LUKU 24

en ihan oikeesti tiiä et mitä oon ajatellu kirjottaessani näitä.. 
sori tää nykynen julkasuvauhti, osasyy on se, että oon kirjottamassa vasta lukua 35.. oon tavallaan tosi jumissa tässä kohtaa, toi luku on päivätty 27.10.2013 eli melkeen kaks kuukautta sitten. ei oo inspannu, ei sitten yhtään. oon aina ajatellu et kirjotan sit ku inspaa mut ei oo pitkään aikaan ollu sellasta tunnetta et pakko saada kirjottaa. oon kuitenki laskenu sen varaan, et nyt ku oon kuukauden pois koulusta, ensin kaks viikkoa lomailen ja sit kaks viikkoa oon päiväkodissa tetissä, ehtisin kirjottaa siinä välissä jotain. kuitenki ainaki nää päivät ennen joulua on niin älyttömän kiireisiä, että en usko et edes suoriudun koneelle.

mutjoo, koulu on tältä vuodelta ohi! ka 8,8, ei yhtään alle kasia ja kaks kymppiä, oon aika hikke eiksvaa. ja liikka 8 !!!! 

tää taitaa olla toisiks tai kolmanneks viimenen luku niistä, mitkä julkasin viime vuonna, eli teksti on siis melkeen puoltoista vuotta vanhaa. kestäkää se. haha tää on tosi epäselvä, en tainnu oikeen keksiä et miten oisin voinu järkevästi kirjottaa tästä asiasta? kuitenkin, sellanen se on. edelleenkin, toi enkunkielinen pätkä on TOSI TÄRKEÄ joten lukekaa se, jos ette ymmärrä enkkua tarpeeks tajutaksenne siitä jotain (siinä on joitain vaikeitakin sanoja ja sillain) niin iskekää kääntäjään, kattelin äsken ja kääntäjä kääntää sen yllättävän fiksusti. 

nauttikaa, kommentit on vielkin sallittuja, kiitos edellisille kommentoijille :)


 #CHAZ

Virnistin itselleni ja katsahdin kelloon, joka oli mun ranteessa kiinni. Vaihdoin puhelimesta kuulokkeiden kautta mun korviini kantautuvaa biisiä ja tallustin portilta ovelle - joka as always oli auki. Suljettuani oven perässäni heitin kenkäni nurkkaan, kiinnittämättä sen enempää huomiota siihen mitä kenkiä siel oli. Annoin katseeni päätyä peiliin, josta mä näin itseni. Sipaisin ruskean hiuskiehkuran taaksepäin ja hymähdin. Lähdin kiipeämään portaita ylös - Englesia oli ottanu seiniltä tauluja pois. Harmi sinänsä, jotku oli tosi kauniita. Revin kuulokkeet korviltani. Pieni virnistys nous mun kasvoille mun kuullessani jonkinasteista ääntelyä - mä naurahdin itselleni kuvitellessani Englesian katsomassa aikuisviihdettä. Avasin oven ja olin just huutamassa yllätys, kun mun suu loksahti auki ja mun itsetunto sai varmaan pahimman kolauksen koskaan.



”Chaz, odota!”
Mä pysähdyin ja käännyin katsomaan punapäätä, joka juos ulkona mun perässä ympärillään pelkkä peitto.
”Miks?”
”Koska mä rakastan sua!” Englesia parahti. Mä tarkastelin sen kasvoja - sen lasit oli jossain. Kirkkaassa päivänvalossa haaleet pisamat erottu selvästi meikittömällä iholla.
”Mist mä voisin tietää? Jos sä oikeesti rakastaisit mua, et ois pettäny mua yhen mun parhaan kaverin kanssa!” mä huusin sille. Mun sisintäni poltti, kun mä näin miten punapään poskelle valu kyynel. Mä en osannu sanoa mitään, eikä osannu Englesiakaan. Mä kiduin siinä tunteessa katsoen miten Englesia vajos maahan istumaan. Se tuijotti eteensä lasittuneella katseella.
”Mut mä tarvitsen sua”, se kuiskas ja nosti katsettaan muhun.
”Tarvitset? Just niin. Sä tarvitset mua, mut sä et rakasta mua. Tarvithan sä herranjumala vessapaperiaki etkä sä sitä rakasta!”
Englesian pää painu alas ja olkapäät alko vavahtelemaan. Hiljanen, hysteerinen itku täytti aution talonpihan.
”Mut... mä tarvin sua..” se nyyhkytti ja mä pudistin päätäni, vaikka se ei sitä nähnytkään.
”Etkä tarvi, et tarvinu alunalkaenkaan. Oon ollu sulle yks >itun pelinappula jolla sä oot leikkiny mieles mukaa. Anna mä Englesia kerron sulle yhen faktan - sä olet ihan *** itsekäs kúsípää”, mä latasin ja lähdin sitten harppomaan pois pihasta katsomatta taakseni, jättäen Englesian keskelle pihaa itkemään.

