LUKU 40

mä sain mautokortin. mä lähden vaihtoon. MÄ LÄHDEN VAIHTOON. mut hyväksyttiin. mulla on maailman parhaat kaverit, eilen oli ehottomasti yks ihanimmista illoista / öistä pitkään aikaan - ajeltiin mautolla ja käytiin nellan kanssa drive in -kaistalla mäkissä ja ajettiin pimeeseen satamaan syömään. me huudatettiin musiikkia niin kovaa ja laulettiin mukana, et multa ei lähde ääntä.
mä nauroin ja hymyilin niin paljon, et mun poskia sattuu.
mua väsyttää niin perkeleesti, et mun tekis mieli itkee. & silti mulla oli hauskempaa ku aikoihin.

mut.. mä opin ajan kanssa. oke. tiedätteks, mul on aika helvetin ylpee olo. en oo pitkiin aikoihin puhunu tästä asiasta mut joo. joskus ku mul oli sellasii itsetuhosempii kavereita ja yks toisensa jälkeen ne lähti parantumaan ja sit aina olin et tosissaako, miten se voi olla mahdollista, mä en tuu ikinä pääsee täältä ylös. mut tiedätteks, mul on vihdoin sellanen olo, et mä voin rakastaa itteeni tälläsenä ku mä oon, mä voin olla tyytyväinen elämääni & mun pitää lopettaa liian syvällisesti ajatteleminen, koska se vaan satuttaa. mä en oo viillelly varmaan puoleen vuoteen. oikeesti. aika menee helvetin nopeesti. viel jotain pari kuukautta takaperin mä oikeesti taistelin viiltelyhaluja vastaan mut nyt ku edes ajattelen koko asiaa, ni sellain itseinho tulee esiin. tiedätteks.
en osaa selittää. yritän vaan sanoo et.. mä oon kunnossa. vihdoin.

kuulostipa nololta. kyl te ymmärrätte.

luvusta: mmmmmmmmmh oon kirjottanu tätä pääasiassa öisin ku en oo saanu unta & äsken kirjotin loppuun ja mul on ihan jäätävän darranen olo vaikka en siis oo oikeesti juonu tai mitää joten laatu on sen mukasta. jeremyllä mennään tällä kertaa, sekavuus kunniaan ja sitä rataa.

kommentit on sallittuja ;) 
ihanaa kevättä lapset, ootte ihania <3


 # JEREMY 

Jo kaukaa mä näin, miten musta hiuspehko ilmesty esiin sumun keskeltä. Jotain ois saattanut pelottaa se, mut me kaikki oltiin jo totuttu Englesian aamulookiin - sekaiseen pörröpesään sen päässä, vaaleanpunaisiin puputossuihin ja flanellipyjamaan.
Se tallusti hitaasti, ikäänku se ois arponu jokasen askeleen välillä, et astuako vai eikö. Sen askelluksessa oli jotain majesteettista, se ei ollu sellast perus aamukävelyä vaan vaikka se teki sen rauhallisesti, se sai tehtyä sen niin, että oli pakko pysähtyä katsomaan.
Toisaalta, miks tollasta ihmettä ei pysähtyis katsomaan. Vaikka se olis maailman kompurajalkaisin otus ja kömpelö ku karhu talviunilta herättyään, mä rakastaisin sitä yhtä paljon, ehkä vielä jopa enemmän.
Virnistin pienesti, kun se raapi päätään samalla kun se saavutti mua hitaasti. Mä päätin olla hiljaa, sen pakettiauton takana, ja yllättää sen sit ilosesti.
Kello oli vasta kahdeksan ja jotain aamulla, mut koska nyt oli vuoden pimein aika - kuten arvata saattaa, oli viel melko pimeetä. Vaalee sumu hallitsi tilaa ja kieto rakennukset sellaseen salaperäiseen verhoon, ja Englesia oli ku joku Kauna kun se raahusti eteenpäin.
Paitsi että kukaan ei ois voinu suhtautua Kaunaan tosissaan jos se ois raahannu jaloissaan vaaleenpunasia puputossuja.
”Jeremy!” se huudahti nähdessään mut, sen kasvoille sytty hymy ja se ryntäs kohti mua. Mä levitin käteni ja hetkessä se neiti täydellisyys oli mun sylissä, jalat kietoutuneena mun ympärille ja kädet mun niskan takana.
Mä painoin pääni sen kaulalle ja hengitin syvään sen ominaistuoksua, joka oli jotain äärettömän huumaavaa. Siit tuli mieleen joku kukkaketo ja perhoset - ja ennen ku joku negatiivinen pelle alkaa asiasta saarnaamaan, ei, mulla ei tullu mieleen ne madot ja ötökät siel mullan alla, vaan nimenomaan kukkaketo.
Se miten se loistaa kaikissa väreissä ja tuoksuu kaikissa tuoksuissa kasaten täten täydellisen kedon.


