LUKU 38

PS 200 KOMMENTTIA, 10 000 KATSELUKERTAA ja 100 KATSELUKERTAA TÄNÄÄN hallelujah

voihan luoja sentäs mikä paska luku. en kestä. myykää mut kirahveille. tää on ihan jäätävää paskaa.
mun oli pakko saada tungettua toi justin ilman englesiaa -juttu tonne loppuun. XD
luen VIHDOIN into the still blueta (LUKEKAA!) ja sit ku edellisessä osassa liv kuoli ja nyt sit roar on ihan paskana ni sit yhes vaihees perry oli silleen "that's roar without liv" ja sit jotenki se kolahti ja kovaa ja aloin vaan itkemään ja itkin ties kuinka kauan koska emmä tiiä. mun mielest se oli äärettömän kauniisti sanottu

en oo kirjottanu pitkään aikaan, kun ei oikeen inspaa. en tiiä. yhes vaiheessa melkeen tulin jo pyytelemään anteeks ku taas lopetan kirjottamisen, mtu sit aattelin, et nyt ku kerta uudestaan alotin, ni täl kertaa mennää sit vittu loppuun asti jne

mulla on maanantaina vaihtohaastattelu. pelottaa muuten aika perkeleesti..


LUKU 38 #RYAN, CHRISTMAS EVE


”Ryan, sulle oli tullut kirje”, äiti huus keittiöstä, kun mä astuin sisään ulko-ovesta. Frank, Caitlin, Chaz ja Chris seuras mua, sillä meiän tarkotuksena oli ollu tänään viettää yhdessä joulua, sillä huomenna kaikki olis sit omien perheidensä kanssa. Tai kuten Frankin ja Chrisin tapauksessa, ne olis aamun Fransescan perheen kanssa ja siirtyis sit Christianille ja Caitlinille.
”Mis se on?” kysyin, ja vastaamatta mitään, äiti käveli eteiseen tervehtimään muita, kädessään kirje. Ihmetellen mä otin sen käteen, sillä mä harvemmin sain kirjeitä, nyt ku oli netti ja whatsappit ynnä muut mitkä helpotti yhteydenpitoa niin paljon. Käänsin kirjeen oikeinpäin nähdäkseni lähettäjän - jota ei oltu mainittu kirjeessä. Jossain syvällä mun sisällä tuntu pieni pistos, sillä kun mä näin ne koukerot, miten mun nimi oli kirjotettu, miten mun osotteen i-kirjaimien päällä oli sydämet, mä tiesin. Loin katseen Chaziin, joka mitään tietämättömänä odotti, et liikahtaisin johonkin suuntaan.
”Haluuttekste syödä tai jotain?” kysyin ja muut nyökkäsivät iloisina, ja hetkessä me vallattiin meiän keittiö.
”Mä haluun nuudeleita”, Frank ilmas mielipiteensä ja samalla kaikki muut alko huutamaan kilpaa siitä, et mitä ne haluaa.
”Mä käyn vaihtamas vaatteet, ettikää sil aikaa jotain syötävää. Kaikki mitä löydätte on käytettävissä”, virnistin ja samantien ne ryntäs pöydän äärestä tutkimaan kaappeja, ja mä kiiruhdin yläkertaan kädessäni kirje, joka nyt tuntu niin painavalta ja ahdistavalta.

Ennenku mä edes ehdin avata sitä kirjekuorta, mä mietin jo, et pitäiskö mun kertoa Angelalle - se oli ollut niin huolissaan, kun me oltiin nähty. Se oli kyselly meiltä et mitä me tiedettiin Englesiasta ja missä me luultiin et se vois olla - se oli jopa sanonut, että se aikois alottaa etsinnät, mut sit mä puutuin keskusteluun, ja sanoin, et Englesia ei halua tulla löydetyks. Miks se olis nähny kaiken sen vaivan, poistanu kaiken mikä muistutti siitä, kaiken paitsi muistot, ja neki haalistu koko ajan. Miks se olis vaivautunu tuhoomaan meiän kaikkien elämän hetkeks, jos se ei olis ollut täysin varma siitä, että se haluaa kadota.
Mä mietin myös, et pitäiskö mun kertoa Justinille. Viimeaikaisimmat sekoilut, huumeiden ja naisten, räppäreiden ja autojen kanssa ei ees ollu enää mitenkään ihme, joka päivä uutisoitiin siitä, miten Biebs on sekoillut.
Mä halusin kertoa, sillä se ansaitsis sen. Sen pitää tietää, et Englesia on siinä kunnossa, et se pystyy kirjoittamaan yhtään mitään. Mä haluan kertoa, et sain tietää Englesiasta jotain.
Mut se on niin etäinen nykyään, et osaks sen takia et haluan kostaa sille meidän hylkäämisestä, en aio kertoa. Sen ei tarvi tietää.

