LUKU 39

kirjotin äsken jonku himopitkän avautumistekstin mut en ajatellu julkasta sitä. sensijaan kirjotan nyt sit uuden alotuspuheen jeeee. 

mmmh tässä tää englesian kohta, se kuvaa aika pitkälti mun fiiliksiä. sillee ajatuksena. mä pelkään ihan sairaasti kiintyä ihmisiin ja sit jos kiinnyn, teen kaikkeni ettei mun tarvis. jostain syystä revin aina lähelleni ne kaikista rikkinäisimmät ihmiset ja mitä pahemmas kunnos ne on, sitä pahemmas kunnos mäki oon. ja sit jostain syystä aina siinä käy niin et mä saan ne tuntemaan olonsa paremmiks ja kappas yhtäkkiä ne repii jostain uusia ihmisiä ja unohtaa mut tai sit ne päätyy lopettamaan oman elämänsä ja jälleen kerran laura jää yksin. 

tän tarinan kirjottaminen käy lukuluvulta vaikeemmaks. mä tykkään englesiasta ja jeremystä, mä tykkään justinista ja allisonista, mä suorastaan rakastan williä, mut mä en yksinkertasesti tiedä et millasen tulevaisuuden mä teen niille. koska kuten sanottua, kirjotan aika paljon omien fiilisten pohjalta ja no, on eri asia kirjottaa optimistista ku realistista tekstiä. 

täytän muuten lauantaina 15 :------------Dd omg tuntuu hirveen isolta luvulta. toisaalta kaikki mun kamulit täyttää 16 tai enemmän joten oon aika vitun nuori
uujee mul on inssi keskiviikkona, mauto here i come ;)

tiedätteks sen tunteen, ku puhutte jollekki helvetin kauan ja sit se yhtäkkii katoo ? siis niinku joskus tos viime vuoden puolel löysin omeglesta tosi ihanan pojan ja puhuttiin monta kuukautta putkeen yötä päivää kikissä eikä kyllästytty millään toisiimme. & se oli just sellain kenelle kerroin kaiken mitä mun elämäs oli menossa ja se kerto mulle ja kaikkee. sit yhtäkkii lopetettii puhuminen, eikä olla oikeestaan tammikuun jälkeen puhuttu ku pari kertaa pikasesti :( 
sit ku olin niin tottunu siihen et mul on vihdoin taas joku, kenelle voin puhua mistä vaan ilman et se tekee omia johtopäätöksiä tai ottaa ohjat omiin käsiinsä, ja sit se yhtäkkii hävis.. nyt on sellai hirvee tunne et asiat vaan kasaantuu ja yllätän itteni päivä päivältä kirjottamasta viestejä mun entiselle parhaalle kaverille, joka as already said, is dead. sellasii avautumistekstejä 24/7 ja no okei se helpottaa ihan helvetisti mut ei se varmaan hirveen terveellistä oo puhua ihmiselle jota ei enää oo ja silleen

no mutjoo, kertokaas mielipidettä yms
juokaa paljon vettä
urheilkaa
syökää värikkäästi
nukkukaa paljon
rakastakaa
rukoilkaa
ihan sama mitä teette mut olkaa onnellisia :)


