LUKU 23

mut vähän niinku pakotettii tän julkasuun lol
en ois jaksanu kirjautua mut..
hirvee stressi koko ajan. enää viikko ja sit pääsen kuukaudeks pois koulusta.. minkä jälkee alkaa järjetön raataminen koska viimenen tsemppaus.

huomenna on yhteiskuntaopin koe, en oo lukenu enkä osaa mitään. hehe. en jaksa ajatella
en lukenu tätä lukua läpi
en ees tiiä onks tää oikee luku
kestäkää. mä meen nyt nukkumaan.. vihdoin



 # ENGLESIA


Vedin mustaa hupparia paremmin ympärilleni ja tallustelin sitten sulkemaan ikkunan, joka oli ollut auki saaden talvi-ilman lennähtämään huoneeseen.
Astelin sängylleni ja heittäydyin mustien lakanoiden väliin ja tartuin yöpöydällä odottavaan penaaliin ja koulukirjoihin. Huoneessa tuoksu miedosti pesuaine, sillä mä olin just saanu aikaseks suursiivouksen ja heivannu kaiken turhan pihalle huoneestani. Toisaalta, eihän tää kauaa tulis olee mun huone enää, sillä äiti ja Mike lähtivät eilen johonki lämpimää viettämään lomaa (en edelleenkään tajua kuka lähtee kaheks kuukaudeks lomalle, mut huvinsa kaikilla) kahdestaan aikansa suostuteltuaan mua mukaansa - mut tietyistä syistä päädyin jäämään kotiin. Niimpä seuraavat kaks kuukautta olis vaan minä, mun sänky, satunnaisesti Märtha ja Chaz tai nää muut. Ja sit, kun ne vihdoin tammikuun ekalla viikolla palais takaisin, siihen mennessä olisin jo ehtinyt vuokrata itselleni oman asunnon ja toivottavasti sisustaa sen - mulla kun oli ihan kiitettävästi rahaa käytettävänä, kun vanhukset huomaavaisesti jätti mulle kaikki luottotietonsa.
Huokaisin ja pakotin ajatukseni takaisin läksyihin.
”Matikka eka”, mä päätin, ja tartuin kirjaan. Pureskelin lyijykynän päädyssä olevaa kumia ja pähkäilin potenssilaskuja hetken - mut nykyään mun ei niin tunnollinen -puoleni oli entistä enemmän esillä ja niin mä vaan tyydyin kirjoittamaan laskut vihkoon, mut en jaksanu laskee laskuja loppuun asti.
”Okay, sitte ranska...”. Punertavat ranskankirjat löys tiensä mun syliini ja mä avasin tehtäväkirjan sivulta 126. Tehtävät 12-14 odotti mua ja niin mä kävin niihin kimppuun.
Sen enempiä keskittymättä raapustin vain jotain - Je m'appelle Englesie, j'ai dix-set ans, j'ai mal a tete ja kaikkee muuta samankaltasta. Taivuttelin allerin ja prendren ja s'appelerin viel siihen päälle siististi vihkoon ja koristelin sit vihon laitaa kaikenlaisilla kliseillä kuten Je t'aime ja Vive la Englesia ja femme fatale ja c'est génial yms. Ranska oli mulle onneks alusta asti ollu muiden kielien tapaan tosi helppoa - ainoon vaikeuden tuotti maskuliinit ja feminiinit - mun luonne ei antanu periks ja laiskuuttani jätin sanojen suvut opiskelematta ja niinollen la ja le ja l' meinaa aina mennä väärii paikkoihin. Muttano, tärkeempihän se puhua on. Olin just vaihtamassa ranskankirjat italiaan, mut mun aikeeni katkes ku pink fluffy unicorns alko soimaa jossai mun jalkopäässä. Ninjailin itseni puhelimen luo ja nimeä katsomatta vastasin siihen.