”Mulla oli sua ihan sairas ikävä”, Englesia parahti ja mä naurahdin, vastaten sitten, että mäkin olin ikävöinyt sitä. Sen tuoksua, sen ulkonäköä, sitä miltä sen iho tuntu, sitä miten se vaikutti vähän yksinkertaselta aamusin.
”Mä en oo yksinkertanen, en vaan oo aamuihminen”, Englesia tuhahti ja laskeutu alas mun sylistä, muka loukkaantuneena.
”Sä olet yksinkertainen aamuisin”, naurahdin ja pörrötin sen hiuksia.
”Ei, vaan mä en yksinkertaisesti ole aamuihminen”, Englesia väitti vastaan, ja kuten melkein aina, mä annoin sen voittaa sen sanavisailun.
Tartuin Englesiaa kädestä ja se loi muhun iloisen katseen, ja sit me lähdettiin yhdessä tallustamaan kohti aamupalaa.
”Mihin sä jätit Williamin?” kysyin, sillä lähiaikoina niistä kahdesta oli tullu erottomat. Veljekset ku kivekset vai mite se meni.
”Se jäi nukkuu”, kuulu vastaus, ja samalla me saavuttiin oville. Heti kun me päästiin sisään, vastaan tulvahti vastaleivottujen croissanttien tuoksu, joka sekottu kaikkiin jouluruokien tuoksuihin. Mä rakastan meidän keittiötä - aina juhlapyhinä ne muistaa myös tehdä muuta ruokaa ku vaan niitä juhlaruokia. Kiskoin Englesian perässäni keittiön takana olevaan niinsanottuun käytävään, jonka kautta kokit kulki tupakalle ja sitä rataa. Heti, kun me päästiin kulman taakse, pois muitten näkyviltä, mä työnsin Englesian vasten seinää ja suutelin sitä niinku se ois sekä ensimmäinen että viimenen kerta ikinä. 
Selvittyään alkuhämmennyksestä se kieto kätensä mun ympärille niin, että sai kämmenensä mun takataskuihin. 
Se tunne, joka muhun levis aina ku mä olin Englesian kanssa, tuli taas. Tuntu et elefanttilauma ois tanssinu salsaa mun mahanpohjassa ja mun mieli kulkenu sinne ja tänne ilman varsinaista päämäärää - muuta kuin Englesia. 
Mä halusin olla Englesian Aurinko. Se joka valaisee sen kaikki päivät ja lämmittää sitä ja pitää sitä terveenä. Mä halusin olla sen kuu, sillä mä halusin valaista sen elämän synkimmätkin hetket. Joskus mua pelotti, et mihin meidän juttu koskaan tulee johtamaan.
Englesia on kiivenny polvet verillä helvetistä ylös ja mä vaan satuin tipahtamaan taivaalta pehmopatjalle. Mun elämä on ollu ku ruusuilla tanssimista, mut se, minkä läpi Englesia on joutunut menemään, on jotain mitä mä en voi ymmärtää.