#ENGLESIA


Mä juoksin, niin kovaa ku mun jaloilla vaan pääs. Aina välillä mä käännyin katsomaan taakseni, ja siel ne oli, ne jahtas mua. Kaikki ihmiset mun menneisyydestä. Mun oma äiti, Mike, Caitlin, mun sukulaiset, Märtha.. Ryan, Chaz, Chris, jopa Justin. Ne saavutti mua, otti kiinni metri metriltä. Mä juoksin karkuun, mikä tuntu ihan hullulta, sillä ne ei jahdannu mua mitenkää verenhimosesti. Ne ei halunnu satuttaa mua, mut silti mä juoksin henkeni edestä. Vettä sato kaatamalla, ne pisarat hakkas katuun samalla, kun mä juoksin paljain jaloin asfaltoitua katua, jolle oli rikottu lasia. Mä en antanu lasinsiruista johtuvan kivun haitata - mut muut jäi jälkeen. Mä käännyin jollekkin sivukadulle, ränsistyneet rakennukset näytti siltä et niis ei oltu asuttu vuosiin. Ikkunanpielistä kasvo jotain rikkaruohoja ja ötökät kiipeili seiniä pitkin. Mä kompuroin, kaaduin maahan.
William.
Beth.
Paul.
Jeremy.
Ne odotti mua, suoraan mun eessä. Niiden kasvoilla oli suojeleva hymy, ne oli turva. Heti kun mä pääsisin niiden luo, mä olisin turvassa.
Nousin ylös, kädet mudassa. Mä astuin askeleen eteenpäin, kohti Jeremyä, mä astuin toisen askeleen.
Mä halusin mennä niiden luo, ihan tosissani, mä halusin.
Mut mä en voinu.
Just ennen ku mä pääsin niiden luo, mä käännyin ja juoksin karkuun kovempaa ku ikinä.


Räväytin silmät auki, minkä jälkeen mulla meni hetki et totuin pimeeseen huoneeseen. Pian kuitenki mun silmä harjaantu taas hämärään, ja mä pystyin kiinnittämään katseeni kattoon, jonnekkin sinne, missä kattolamppu sijaitsi. Yritin tuijottaa lamppua keskittyneesti, tarkoituksenani tasata sydämeni syke.
Mä suljin mun silmät. Mun teki mieli hakata itseäni - aina, kun tuntu, et kaikki oli hyvin, ne painajaiset alko taas.
Käänsin päätäni ja avasin jälleen silmät - tällä kertaa kiinnitin katseeni vieressä makaavaan Williin. Hymy kiipes mun kasvoille ja mä siirryin lähemmäs Williamia, ihan kiinni siihen.
Me oltiin taas valvottu koko yö, katottu breaking badia. Ja sit me oltiin nukahdettu vierekkäin, kuten monena edellisenäkin yönä.
Will kieto kätensä mun ympärille ja mutis unissaan jotain, ja mä hymyilin entistä kauheemmin. Kaikki oli niin hyvin, liian hyvin.
Mä tiesin, et mitä toi uni merkitsi, mut mä en haluais myöntää sitä itelleni, sillä mä halusin muuttua ja olla jotain muuta kun se tyttö, joka aina karkaa paikalta ku asiat on liian hyvin tai helvetin huonosti.
Mua kiusataan, mä vaihdan koulua.
Mua haukutaan, mä lopetan harrastukset.
Mua rakastetaan, mä vaihdan maata.
Mä olin liian tottunut olemaan se, joka pitää muista huolta, mut josta kukaan ei pidä huolta. Mä haluan tutustua ihmisiin ja mä haluan saada ne tuntemaan olonsa hyväks - niin kauan, ku sama ei pelitä toisin päin.
Tosiasias, joka kerta, ku joku sanoo rakastavansa mua, must tuntuu et mun sisukset räjähtää, koska se tuntuu niin väärältä. Ei mua kuulu rakastaa, mun kuuluu rakastaa muita.
Tai se, ku joskus yläasteella tykkäsin jostain pojasta, ja heti, kun se alko kiinnostua musta, mä pakenin paikalta ja lopetin sille juttelemisen.

Ihmettelen, et miten mä oon vielkin täällä. Helvetti, täähän on mun pahin painajainen, sillä kaikki välittää musta. Ne haluu huolehtia mun voinnista, ne haluu tehdä mulle ruokaa, ne haluu olla mulle ku oma perhe.
Mä haluan olla se ihminen joka osaa vastaanottaa sen kaiken.
Yritin sulkea silmäni ja vajota takas uneen, mut ristiriitaset ajatukset oli jo vallannu mun mielen, vieden mut mukanaan niin, että mun oli pakko jatkaa ajattelemista.
Joskus mä annan itestäni tosi idiootin kuvan - tosiasiassa, jos ajattelee yhtä paljon ku mä, miten voi olla tyhmä? Mun täytyy olla aika saatanan viisas, jotta nää ajatukset pyörii mun päässä nonstoppina. Joskus tuntuu et joillain ei kulje päässä mitään ja hissi ei mee ylimpään kerrokseen, mut mä ajattelen jotain koko ajan.
Ryan sano mulle joskus, et mä mietin liikaa.
Mä tiedän, et se on totta. Jos joku on hyvin, mua alkaa pelottaa, et se kaikki sortuu, ja sen takia haluun karata paikalta ennenku niin käy. Koska nothing lasts forever and stuff.
Joskus ku mulla on yks niistä täydellisistä päivistä, mä kuvittelen et miten mä ja Jeremy otetaan joskus tää tila haltuun, mennään naimisiin ja tehään muksuja ja hommataan koira ja eletään happily ever after.
Mut tosiasias prinsessasatuja ei oo ja sammakot ei muutu prinsseiks ku niitä pussaa.