”Mmmh?”
”Haluisiks tulla avaa oven? Oon tääl teiä ovella”, kuulu Justinin ääni.
”Mä olin kyl just tekemäs läksyjä..” vastasin - en todellakaa halunnu Justinia tänne, etenki ku mun päätöksestä huolimatta pelkäsin et halu heittäytyä Justinin syliin kävis liian suureks.
”C'moon, Englesia, mul on mäkkisafkaaki”, se taivutteli ja huokaisten suostuin. Pomppasin sängyltä alas ja säntäsin kääntämää kaikki taulut väärinpäin ja isoimmat piilotin sohvien alle - ei se sais tajuta et mä oon mä. Kiedoin hiukseni nopeasti ponnarille ja hyppelehdin sitten ulko-ovelle, jonka mä avasin tekopirteenä.
”Mitä sä tääl?” mä kysyin ja poika väläytti mulle pepsodent-hymyään.
”Tuli ikävä sua”, se virnisti ja mä tuhahdin ja viitoin sitten poikaa seuraamaan mua keittiöön. Se asetti siihen baaritiskille ne mäkkiruoat ja istahti sit toiselle puolen pöytää ja mä istahdin sitä vastapäätä. Justin taiko siit jättisäkist esii kokikset, pirtelöt, omenapiirakat, juustoateriat ja ison läjän nugetteja. Okei, saa kyl pointsit täältä jos se aikoo ton kaiken vetästä. Kohotin pojalle kulmiani.
”Et sitte enempää jaksanu raahata?”
”Oisin ottanu viel big macit mutku niit ei ollu valmiina ja en jaksanu venaa”, poika virkahti ja mä pyöräytin silmiäni.
”Just joo. Mitä jos mä vaikka paljastan kaikille miljoonille teinitytöille et niitten idoli vetää mäkkisafkaa kaksneljäseiska?”
”Siitä sit vaan”, Justin vastas olkiaan kohauttaen. Mä tuhahdin ja poimin nugetin, jonka mä kastoin johonki kastikkeesee ja pureskelin siitä pieniä paloja kerrallaan, yrittäen kuvitella mitä kaikkee se sisäls. Kanannahkaa, kananjalkoja, rustoja... ah, nam.

Mä katselin täydellisen hiljaisuuden vallitessa kun Justin veti suuhunsa ensin omat ruokansa ja sit multa kysyttyään viel loppujenlopuks mun hampurilaisen ja puolet ranskalaisista. Kun se viel loppujenlopuks imas pirtelön suuhunsa, mun suu loksahti lopullisesti auki. Miten jollain noin... kiinteellä? voi olla noin hirvee ruokahalu? Ehkä sen mahalaukus ei oo pohjaa, se vaa syö ja syö muttei täyty koskaan. Mä virnistin omalle mielikuvalleni ja nostin kokismukia niin, että pystyin juomaan siitä vähän.
”Mennää vaik sun huoneesee”, Justin ehdotti ja mä nyökkäsin. Me jätettiin roskat siihen pöytään ja hypeltiin portaat pari kerrallaan yläkertaan, niin että me päästiin mun huoneeseen. Enempiä ihmettelemättä herra Bieber hyppäs mun sänkyyn ja kerto ottavansa ruokalevon.
”Kaikin mokomin..” mä hymähdin ja tartuin kitaraan. Näppäiltyäni aikani niitä sointuja, ruskeehiuksisen pää kohos mun tyynyistä ja se piti itteään käsiensä varassa.
”Osaatsä muka soittaa?” se kysy ja mä näin miten sen silmissä vilkku ilkikurisuus.
”Jotain pientä...”
”Oikeest? Soita jotai”, Justin pyys.
”Mut mitä?” mä kysyin ja siirryin kitaran kanssa Justinin viereen istumaan.
”Joku mistä sä ite pidät”.
Pienen harkinnan jälkeen mä päädyin Tokio Hotelin By your sideen. Mun sormet liikku kielillä ikäänku luonnostaan - vaikka musta muuten saiski jännittyneen kuvan, heti ku saan kitaran käteeni annan sen musan viedä ja liikuttaa mua galaxista toisee niinku joku teleportti.
”No one knows how you feel, no one there you'd like to see. The day was dark and full of pain, you write 'help' with your own blood, cause hope is all you've got, you open up your eyes, but nothing's changed. I don't want to cause you trouble, don't wanna stay too long, I just came here to say to you..” päästin suustani ekan säkeistön. Vilkaisin Justiniin, jonka katse oli kiinnittyny tarkasti muhun.
Annoin hymyn nousta kasvoilleni.
”Turn around, I am here.. If you wanna, it's me you'll see. Doesn't count, far or near, I can hold you when you reach for me”. Justin nosti kätensä mun poskelle ja silitti sitä, anto sormiensa vaellella mun huulilla ja poskipäillä. Laskin kitaran hitaasti maahan ja kiipesin pojan syliin, painaen pääni tuon kaulalle. Vedin syvään sisääni Justinin tuoksua ja suljin silmäni. Tääki oli yks hemmetin deja vu - mun koko elämä on nykyään sitä tunnetta.
”Kerro”.


