LUKU 28

jee alunperin tän ei ollu tarkotus mennä näin.. oikeestaan jos olisin menny alkuperäsen suunnitelman mukaan, koko tarina ois jo loppu. kirjotin toho loppu -sanan tilalle muuten vahingossa ohut XD ketään ei kiinnosta joo
kuiteski tässä sitä nyt ollaan. kirjotan täl hetkel lukua 36 ja loppua ei näy vielkään hehheh

ok ekanaki sori että uus paikka ja uus henkilö mut tuntu jotenki pakolliselta tehä niin. ja hyvä et tein, koska itelle ainaki tost on tullu sellanen dreamlandia XD nojoo kuiteski, je te presente...

ps. 100 KOMMENTTIA ! how cool oikeesti
joo sen kunniaks tein askin XDDD jos jollain on jotain kysyttävää (kuten teillä aina on, ootte ihania :)) ) niin saa tulla kyselemään jee ja pitääkin tulla

LINKKI ASKIIN ON TÄSSÄ

ps. kuunnelkaas vaikkapa nellyn just a dreamia tässä, en jaksa pelleillä ton html'n kanssa nyt joten saatte ite kaivaa sen jostain. :) Sori, oon ihana tiiän
___________________________________________________

 #ENGLESIA


Mä otin matkalaukut käteeni ja käännyin tulosuuntaani katsomaan, miten taksi ajoi pois saatuaan rahat. Kaduin sitä, etten ollut ottanut paksumpaa hupparia mukaan, sillä kylmä ilma ja vielä kylmempi tuuli tulvivat läpi mun hupparini. Lähdin talsimaan kohti portteja muistellen samalla sitä lännenelokuvista oppimaani oppia, että portit jotka joudut avaamaan laitat myös kiinni. Niimpä saavuttuani ruskeen puuaidan luo ja kuljettuani sen läpi saatuani sen ensin auki, suljin sen perässäni. Annoin katseeni kiertää ympäri aluetta - vähän matkan päässä oli puinen silta joka kohos jonku joen yli. Vaaleeta kiveä oleva päätalo seiso ylväänä pienen mäen päällä, ja sen vieressä oli ite majatalo, olettaisin, se kuulu tähän samanlaiseen maalaisidylliin kera aitausten joissa oli pari hevosta. Kuulin haukkumista ja hetken päästä mua kohti säntäs koira, jonka mä tunnistin punaseks irlanninsetteriks. Laskin laukut maahan ja kyykistyin silittelemään koiraa, joka halus antaa mulle vähän turhankin paljon pusuja. Hupsu koira.
Hetken päästä suoristauduin ja koirakin jätti mut siihen ja meni ite juoksentelemaan lähelle sellast pientä mettäkaistaletta, se oli täynnä puita joissa oli sellanen kiipeilyrata.