#JUSTIN


Tuijotin ikkunasta ulos. Ilta oli jo pitkällä, kohta olis keskiyö. Mun teki mieli mennä juoksee ilman vaatteit tonne lumihankeen, samalla lailla ku sillon ku me oltiin pieniä Englesian kanssa, ku me saatiin tosi nero idea lähtee lumihankeen kierimään, ja sit saatiin aika kovat huudot, minkä jälkeen meiät komennettiin kuumaan suihkuun. Siihen mennessä, kun me vihdoin suoriuduttiin suihkusta pois, äiti oli tehnyt meille kuumaa kaakaota vaahtokarkeilla. 
Pudistin päätäni ja yritin hyräillä jotain biisiä kääntääkseni ajatukseni pois Englesiasta. Sen kirkkaanpunasista hiuksista ja jadenvihreistä silmistä, sen pisamista ja siitä valkosesta hammasrivistöstä joka pilkotti punasten huulien välissä. 
Sen tavasta puhua tai kirjottaa. Sen tavasta laulaa ja soittaa kitaraa. 
Nousin ylös ikkunalaudalta ja kävelläkseni kylmää lattiaa pitkin eteiseen, jossa mä kaivoin takin taskusta sen tutuks tulleen minigrip -pussin. 
”Justin, sä et voi elää noin”, Allison huudahti samalla kun se rymisteli portaita puolijuoksua kohti mua. ”Älä viitti Al, sä ite sait mut alottamaan”, mä naurahdin, ehkä jokseenkin ivallisesti. Et sä voi pelastaa jotain minkä sä oot omin käsin hukuttanu. 
”Koska mä halusin saada sut unohtamaan Englesian”, Allison vastas, nyt jo mun vieressä seisoen. Se ojens kättään vaativasti, pyytäen minigrip -pussia itselleen. 
”No, arvaa mitä? Mä en unohtanu. Enkä tuu unohtamaan. Mut näitten - kiitos sun - avulla mä voin olla ilonen, edes hetken aikaa”, mä tokaisin ja miettimättä enempää, heitin sen pillerin suuhuni. 
”Miks sä teet tän mulle? Sä tiedät, et mä en halua nähdä sua tollasena”, Al vastas, sen silmissä häivähdys surua ja pettymystä. 
”Tiedäks, Al, jos ei miellytä niin painu vittuun. Sähän täs oot se loinen, eti uus puu itelles symbioosikaveriks koska musta ei oo siihen”. 
”Justin, sä tiedät, et mä en tarkottanu tota”, nyt sil oli jo kyyneleet silmissä. 
”Mut mä tarkotin. Mä en muutu, Allison”, mä sanoin ja nostin käteni Alin olkapäälle, pyöritellen peukaloani siinä luun päällä hellästi. ”Mä en ikinä tuu rakastamaan sua. En nyt, en huomenna, en ees vuoden päästä. Sun pitää ymmärtää, et sä et voi ikinä korvata sitä mitä Englesia mulle oli”. 
Ja siinä ne kyyneleet tuli lopulta, se valu ko joku vesiputous, mut mä tyydyin tuhahtamaan ja kävelemään takas olkkariin, sillä pian vaikutus alkais ja se ois sit menoa.
Jossain deep inside of me kaduin mun sanojani Alille, mut täs mielentilassa en aikonu kertoa sitä sille. Helvetti.