallow when he pursues his prey, and all present cheered her with wonder. She had never danced so elegantly before. Her tender feet felt as if cut with sharp knives, but she cared not for it; a sharper pang had pierced through her heart. She knew this was the last evening she should ever see the prince, for whom she had forsaken her kindred and her home; she had given up her beautiful voice, and suffered unheard-of pain daily for him, while he knew nothing of it. This was the last evening that she would breathe the same air with him, or gaze on the starry sky and the deep sea; an eternal night, without a thought or a dream, awaited her: she had no soul and now she could never win one. All was joy and gayety on board ship till long after midnight; she laughed and danced with the rest, while the thoughts of death were in her heart. The prince kissed his beautiful bride, while she played with his raven hair, till they went arm-in-arm to rest in the splendid tent. Then all became still on board the ship; the helmsman, alone awake, stood at the helm. The little mermaid leaned her white arms on the edge of the vessel, and looked towards the east for the first blush of morning, for that first ray of dawn that would bring her death.

The little mermaid drew back the crimson curtain of the tent, and beheld the fair bride with her head resting on the prince’s breast. She bent down and kissed his fair brow, then looked at the sky on which the rosy dawn grew brighter and brighter; then she glanced at the sharp knife, and again fixed her eyes on the prince, who whispered the name of his bride in his dreams. She was in his thoughts, and the knife trembled in the hand of the little mermaid: then she flung it far away from her into the waves; the water turned red where it fell, and the drops that spurted up looked like blood. She cast one more lingering, half-fainting glance at the prince, and then threw herself from the ship into the sea, and thought her body was dissolving into foam”, mun silmät luki sitä tekstiä tavu-tavulta, vaikka mä tiesin jo sen lopun, mä toivoin et se ois erilainen. ”Gee..”
Mut se ei ollu sen kirjeen loppu.

”Justin..
Tiiän, että sä oot polvillas meiän eteisen lattialla ja tunnet ittes idiootiks ku et tajunnu aiemmin. Mut tiedäks, ehkä sen piti mennä näin. Ku tajusin et se oot sä.. heti ekalla kertaa ku sut näin.. mäkin tunsin itseni idiootiksi. Miks mä en juossu jo karkuun, miks mä halusin pysyä sun lähellä, miks ikivanha lapsuudenrakkaus pyrki niin vahvasti mun sisältä esiin. Mut mä elin valhetta - tiedäthän, mustaa valhetta ei saa selittämällä valkoseks. Niin se menee. Sä täytit mun palapelin hetkeks, se oli kokonainen ja kiitos siitä. Mä rakastan sua ihan hirveesti - hyvästi,
Gee”.
Mä soimasin itseäni, se oli ollut niin lähellä, mun olis pitäny huomata ja tajuta se kaikki. Olin nousemassa istumaan lähteäkseni etsimään Englesiaa, kun kirjekuoresta tippu kaks kuvaa. Ekassa Englesialla oli vaaleensininen pitkähihanen ja punaset lökärit ja mulla sininen pitkähihanen ja mustat housut, me oltiin ehkä kuus ja me istuttiin vierekkäin halaten toisiamme. Se toinen kuva oli melkee ku sama kuva kymmenen vuotta myöhemmin - samanväriset vaatteet, sama asento, samat ihmiset. Käänsin kuvat toisinpäin - ”Äläkä yritä etsiä mua, et löydä, usko mua”, luki sen toisella puolella. Epäusko vaihtu ensin järkytykseen ja sitten järkyttävään suruun. Kaivoin puhelimen esiin ja laitoin Ryanille viestin - sen jälkeen hetken epäröinnin jälkeen soitin äidille - jolla olis nyt selitettävää.