Tuntematta vielä edes tilan omistajia, tajusin tulleeni kotiin. Oon aina kuvitellu rakastavani kaikkee yksinkertasta ja tummaa, sellasta tavallista täydellinen sisustus -aatetta, mut siitä hetkestä alkaen kun mä laskin jalkani tälle sillalle, mä tajusin että röyhelöverhot kodin ikkunassa, pehmeet pastellisävyt, purkit hyllyjen päällä, yksityinen kirjasto, räsymatot lattialla ja kotoinen, puhdas tuoksu. Kun on tottunu siihen tavalliseen saasteiseen ilmaan, ei edes osaa unelmoida näin puhtaasta ilmasta ennen kuin tänne pääsee. Kuulin miten pääoven ovi aukes, ja mua päin lähti kiiruhtamaan sellanen just tähän maalaiskuvaan sopiva nainen - se olis sopinu johonki pieni talo preerialla -ohjelmaan, sillä oli paksu kollegepaita päällä ja se oli vetänyt sen päälle pitkän maksihameen, sillä oli jaloissaan sellaset tossut ja hiuksensa se oli kietonut huiviin. Ahavoituneilla kasvoilla sädehti kirkas hymy, kun se sen enempiä kummastelematta halas mua. Mä tiputin laukut käsistäni maahan ja kiedoin pakonomasesti käteni sen naisen ympärille, hyvä etten itkemään alkanut. Kodikas halaus, äitihahmo josta mä olin uneksinut koko ikäni, sen vaatteissa tuoksu ruoka ja mä tunsin, että mä tulisin viettämään täällä aikaa ja olemaan onnellinen.
”Moikka, mä oon Beth, tän talon 'emäntä'”, se naurahti mulle ja irroittautu halauksesta.
”Mä olen Englesia”, mä kerroin hymyillen.
”Oukkidoukki, Englesia, jos viedään ekaks sun tavarat ni esittelen sut sitte näille muillekin”, nainen selitti, ja tarttui mun laukkuihin.
”Mä voin kantaa ne kyl itekkin”, mä yritin, mutta se vaiens mut yhellä katseella.
”Sä oot varmasti väsynyt matkasta, kyl tää tässä menee”, se touhotti ja lähti astelemaan päätaloa kohti, mut kääntyki sit just ennen päätaloa alaspäin sellast jyrkkää alamäkeä. Siinä kulki sellanen polku - alhaalla odotti jonkinasteinen uimaranta, suuri mökki joka kuulemma on sauna, sekä hirsitalo. Me asteltiin sen hirsitalon luo, ja tottuneesti Beth asteli käytävään, jossa oli turhan montakin ovea.
”Meidän pojat - Jeremy ja William - asuu täällä, Jeremy on kahdeksantoista ja William kuustoista. Tääl on sit joskus aika meno, ku niil on ties mitä kavereita täällä aina, mut käyt sitte karjasemassa niille ni kyl ne ymmärtää olla hiljaa. Tässä on sun huone”, - se avas oven joka oli perimmäisimpänä käytävällä - ”toivottavasti kelpaa. Vähän pienihän tää on, mutta sä tuut vissiinki olemaan jossain ihan muualla suurimman osan aikaa”, se nainen kerto hymyillen. Mun suu vähän niinku loksahti auki, kun mä astuin huoneeseen. Puisella lattialla oli räsymatto joka loisti kaikissa mahdollisissa väreissä, seinällä oli suurensuuri ikkuna jossa oli vaaleenpunaset, laskostetut verhot. Keskellä huonetta oli parisänky, jonka päällä oli virkattu / neulottu päiväpeitto, joka sopi täydellisesti räsymaton väreihin. Yhdellä seinistä oli puinen vaatekaappi, jonka 'kannessa' oli suuri kokovartalopeili. Ikkunan edessä olevalla pöydällä oli musta, vanhanaikainen radio, jossa sojotti antenni ylöspäin.
”Voi Beth, täähän on ihana!” mä taivastelin ja tyytyväinen ilme välähti naisen kasvoilla.
”Täällä on sit suihku ja vessa”, se kerto ja astu käytävään, osottaakseen kahta ovea. Mä nyökkäsin.
”Valmistele ittes ja tuu sit tonne ylös syömään, kunhan oot valmis ni tutustut samalla muihinkin”, Beth hymähti ja mä hyväksyin suunnitelman.
”Ainii, vessan kaapissa on sit pyyhkeitä”, se hihkas viel matkallaan pois hirsimökistä.
Mä tyydyin vain virnistelemään.


Lämmin, pehmee vesi rummutti tasasesti mun ihoa ja huuhto jotain hunajaista hoitoainetta pois mun hiuksistani. Se vesi hais omal tavallaan voille, se oli sellast hyvää tuoksua, ihan toista ku kaupungin vesiputkistosta irtoava bakteerivesi. Sivelin hennosti rannettani, katselin miten veri tippu alaspäin pisaroina, kun kirurgiveitsi oli viiltäny siihen syvän haavan. Huokaisin ja kävin suihkun lattialle istumaan nojatakseni kaakeliseinään. Se sama, tutuks tullut terä, löys tiensä mun nilkalle ja jätti jälkeensä verta suihkuavan haavan. Masokistinen hymy valtas mun kasvot. Vaikka tää paikka tuntu kotoisalta ja täydelliseltä, ja mä kaduin etten ollu aiemmin uskaltanu häipyä kotoota, ei mun ikävä kadonnu mihinkään. Ku mun sydän löi, se toi mun mieleen Justinin. Ku mä kolautin varpaani ovenkarmiin, se toi mun mieleen Justinin. Kun mä hautauduin syvälle sänkyyn, mun mielessä oli vaan Justin. Pudistin päätäni karkottaakseni sen pojan mielestäni ja nousin ylös sulkien suihkun samalla. Viilee ilma tunki heti mua vasten, ja mä päädyinkin kietomaan itseni nopeasti mustaan, superisoon pyyhkeeseen. Samalla mä otin hoitoaineen ja shampoon sekä sen hemmetin veitsen ja sheiverin sielt suihkusta ja tungin ne vaan yhteen kaappiin, mikä oli siel kylppärissä. Sen veitsen mä tosin vein takaisin huoneeseeni.