Joskus, kun me katotaan vaik jotain leffaa, mikä tuo sen mieleen sen entisen elämän, mä haluaisin olla siinä sen tukena ja lohduttaa sitä. Mut jos mä kysyn, et onks joku hätänä, se pudistaa päätään ja siirtyy lähemmäs mua, alkaa hymyilemään ja sanoo, et kaikki on hyvin. Mä en osaa olla siinä Englesiaa varten ilman, että se ite pyytää sitä.
Joskus se herää öisin huutaen, silloin mä pidän sitä sylissäni siihen asti et se nukahtaa. Mut me ei ikinä puhuta niistä unista. Siitä, et mikä on niin hirveetä, et se saa Englesian huutamaan, itkemään ja pelkäämään nukahtamista? Mä en halua satuttaa Englesiaa kyselemällä jotain mistä se ei halua puhua mut toisaalta mua itseeni sattuu kun mä en tiedä et mikä Englesialla on. ”Rawr”, Englesia naurahti yhtäkkiä kesken suudelman, ja mä vetäydyin irti katsoakseni sitä kuin idioottia. ”Se tarkottaa 'Mä rakastan sua' dinosaurus -kielellä”, Englesia vastas itsevarmasti, sen silmissä oli vahva tuijotus, sellanen joka porautuu suhun ja näkee kaiken, ikään ku se lukis koko ajan et mitä mä ajattelen tai teen, se opiskeli mua sitä mukaa ku mä tein asioita. ”Rawr more”, virnistin ja painauduin takasin kiinni mustahiuksiseen naisenalkuun. 
Mä imin sisään sen ominaismakua ja -tuoksua, silitin sen pehmeetä poskea ja sileitä hiuksia, varmana siitä, et viel joku päivä mä olisin yksin muistojeni kanssa. 
Englesia on mulle liian hyvä, ja mä tiedän sen. Mä oon saamaton Jeremy Kanadan perämettältä, mun elämäntarkotus on jatkaa mun perheen tilaa.
Ei oo mitään syytä sille, miks Englesia haluais jakaa sen mun kanssa. 
Se oli rikas, fiksu, kaunis ja itsevarma. 

Annoin käsieni valua alaspäin Englesian selällä, kunnes mä sain asetettua ne sen takamukselle. Nipistin sitä kevyesti takapuolesta ja pompahdin taaksepäin, valmiina vastaanottamaan sen saarnan - tätä me tehtiin aina. Mä kiusasin sitä ja se muka tosissaan suutahti mulle, kunnes me päädyttiin johonkin heinälatoon sopimaan. ”Hei!” Englesia huudahti, mut sil oli pilke silmäkulmassa. ”Ihme ahdistelija!” se jatkoi ja mun teki mieli jäädä tähän hetkeen ikuisesti. Tähän vilpittömään iloon ja onnellisuuteen, kun ei oo pelkoa tulevasta tai menneisyyden kertautumisesta. ”Kuka sä oikeen luulet olevas?” Englesia tivas multa ja mä astuin askeleen lähemmäs. ”Mä oon sun. Nyt ja aina”, mä kuiskasin, ja tällä kertaa mä olin se joka luki Englesiaa. Sen silmissä välähti häivähdys pelkoa, säikähdystä. Mut se kokos ittensä aika helvetin nopeesti.
Se astu ne viimeset pari askelta kohti mua ja kieto kätensä mun kaulaan, katsoi mua suoraan silmiin ja kiskoi mut jälleen mukaansa jonnekkin, missä olis vaan mä ja se.
Mut mä en voinu lakata ajattelemasta, et mä tarvin sitä. Mä tarvin Englesian kädet mun ympärillä, mä tarvin sen hiukset mun suuhun aamusin, mä tarvin sen pehmeen ihon mun omaani vasten.
Enkä mä ollu varma, et antaisko universumi mulle tällä kertaa sitä, minkä mä eniten tarvitsin.