Mä makasin maassa. Mä en tuntenut mitään, mä en edes halunnut tuntea. Mä en kuullut mitään - paitsi lattialämmityksen hurinan ja ulkona tippuvan veden. Mä en nähnyt mitään, kyyneleet oli patoutunu mun silmiin niin, että mä pystyin vain olemaan hiljaa. Musta ei lähtenyt enää ääntäkään, ei mitään. Vasta kun mä tunsin kädet ympärilläni mä havahduin hereille siitä transsista. Christian kisko mua ylöspäin kasvoillaan huolestunut ilme - heti sen perässä paikalle tulivat Caitlin, Ryan, äiti.. ja Chaz. Mä yritin saada selvää kaikista niistä kauniista sanoista mitkä mulle osoitettiin, miten mulle sanottiin että kyllä se siitä, life goes on, mut ainoo mitä mä halusin oli Englesia. Joka solullani, joka sydämenlyönnillä. Jokainen silmänräpäytys muistutti siitä, kaikki sanat mitä mua kohti syydettiin sai mut vaan muistamaan Englesian.
”Sä tiesit että se on Englesia!” mä huusin äidille. Mun teki mieliä raapia maan sisästä tulipalloja ja viskoa niitä ympäriinsä, mun teki mieli tappaa joku. Ääretön viha joka kumpusi siitä, että multa salattiin asioita, voimistu voimistumistaan.
”Niin tiesin, Justin”, äiti huokaisi ja istahti lattialle mun viereeni, otti mun käden käteensä ja aloitti selittämään.
”Se oli ensimmäisiä - ellei peräti ensimmäinen - kerta kun sä ja Englesia hengasitte toistenne kanssa. Mä olin tulossa kaupasta ja Englesia lähdössä meiltä - se tunnisti mut ja mä tunnistin sen. Mä heitin sen kotiin siinä, ja samalla me sovittiin, että mä en kerro sulle.. ja se ei kerro sulle”.
”Mut.. miks?” mä älähdin - mä en kertakaikkiaan voinut käsittää miksei Englesia halunnut kertoa mulle kuka on..
”Se olis halunnut kertoa, mut ei se uskaltanu, se ei voinu. Se ei halunnu pilata sun elämää.. Kun oli se Englesia - Chaz, Caitlin - Justin -asetelma, se ajatteli et jos se ois kertonu sulle se ois sekä vaarantanu oman parisuhteensa sekä sun. Puhumattakaan siitä miten sekaisin sä oisit mennyt jos se ois vaan heittänyt sen sulle päin naamaa..” Ryan selitti mulle ja mä käänsin katseeni poikaan.
”Mitä sä tiiät tästä yhtään mitään?”
”Mä näin heti että se on Englesia.. ensin mä ajattelin pitää sen omana tietonani, mut ku mä näin ne jäljet... mun oli pakko kertoa Englesialle että mä tiedän. Me lähennyttiin aika paljon, keskusteltii kaikest maan ja taivaan välillä - mut pääasiassa siitä uskaltaako se kertoa sulle vai ei. Mä yritin sanoa sille, että kertoo, mutta koska sen takia sun sydän kuulemma oli särkynyt jo kerran, se ei halunnut tehdä sitä uudestaan.. vaikka se ilmeisesti tekikin”.
Mä suljin silmäni ja puristin sormiani ohimoilleni. Koru, joka oli yhä mun kädessäni aiheutti haavan mun käteen liian kovan puristuksen takia. Mun olis pakko saada purettua tää patoutunu viha, joka mun sisälläni on johonkin. Mun on pakko päästä ulos tästä huoneesta, tästä talosta, ehkä jopa tästä kaupungista. Nousin ylös - ja samalla mun katse osui erääseen ruskeahiuksiseen.

”Vitun idiootti, sun takia se lähti!” mä julistin huutaen ja syöksyin Chazin kimppuun. Mä näin miten vihreet silmät välähti ensin kauhusta ja sulkeutu sitten - Chaz ei edes yrittänyt antaa mulle takas samalla mitalla. Mun rystyset oli ihan veressä - samoin Chazin naama. Mä kauhistuin omaa itseäni, niin kauhistu muutkin. Ne oli monta askelta musta kauempana kuin äsken. Mä vilkaisin niihin päin ja nousin Chazin päältä ylös.
”En haluu edes nähdä teitä enää koskaan”. Sen lauseen jälkeen mä katosin niiden ulottuvilta, juoksin kaatosateessa eteenpäin ja toivoin että huolet tippuis musta pois niinku saippua suihkussa. Mut ei. Vajosin maahan polvilleni, hakkasin käsiäni maahan ja toivoin maailmanlopun tulevan.