Mä lukitsin sen oven perässäni ja kuivasin hetken hiuksiani. Sen jälkeen mä istuin sen kokovartalopeilin eteen maahan ja annoin pyyhkeen valahtaa maahan, samalla kun mä tarkastelin alastonta kehoani, jossa risteili arpia siellätäällä. Mut ne arvet ei vetäny vertojakaan niille arville, mitkä mun sisällä loisti kirkkaina ja tuoreina. Kiinnitin katseeni silmiini, tuijotin itseäni intensiivisesti peilin kautta. Suuret, vaaleiden, pitkien ripsien kehystämät silmät loistivat kirkkaina vihreen eri väreissä ja sävyissä. Yks selvimmistä sävyistä oli jadenvihree - ennen mä rakastin sitä vivahdetta mun silmissä, mut nyt mä en pystyny ku vihaamaan sitä, koska Justin rakasti sitä sävyä mun silmissä. Annoin katseeni analysoida muutkin kohdat kasvoissani - sopusuhtaset huulet ja nenän, tarkkaan nypityt kulmat ja terävät poskipäät, joilla loisti terve puna. Pakotin kasvoilleni hymyn - okei, olosuhteisiin nähden se onnistu äärettömän helposti. Samalla mä tartuin harjaan ja aloin selvittää puolikuivia, punaisia hiuksiani edes jotenkuten kuosiin.
”Noniin Englesia, sä teet sen, sä onnistut, sä vallotat kaikki täällä”, mä komensin itseäni ja hetken ajan jopa uskoin siihen.
Avasin vaaleenpunasen meikkipussin löytääkseni ripsarin sieltä. Vedin molempiin silmiin yhen kerroksen sitä ripsaria, jotta mun silmissä ois ees vähän jotain uskottavuutta.
”Nyt nouset ylös, puet, meet niiden seuraan ja tsädäm”, mä käskin itseäni ja nousin kuin nousinkin ylös, kaivaakseni laukusta tummansiniset farkut ja mustan pitkähihaisen. Niille teki seuraa mustat tangat sekä mustat, ihan tavalliset rintsikat. Pakottauduin pukeutumaan niihin ja siihen mennessä, kun vihdoin olin saanut suihkautettua itseeni hajuvettä, pestyä hampaat ja vaihdettua miljoonat eri sukat jalkaan, mun hiukset olivatkin jo kuivaneet, joten mä tyydyin vain punomaan ne sivuletille. Sen tehtyäni mä tungin jalkani mustiin tennareihin ja sieppasin viel mustan tuubihuivin kaulaani, ennenkuin lähdin astelemaan kohti päärakennusta.

# JEREMY


Mun ote hakeutu takas niihin hopeisiin, yksinkertasiin kahveleihin, haarukkaan ja veitseen. Vihdoin - uloimmat oli jo käytetty ja nyt olis vihdoin vuorossa pääruoka. Tietenki on kivaa, kun on vanhemmat ketkä on niin rikkaita että niiden on mahdollista maksaa mulle vaikka yliopisto-opinnot missä vaan, tietenki on kivaa asua tääl maaseudulla ja tavata koko ajan uusia ihmisiä, jotka tulee tänne ympäri maailmaa etsimään seikkailua. Osa tulee lapsineen tänne - tääl on uimaranta ja kiipeilyrata, tääl on talli ja hevosia, osa tulee häämatkalle, osa tulee pakoon elämää. Kaikesta tästä vastaa äiti ja isä, jotka on pitäny tätä tilaa yli kolkyt vuotta. Ne alotti ihan pienestä, isä perusti leipomon joka on vieläki yks Kanadan tunnetuimmista ja siitä tää toiminta kehitty. Tulevaisuudessa mä olisin se joka jatkais tällä linjalla, William oli se rajumpi meistä, se halus maailmalle, se halus vaikka ja mitä. Mun unelma oli aina ollu jatkaa tätä perinnettä omien lapsieni kanssa sit joskus, mut William oli se värikkäämpi osapuoli, se halus päästä pois täältä keskeltä ei mitään. Ja sillä kyllä oli kaikki rahkeetki siihen, se pääsis mihin vaan yliopistoon haluiskaan, mut kai se sit on menossa Cambridgeen.