Vapisevin sormin mä sain kirjekuoren auki. Istahdin sängylle, sillä mä olin varma, etten pystyis lukemaan sitä tarvitsematta tukea.
Mä selasin sitä tekstiä läpi tajuamatta siitä mitään - miten joku niin tuttu ja turvallinen voi tuntua niin kaukaiselta ja erilaiselta? Se puhu elämästään niinku se ois vihdoin saanu kaikki haavat kursittua kasaan, niinku se ois vihdoin päässyt yli itsesäälistään - pohjalla saa käydä, mut sinne ei saa jäädä kierimään.
”Mä rakastan olla täällä. Nää ihmiset rakastaa mua, kukaan ei halua mulle pahaa. Ne pitää mua osana niiden perhettä, edes mun oman perheen kanssa en ollu näin läheinen”.
Se kerto mulle Jeremystä ja Williamista, ja vaikka kateudenpisto oli lähellä, mun oli pakko hymyillä Englesian takia.
Mä olisin halunnut olla se, joka saa sen paranemaan, se joka nostaa sen ylös pohjalta, mä olisin halunnu olla sen tikapuut. Mut joku muu vei sen roolin multa.
”Tiiän et on liikaa vaadittu, et sä yhtäkkiä riemusta kiljuen otat muhun yhteyttä. Ryan, mä en odota sulta vastausta, mut se merkitsis mulle hitosti”.
Ihan kirjeen lopussa oli sen osote - Kanada. Kaikista maailman paikoista se idiootti meni ja valitsi Kanadan. Huokaisin ja painoin pääni käsiini. Se odotti et mä vastaan sille, mut se väitti et sitä ei haittaa jos mä en vastaa.
Mä en tiedä pitäskö mun vastata.
Mä en tiedä pitäiskö mun kertoa sille et kaikki on hyvin, et mä alan pikkuhiljaa päästä perille elämästäni. Mä en tiedä, et pitäsikö mun kertoa sille, et mä ja Caitlin ollaan lähennytty, en tiiä et pitäskö kertoa et Justin on erkaantunu meistä.
Mä en ihan oikeesti tiedä.
Huokaisin uudestaan ja nousin ylös, kirjekuori kädessäni. Hetken mietittyäni mä päädyin tunkemaan sen kirjahyllyyni, lähimmän kirjan väliin.
Vaihtamatta vaatteita mä palasin alakertaan ja hymyilin niinku mitään ei ois tapahtunu.


#ALLISON


Nojasin seinään ja nojasin leuallani polviini. Yritin räpytellä silmiäni, jotta kyyneleet ei valuis. Kiinnitin katseeni valkoiseen seinään ja yritin komentaa aivojani unohtamaan sen mitä tapahtu vähän aikaa sitten. Sen, miten mä olin tunnustanut ensimmäistä kertaa ikinä jollekkin, et mä rakastan sitä. Mä olin katsonut sitä suoraan silmiin ja kertonut, että mä rakastan sitä. Ja se oli halunnu olla yksin.
Se ei vastannu mulle.
Se ei rakastanu mua.
Loppulento oli menny samoissa tunnelmissa - mä itkin vessassa, Justin tuijotti ikkunasta pilviä, ja mä voin vaan kuvitella, miten joku helvetin Englesia oli pyöriny sen päässä. Mä olin yrittäny, ihan tosissani, sulkee niitä tunteita pois. Yritin vaikka miten kauan, siitä asti kun mä olin ensimmäisen kerran antanu sille sen pillerin. Siitä asti mä olin rakastanu sitä, toivonu et se rakastais mua. Ja silti samaan aikaan mä puhuin sen kanssa Englesiasta, me mietittiin yhdessä kieroja suunnitelmia, et miten me saatas Justin ja se helvetin Englesia takasin yhteen, miten joku päivä Englesia ilmestyis ku tyhjästä, kietois kätensä Justinin kaulaan ja ne matkustais yhessä kauas pois.
Justin oli itkeny mua vasten, se oli kertonu kaiken mitä se oli joskus tehnyt Englesian kanssa. Se puhu siitä, miten Englesian ääni oli ku joku melodia sen korville, miten kukaan ei tuoksunut yhtä hyvältä, miten Englesia sai kenet vaan nauramaan. Se puhu Englesiasta niinku jostain helvetin jumalasta, ja mä vaan lietsoin. Mä kerroin Justinille, et Englesia tulis viel takas, ne eläis viel yhessä onnellisina.
Ja samaan aikaan mä rakastin Justinia päivä päivältä enemmän. Mä rakastin kaikkia pieniä tapoja, sitä miten se selvästi murehti aina nähdessään kulkukoiran kadulla, sitä, miten se avas take away -kahvistaan kannen ja veti syvään sisäänsä kahvin tuoksua, ja sitä, miten se katso mua syvälle silmiin ennen ku se nukahti mun syliin.
Mä olin sille ku äiti tai sisko tai paras kaveri.