#ENGLESIA

Mä tunsin miten jonku käsivarret kietoutu mun ympärille. Mä yritin rimpuilla irti, mut Justin piti musta tiukasti kiinni, hyräili jotain biisiä ja aina välillä silitteli mun hiuksia. Must tuntu et itkulle ei vois ees tulla loppua, et oisin ikuisesti lukittuna tähän tunteeseen. Vähän niinku hukkuis kokoajan mut sais silti happea. Oisit tukehtumassa mut pakolla sut pidettäis elossa.
”Mennää sisää ennenku sä palellut”, Justin kuiskas mun korvaan ja mä nyökkäsin. Miehenalku nous ylös ja nosti mut sen jälkeen, kieto kätensä mun ympärille takaapäin ja lähti johdattamaan mua niin kohti ulko-ovea. Talutettuaan mun sohvalle istumaan se istu mun viereen ja mä nojasin pääni sen kaulaan.
”Mä oon tosi pahoillani”, mä sain suustani hetken kuluttua.
”Miks?” Justin vastas yllättyneesti. Mä huokaisin ja yritin koota ajatukseni lauseiksi.
”Taisin just rikkoo yhen ystävyyssuhteen..”
”Hei, älä sellasista välitä. Kyl me saadaan asiat korjattua”, Justin hymähti ja mäkin yritin ihan vain luonnon vuoksi saada loihdittua kasvoilleni edes jonkinsortin hymyn. Sipaisin hiuksiani. Hetken aikaa musta tuntu siltä, ku vanhat, hyvät hetket ois takaisin.
Hetken mielijohteesta mä päädyin kysymään Justinilta kysymyksen.
”Mitä jos mä oisin joku jonka sä oot kerran menettäny? Jos oisin ollu aina sun lähellä mut sä et tietäis sitä..”
”Mä en kestäis sitä.. koska tällä hetkellä musta tuntuu siltä, että sä oot ainoo kuka saa mut edes hetkeks tuntemaa itteni kokonaiselta”, Justin hymähti. Tunsin miten kyyneleet kimpos mun silmiin mut mä räpsytin ne pois. Mikä mä oon itkemään, en mä ois voinu edes olettaa et se ois ilosena käskeny mua paljastamaa todellisen puoleni. Mä huokaisin ja Justin kieto kätensä mun ympärille.
”Mul on sua ikävä”, mä naurahdin.

¤ The Sea King had been a widower for many years, and his aged mother kept house for him. She was a very wise woman, and exceedingly proud of her high birth; on that account she wore twelve oysters on her tail; while others, also of high rank, were only allowed to wear six. She was, however, deserving of very great praise, especially for her care of the little sea-princesses, her grand-daughters. They were six beautiful children; but the youngest was the prettiest of them all; her skin was as clear and delicate as a rose-leaf, and her eyes as blue as the deepest sea; but, like all the others, she had no feet, and her body ended in a fish’s tail. All day long they played in the great halls of the castle, or among the living flowers that grew out of the walls. The large amber windows were open, and the fish swam in, just as the swallows fly into our houses when we open the windows, excepting that the fishes swam up to the princesses, ate out of their hands, and allowed themselves to be stroked. Outside the castle there was a beautiful garden, in which grew bright red and dark blue flowers, and blossoms like flames of fire; the fruit glittered like gold, and the leaves and stems waved to and fro continually. The earth itself was the finest sand, but blue as the flame of burning sulphur. Over everything lay a peculiar blue radiance, as if it were surrounded by the air from above, through which the blue sky shone, instead of the dark depths of the sea. In calm weather the sun could be seen, looking like a purple flower, with the light streaming from the calyx. Each of the young princesses had a little plot of ground in the garden, where she might dig and plant as she pleased. One arranged her flower-bed into the form of a whale; another thought it better to make hers like the figure of a little mermaid; but that of the youngest was round like the sun, and contained flowers as red as his rays at sunset. She was a strange child, quiet and thoughtful; and while her sisters would be delighted with the wonderful things which they obtained from the wrecks of vessels, she cared for nothing but her pretty red flowers, like the sun, excepting a beautiful marble statue. It was the representation of a handsome boy, carved out of pure white stone, which had fallen to the bottom of the sea from a wreck. She planted by the statue a rose-colored weeping willow. It grew splendidly, and very soon hung its fresh branches over the statue, almost down to the blue sands. The shadow had a violet tint, and waved to and fro like the branches; it seemed as if the crown of the tree and the root were at play, and trying to kiss each other. Nothing gave her so much pleasure as to hear about the world above the sea. She made her old grandmother tell her all she knew of the ships and of the towns, the people and the animals. To her it seemed most wonderful and beautiful to hear that the flowers of the land should have fragrance, and not those below the sea; that the trees of the forest should be green; and that the fishes among the trees could sing so sweetly, that it was quite a pleasure to hear them. ¤