Mun tulevaisuus.. se taas olis tuttu ja turvallinen. Pienestä asti mä olin tykänny leipoa ja niinollen nytkin mä oon aikalailla täyspäiväsesti edelleen toiminnassa olevassa leipomossa, johon on nyt tulossa jokatapaukses joku tyttö töihin. Saa nähdä mitä siitäki tulee.. nainen keittiössä ei oo mitää hyvää.
Mä pudistin päätäni ja upotin haarukan naudanlihapihviin ja pilkoin yhden palan itselleni. Mun vieressä istu joku herttuatar jostain, tää oli taas tää aika vuodesta ku kaikenmaailman hepsankeikat ympäri maailman haluu tuhlata rahojaan. Mä ja William, me ollaan aina vihattu sitä aikaa, sitä lässytystä.
”Voivoi pojat, mulla ois sellanen tyttärentytär Cecilia, voisitte tavata joskus!” tai jotain muuta yhtä järjetöntä. Loputonta jauhamista siitä, että mun pitäis muka kouluttautua hyvin ja mennä naimisiin johonki hyvään sukuun, saada aikaseks hyvää perintöä. Ei siinä mitään, toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.. mutta kun nää kaikki ihmiset tähän aikaan vuodesta on tätä samaa, harmaata porukkaa. Ilman ainoatakaan väripilkkua, joka sais tän tilan eloon. Eri asia sit on se, kun tulee lomailusesonki vaikka Euroopassa. Kesät on yks kiireisimmistä ajoista - ei vaan tilan kannalta vaan myös siks, että tääl on sit eurooppalaista naiskauneutta joka päivälle. Hah.
Mä join siemauksen viiniä - nythän sitä sai virallisesti ottaa ku ikääki oli tarpeeks. Vieressä oleva herttuatar käänty muhun päin, mä pystyin jo melkein arvaamaan sen ajatukset.
”Hei Jeremy, pojantyttäreni on tulossa tänne huomenna, ihastut häneen varmasti!” mä olin arvannut oikein, se paapatus alko samantien. Et miten tää on hyvä koulussa ja niin - ah, siis NIIN - täydellistä vaimomatskua. Hyvä ettei se jo suunnitellut häätarjoilua, kun mun katseeni kiinnittyi nuoreen naiseen joka astu sisään saliin.

Punaset hiukset oli kiedottu sivuletille, punottu jollain tapaa salaperäisen selkeesti. Sen kasvot loisti pelkoa uudesta tilanteesta, mut samalla sen silmissä oli itsevarmuutta. Mä seurasin, miten se nosteli tummansinisiin farkkuihin verhottuja jalkojaan eteenpäin kohti äitiä, joka oli parhaillaan touhottamassa jossain nurkassa. Saatuaan katsekontaktin äitiini, sen kasvoille sytty ehkä maailman kaunein hymy, joka paljasti täydellisen valkoset hampaat.
”Anteeks”, mä hymähdin sille herttuattarelle, katse silti tässä punapäässä. Laskin sen punaviinilasin pöydälle, joka oli verhottu valkosella liinalla ja astelin mahdollisimman rennosti äidin luo, joka oli parhaillaan selostamassa tytölle jotain.
”Hei, tässähän toi on!” äiti huudahti mut huomattuaan ja kiskas mut lähemmäs. Samalla kun mä tarkastelin naisenalun kasvoja, jotka oli silmiä lukuunottamatta täydellisen meikittömät ja niin sirot, keijukaismaiset, se anto katseensa katsastaa mut päästä varpaisiin. ”Jeremy on siis mun vanhin poika, se on kans siel leipomossa”, se selitti ja käänty sit muhun päin.
”Jeremy, täs on Englesia, se on se uus leipuri, ja se asuu nyt teiän kaa hirsimökissä. Että koittakaaki Williamin kanssa käyttäytyä”, se vannotti mua ja mä kohautin olkiani.
”En mä voi Williamin puolesta mitään luvata”, mä naurahdin ja pieni hymynkare nous taas Englesian kasvoille.
”Nohei, näytä Englesialle paikkoja ja tutustuta se ihmisiin, ni mä käyn etsimässä Susanin ja Williamin. Ne on kyl tietenki taas menny rantasaunalle hässimään”, äiti mutis itsekseen ja Englesian kulmat kohos huvittuneesti.
”Haluutsä muka oikeestu tutustua noihin?” mä kysyin epäillen ja loin katseeni hienostoleideihin ja heidän jalkapalloilijamiehiinsä.
”En”, tyttö naurahti ja pääty katsomaan mua suoraan silmiin. Vihreet silmät loisti sadoissa eri sävyissä, ne oli jollain tapaa käsittämättömät. Siis.. Ne loisti ton tytön tunteita, pelkoa, epävarmuutta, ehkä vihaakin, toisaalta myös jonkinasteista iloa ja onnea.
”No, tervetuloa meille”, mä naurahdin ja Englesia nyökkäs hymyillen.
”Kiitos”.

ps.