Nousin ylös ja kokosin itseni. Pakotin kasvoilleni sen saman ämmämäisen hymyn, sen jonka äiti mulle oli pienenä opettanu.
”Allison, joskus tulee sellasia tilanteita, että susta tuntuu et sä et enää kestä. Mut heikkoutta ei saa näyttää muille. Sun pitää osata hymyillä pienesti, niin, että sun kasvoilla on pieni häivähdys hymyä. Sun pitää löytää jostain sellanen itsevarmuus - ja niin, Allison, niin sä saat kaiken mitä sä ikinä keksit toivoa”.
Avasin oven ja saavuin takas suureen saliin, joka oli täynnä ihmisiä. Justinin elokuva julkastais joulupäivänä ja nyt me oltiin kokoonnuttu sen tiimiläisten kanssa katsomaan se ensimmäistä kertaa ikinä kokonaan.
Huomasin Pattien, johon mä olin näiden parin päivän aikana tutustunut, ja kävelin sen ja Scooterin luo.
”Moi Al”, Patricia naurahti ja mä tervehdin takaisin.
”Tiedätsä missä Justin on?” se kysyi ja mä kohautin olkiani.
Seurasin sivusta, miten Pattie ja Scooter keskusteli ja hetken päästä mä seurasin niitä sohville istumaan, sillä Justin olis pian täällä.
”Justin!” Pattie huudahti nähdessään poikansa, joka saapu ovista hymyillen sisään.
”Äiti”, Justin hymyili ja halas Pattieta.
”Allison”, se hymähti mullekkin, mut mä en saanut halia.
Pettymys. Se valu mun sisään samantien ja mun teki mieli itkeä.
Ennen ku mä ehdin vastata mitään, Scooter käveli valkokankaan luo kuuluttamaan, et eiköhän aloteta. Me istuuduttiin sohville, Justin mun ja Pattien väliin.
Mun teki mieli hymyillä ja kikattaa ilosesti, kun mä katsoin Justinin kasvoja. Sitä miten se katso itteään valkokankaalla, naurahti välillä vaivaantuneesti ja toisaalta siitä näky se, miten se oli ylpeä itsestään.
Muut oli keskittyny siihen leffaan, mut mä tuijotin Justinia.
Sen kasvoilla säteili hymy, kunnes nothing like us alko soimaan leffan taustalla. Sen katse valahti alas, ja mä tartuin sitä kädestä. Se ravisti mun käden kuitenkin pois ja loi muhun katseen, joka viesti pysymään kaukana siitä. Se kaivo taskustaan minigrip -pussin ja syyllisyys valahti mun sisään. Mä olin saanut sen tohon jamaan.
”Justin, älä tee sitä”, mä kuiskasin sille, mut kuuntelematta mua se otti yhen pillerin ja tunki sen suuhunsa.
”Justin, sä et voi elää noin”, mä sanoin kovempaa, ja Pattie käänty katsomaan. Samalla se näki minigrip -pussin Justinin kädessä ja sen suu loksahti auki.
”Sä sanoit, et ne oli vaan juoruja”, Patricia sano, sen kasvoilta paisto säikähdys.
”Jättäkää mut rauhaan, antakaa mun olla sellasia ku mä oon!” Justin pomppas ja huus meille, ja hetkessä se juos pois ovet paukkuen.
”Mikä helvetti tolla pojalla on nykyään?” Pattie kysy - mä en ollu ikinä kuullu sen kiroilleen.
”Toi on Justin ilman Englesiaa”, vastasin katkerana. Miks mä en voi olla se, kuka saa sen tohon tilaan, miks se ei voi juosta mun perässä? Miks se ei voi rakastaa mua?