Tässä asennossa me oltiin oltu niin monta kertaa aiemminkin, mä sen sylissä ja sen kädet tiukasti mun ympärillä. Jos sen piti kertoa mulle jotain hirveetä, kuten että se lähtis vaikka viikoks äitinsä kanssa lomalle, se otti mut syliinsä ja mä vaadin sitä kertomaan. Vaikka se mitä mä kuulin oli aina jotain mistä mä en pitäny, se, että mä olin turvallisesti Justinin sylissä sai mut hyväksymään asian.
”Me erottiin Caitlinin kanssa”, Justin virkahti. Mä käänsin katseeni miehenalkuun.
”Miks?”
”Koska..” se tiukens otettaan mun ympärillä, mut hetken mietittyään se nosti kätensä mun kasvoille. ”Mä tajusin et on ihminen ketä mä haluan enemmän”.
Tunsin miten Justinin hengitys tuli lähemmäs mun kasvoja, se sulki silmänsä ja yritti suudella mua. Mä säntäsin sen sylistä pois ja jäin lattialle seisomaan.
”Mä oon Chazin kanssa!” mä huudahdin. Mä tunsin miten mun sydän hakkas turhan kovaa kun mä edes ajattelin mitä äsken ois voinu käydä.
Ketterästi Justin tuli alas mun sängyltä ja asteli mun luo, sivellen mun hiuksia tällä kertaa.
”Säkin rakastat mua, eikö?”
”En, mä rakastan Chazia”, mä kivahdin. Astuin pari askelta taaksepäin - ja törmäsin seinään.
”Englesia, et sä rakasta sitä samalla tapaa kun sä rakastat mua. Jos sä oikeesti rakastaisit Chazia, sä et perääntyis mua”.
”Kyl mä rakastan Chazia!” mä yritin puolustautua.
Ruskeehiuksinen nuori miljonääri nosti molemmat kätensä mun sivuille ja ahdisti mut seinään. Se toi kasvonsa lähelle mun omia, paino pieniä suudelmia mun otsalle, poskiin ja leukaan. Mä tunsin miten mun jaloista alko lähteä tunto, mä halusin, - ei, mä tarvitsin - Justinin suudelmaa just nyt. Mut mä en voinut.
”Mut et samalla tapaa ku mua”, Justin kuiskas. Mä olin just alottamassa vastalauseen, kun se paino huulensa mun omille ja suuteli mua jollain sellasella energialla mitä en oo viel koskaan kokenu. Se oli.. lamauttavaa.
”Sä tunsit jotain”, Justin hymähti - sen silmät oli kaventunu ohuiks viiruiks. Mä en saanut sanaakaan suustani - mä pelkäsin et jos mä oisin liikahtanutkin, mä oisin menettäny itsekontrollini ja suorastaan hypännyt Justinin päälle. Painoin katseeni lattiaan.
”Miks sä et voi tunnustaa itselles et sä rakastat mua?” se kysy viel kerran, mä haistoin sen partaveden miedon tuoksun. Musta tuntu et mä oisin ku jotain makaronia.
”Koska mä en saa rakastaa sua! Se on väärin, nyt, aina ja IKUISESTI. Meistä ei koskaan voi tulla mitään!” mä yllätin itsenikin huutamalla ton päin sen naamaa - mut musta tuntuu et viel yllättyneempi oli Justin. Kyyneleet teki tuloaan taas kerran mun silmiin ja hetkessä ne valuivatkin jo valtoimenaan mun poskilla.
Ruskeissa silmissä vilkku miljoonia kysymyksiä ja hämmennystä, kun se yritti ottaa selkoa musta. Se nosti kätensä ja pyyhki mun kyyneleitä - mä säpsähdin sen kosketusta, mikä sai mut itkemään entistä enemmän.
”Hei.. ei siinä oo mitään väärää”, Justin hymähti. Mä yritin hillitä kyyneleitäni ja samaan aikaan itseäni - mut karu totuus on se et jompikumpi pettäis aiemmin.
”Onhan”.
”Eihän ole”, poika vastas sinetöiden sanansa suutelemalla mua kevyesti, kokeilevasti. Mä vastasin siihen ja kiedoin hitaasti käteni tuon ympärille.
Hitaasti poika johdatteli mut mun sängylleni ja sitä mukaa mitä pidemmälle ja intohimosemmaks meidän suudelmat meni, mun mieli alko kirkastua. Tosiaan. Mitä haittaa siitä on jos mun palapeli on hetken ajan kokonainen?