HAPPY 2014 TO EVERYONE <3

LUKU 27

arvatkaa kuka kirjotti ekaa kertaa kahteen kuukauteen ja kahteen päivään? MÄ !! jau. nojoo siis lähinnä pakotin itteni siihen ja se teksti ei todellakaan oo julkasukelposta, mutku oon ollu sellases jumikohas nää pari kuukautta et on tuntunu et siitä ei voi oikee jatkaa mitenkään.. nojaa. 

multa kysyttiin äskettäin et mistä saan inspiraationi ja mitä mä teen ku kirjotan, mist saan sen fiiliksen kirjottamiseen.. okei, ekanakin, mul on vakiobiisi jota huudatan repeatilla sillon ku kirjotan ja se on passengerin let her go. mulle se on tosi inspiroiva biisi ja se saa mut aina ajattelemaan ja muistelemaan. yleensä kirjotan sillon ku oon yksin himassa, elänyt edelliset pari päivää kahvin voimalla ja ku en oo käyny suihkussa sitten.. nojaa, ei keskitytä siihen. joskus kirjotan heti ku jotain tosi kivaisaa on tapahtunu, esim. ku meil oli yökoulu ni kirjotin heti sieltä tultuani yhen luvun. 
mä inspiroidun tosi helposti, mut lähinnä biiseistä ja ihmisistä. ja siteerauksista! oikeesti shakespeare on tyyliin sellain keneltä varastan asiat useimmiten ja vääntelen niitä sit kunnes saan niistä omanlaisiani. 
- when i saw you, i fell in love, and you smiled, because you knew.
- love all, trust few, do wrong to no one
- have more than you show, speak less than you know
jee oon taas vähä dramaattinen
mut kuitenki, noi, etenki kaks viimestä, on aina ollu mulle sellasii ohjejuttui. tai siis oon aina yrittäny sovittaa niitä omaan elämääni ja sen takia yritän änkee samoja asioita mun tarinoihinki. 

sit kans jotku kirjat inspiroiduttaa mua. mikä sana. kuitenki. mun lempparikirjailijoita on becca fitzpatrick, beth revis ja veronica rossi. tää lähtee tää juttu nyt vähän sivuraiteille mut aina ku alotan puhuu näistä ni en voi lopettaa ! ok, b. fitzpatrick on siis hush hush -sagan kirjottaja. "But if I hadn't fallen, I wouldn't have met you", "Being with you never felt wrong. It's the one thing I did right. You're the one thing I did right". 
Patch ja Nora.. oikeesti, jos ette oo lukenu näitä, lukekaa. nää on tosi koukuttavia ja mä nauroin ja melkeen itkin (koska en itke ikinä ku luen jotai :D) ja mä koin miljoonia eri tunteita vaan koska nora ja patch. tai jev siis. 
b. revis taas kirjottaa across the universe -trilogiaa. sain sen just loppuun vihdoin, tai siis oisin saanu aikasemmin mut jouduin venaamaan et kirja saapu.. ku luin ekan kirjan alkua, olin vähän sillai njääh. toises kirjas olin jo sillai aw.. mut kolmas kirja, eli viimenen.. huhhuh. lukekaa ne. 
"This is the secret of the stars, I tell myself. In the end, we are alone. No matter how close we seem, no one else can touch you", "What is in our hearts is real whether we name it or let it exist only in darkness or silence".  
v. rossi on under the never sky -trilogian kirjottaja. aria ja perry.. oikeesti ootan kuollakseni sitä viimestä osaa. nää kirjat kokonaisuudessaan pistää miettimään ja ok myönnän, ITKIN. rakastan sitä tapaa millä se arian ja perryn juttu kerrotaan, sitä miten ne on niin erilaisia ja miten ne on eri maailmoista. rakastan sitä miten perry pitää huolta ariasta ja rakastan sitä miten ne luottaa toisiinsa.. "A world of nevers under a never sky".
kuitenki, jottei mun selostus menis ihan turhaks, täs oli pointtiki. 
joskus mä haluisin olla samanlainen ku noi kirjailijat. haluisin saada ihmiset miettimään sekä itseään että muita, koko maailmaa ja maailmankuvaa. haluisin saada muut tuntemaa yhtä paljon ku mitä ite tunnen ku luen noita kirjoja..

vihaan sitä ku kirjat lähtee yhä enemmän pois. ku mulle ne on ku toinen maailma.. "A reader lives a thousand lives before he dies, but the man, who never reads, lives only one".
en tajuu ihmisii jotka ei tykkää lukea. tai siis tajuun kyllä että kaikkii ei voi kiinnostaa ja osa ei tyyliin edes osaa lukea ja osalle ei oo kiinnostavia kirjoja.. mut se ei vaan mahdu mun käsityskykyyn, et miks joku ei halua lukea tai kykene siihen. koska mulle se on tyyliin tärkeimpiä asioita mun elämässä, että saan lukea ja kokea asioita sitä kautta. 

kaikkiin noihin edeltä mainittuihin on muuten tulossa leffaversiot, niitä odotellessa. ite ku luen, mun pitää pystyä kuvittelemaan ihmiset ja paikat ja tilanteet ja usein nään sen koko kirjan mielessäni leffana. kuvittelen hahmot ja tilanteet valmiiks ja joskus alan selittää jollekkin jostai leffast kunnes tajuun et se onki kirja mitä mietin. osaks sen takia en tykkää siitä ku kirjoista tehään leffaversiot, aina ne hyvät jutut jää pois.. mä toivon et niin ei käy näissä. 

ok sori selostus, oli avautumisfiilis ;) LUKEKAA NE, TÄÄ ON KÄSKY.

luku on sekava ja huono ja vaikka mitä MUT KOMMENTOIKAA SILTI JOOKO
ps. kukaan ei varmaan arvannu että allison on vähän niinku allison cameron, house on yks mun inspiraation lähde ;)

 BIEBER

Okei, Biebs, nyt nouset siitä maasta ja lähet ettiin ittelles yösijaa, mä yritin käskyttää itteäni. Hetken ajattelutauon jälkeen mä nousin maasta ylös ja tunsin miten sora oli painanut jälkensä mun kämmeniini. Se sama pakonomanen tarve juosta, kadottaa kaikki tänhetkinen tunne tuli takas mun sisälleni. Siitä sen enempiä välittämättä kaivoin puhelimen taskustani - se kuolis ihan pian, koska en ollu jaksanu ladata sitä yöllä. Löysin mun taskusta vaan sen kultasen kaulakorun, ja puristaen sitä nyrkkiini mä lähdin astelemaan eteenpäin, kohti maailmaa joka oli mulle täysin tuntematon. Okei, suunnitelma A. Kävelet hotelliin, hymyilet sillee flirtisti hotellivirkailijalle ja pääset hotelliin yöks. Aamulla käyt hakemassa jostain rahaa, juokset faneja karkuun ja tuhlaat miljoonia välittämättä sen enempää. Supertähden elämässä on se hyvä puoli, että voi oikeesti huonoina päivinä ostaa mitä vaan ikinä keksiikään ilman että se tuntuu missään. Mun askeleet kuljetti mua kohti sellast isommanpuoleist hotellia, ainoota joka täs kaupunginosassa oli. Tummalta taivaalta vihmo alas järkyttävän suuria vesipisaroita ja ne rummutti tasaisesti maata, samalla kun mä tunsin miten ne vedet joka askeleella ensin työnty pois mun kengästä ja hetkessä sinne tuli lisää vettä. Lasiset ovet avautu itsestään, kun mä vihdoin pääsin sinne. Aula oli sisustettu viihtyisästi ja sen sohvilla istuskeli bisnesihmisiä sivistyneesti. Mä taas.. noh, kävelin sisään omalla hurmaavalla tyylilläni. Jokasella askeleella kuulu hirvee litinä mun jaloista, ja pian mä saavuin tummaa mahonkia olevan tiskin luo.
”Heissan”, mä aloitin nostaen käteni tasolle - mikä oli virhe, sillä niist tippu vesiä sen tiskillä olevan blondin koneen päälle. Hups.
”Onko teillä varausta?” se kysy välittämättä mun tervehdyksestä. Mä pudistin päätäni.
”Kuules” - tässä välissä mä luin sen nimen nimikyltistä, ”Sharon, nyt on niin että mä ajattelin että sä päästät mut tänne yöks ja huomenna mun manageri tulee ja maksaa kaiken”.
Pilkallinen virne kohos tytön kasvoille ja se pudisti päätään. Lyön vaikka vetoa, että se nautti tästä.
”Joojoo, niinhän ne kaikki sanoo”, se hymähti.
”Hei ihan totta! C'moon oon sentää Justin Bieber”, mä kerroin ääntäni madaltaen. Ilmiselvästi en ollu hirveen vakuuttuneen näkönen, koska se tyttö osotti mulle ovea.
”Joo, ja mä oon Taylor Swift. Sunlaises tiedetää, menes nyt”, se käskytti ja mä päätin käyttää viimeisen oljenkorteni.
”Okei, sä plus mä ja toi siivouskomero just nyt eikä kohta, sounds like plan eikö?”
”Mä lasken kolmeen, jos sä et oo ulkona tästä hotellista, herra "Bieber" mä soitan vartijat, okei?”
Mä huokaisin. Just mun tyyliä - ei yösijaa, eikä edes naista. Hemmetti. Päädyin kumminkin hyväksymään osani sen enempää terrorisoimatta ja talsin ovesta ulos. Ainahan mä olisin mä olisin voinu tunkee jonku fanin luo.. mut siit ois lähteny asiat vaa leviämään. Tai sit oisin voinu soittaa Scooterille - mut just nyt ei ollu oikee fiilistä. Astuin niistä samoista lasiovista takas siihen samaan hemmetin maailmaan, jossa sato vettä kaatamalla. Nostin hupun päähäni ja jatkoin kävelyä ties minne.

”Hah, eiks ees supertähdel oo mitää yösijaa?” mä kuulin sellasen tyttömäisen käheen äänen jostain. Automaattisesti mä nostin katseeni sivulle - harmaan, vanhan rakennuksen seinään nojas brunette tyttö tummanvihreessä hupparissa. Sil oli kädet taskuissa ja se tuijotti mua kasvoillaan virne, joka kieli siitä että se nauro mulle sisäisesti.
Mä pysähdyin aikeinani vastata jotain kodittomista ja niiden loisista, mut päädyin vaa tuijottamaan sitä tyttöä ku mielipuolista. Ensin mä olin ajatellu sen olevan koditon, mut sit mä päättelin et se on liian puhtaan näkönen mun mielikuviin kodittomista - niistä jätesäkkejä raahaavista ryysyläisistä. Se tyttö astu ulos sateesee sieltä katoksesta ja asteli mun eteen. Sen jaloissa oli tummanvihreet tennarit ja jalassa sil oli farkut.
”Tiedäks, näil kulmil on aika vaarallist. Varsinki jos sattuu olemaan sama hemmo joka anto äänen Babylle”, se virnisti ja mä kohautin olkiani.
”Tiedäks, mua ei vois vähempää kiinnostaa”, mä ilmoitin ja harkitsin jo jatkavani matkaa.
”Tiedäks, voit tulla mun luo jos ei huvita ajatus olla täällä ulkona”, se jatko.
”Ai, ooksä sittenki joku mielipuolinen fani? Ehkä tyrmäystippoja ja sit raiskaat mut ja lopulta tapat mut jotta saat mun pään sun seinälle?” mä virkahdin ja tytön kasvoilla välähti tyytyväinen hymy.
”Joo. Haittaaks?”
Mä kohautin jälleen olkiani ja tein päätöksen jota en olis koskaan uskonu tekeväni. Mä nyökkäsin tytölle ja lähdin seuraamaan sitä mitä ihmeellisempien paikkojen läpi - me juostiin, mä en edes tiedä miks - läpi tän slummialueen, läpi hylättyjen konttien ja autiotalojen, saapuen jonku sillan alle, missä oli joku känniläisten marttakerho kokoontumassa.
”Joe, anna mulle avain”, brunette huudahti pienen matkan päästä. Joku nous siitä ringistä seisomaan ja tals hoiperrellen meitä vastaan, ja pian me oltiin kasvokkain sen kanssa.
”Hei rajottaisit, aina noita sun yhenillanjuttujas”, se poika sammals ja tää brune katto sitä moittivasti.
”Rajottaisit ite, ympärikännissä joka päivä”, se laukas, ja kun vissiinki sit "Joe" ei keksinykkää enää sanottavaa, pääty tää tyttö siihen tuloksee et ois aika jatkaa matkaa. Se tarttu mua kädestä ja huikkas viel nopeesti sille pojalle, et se sais mennä johonki muualle tänää yöks.

Nyt me päädyttii hiljaseen kävelyvauhtiin, lähinnä kai siks että kapee polku oli kahen ihmisen kuljettavaks vähän turhan pieni. Mä en kumminkaan halunnut irrottaa sen kädestä, eikä sit sekään kai mun. Pienen mettäkaistaleen jälkeen me saavuttiin jonku kerrostalon luo. Tottuneesti tää tyttölapsi kulki B-rapun luo ja avas avaimella oven, ja lähti kiskomaan mua ylöspäin siinä talossa. Ku me oltii vihdoin päästy ylimpää kerroksee, se avas perimmäisen oven ja päästi mun kädestä irti. Se potki kengät jalastaan sinne nurkkaan ja mä päädyin samaan ratkasuun. Mä vaan tuijotin suu auki näkyä edessäni. Pieni kerrostaloasunto, toisaalta hyvinki siisti, toisaalt kaikkee muuta. Tavarat oli tarkas järjestykses ja tää oli varmaa joskus ollu tosi magee kämppä, mut nyt seiniä koristi teksit ja tahrat. Mä seurasin sitä tyttöö kai sen huoneesee. Se oli säästetty teksteiltä, se oli tavallaa koruttoman kaunis paikka. Se lukitsi sen huoneen oven meidän perässä ja osotti mulle tummalla peitolle peiteltyä sänkyä. Mukisematta mä menin sinne istumaan.
Se meni kaivelee jotain kaappia, samalla kun mä annoin katseeni kiertää ympäriinsä. Huoneen seinillä oli tauluja ja ne oli kai jotain sen perheenjäseniä. Lattialla oli karvamatto ja koulupöydällä oli läppäri. Se heitti mulle jotain, hupparin ja lökärit.
”Ne on varmaa vähä pienii sulle, mut ainaki ne on kuivia”, se hymähti ja mä nyökkäsin kiitokseks. Sen enempiä häpeilemättä se riisu ittensä suoraan mun nenän edessä alusvaatteisilleen ja vaihto sit ittekki kuiviin vaatteisiin, mustaan huppariin ja mustiin lökäreihin. Sen jälkeen se kaivo sänkynsä alta muovipussin, joka kilis siihen merkkii et siel olis jotai juotavaa. Mä nousin ylös ja seurasin tyttöä parvekkeelle - tottuneesti se nous seisomaan siihen reunalle ja kiipes sit katolle.
”Tuu varovasti, se katto on aika liukas”, se varotti mua ja mä seurasin sitä. Mä en jaksanu edes pelätä. Noustuani katolle mä astelin sen luo sellaseen "syvennykseen", missä oli joku ulkovalo. Se oli onneks suht kuiva paikka, eikä sinne edes satanu.

”Asutsä tääl?” mä kysyin.
”Asun”.
Se nosti sielt muovipussist kirkkaan pullon esiin ja avas sen, joi ison kulauksen ja ojens sen sit mulle.
”Oon Allison”, se paljasti sitten.
”Allison”, mä vastasin, kuulostaen varmaan suhteellisen idiootilta.
Se kääns katseensa muhun, mä tuijotin suoraan sen vihreisiin silmiin.
”Sut jätettii?” se kysy suoraan ja mä hätkähdin.
”Mist sä tiiät? Tai siis..”.
”Hyvä ihmistuntemus”, se naurahti ja mä huokaisin. Mä tunsin, miten Allison katso mua odottavasti, kaippa se odotti et mä selittäisin mitä olis sattunu.
”Ku olin lapsi, asuttii Kanadas. Siel oli yks tyttö, Englesia, mun ensirakkaus. Me muutettii pois, ei nähty Englesian kanssa. Sit yhtenä päivänä meiän porukkaa ilmesty yks Englesia, rakastuin siihen vaik se seurusteli mun parhaan kaverin kanssa. Päädyttii harrastaa seksiä, seki kai alko lämpee mulle. Tänää olin menos niille, mut se oli jättäny laatikon mis oli kaikki matsku meist ja kirje, miten se vihaa sitä miksei uskaltanu kertoa mulle olevansa se Englesia. Arvaa tunsinks mä itseni idiootiks”, mä kerroin koruttomasti ja join lisää.
”Entäs sä? Mitä sulle on käyny?” mä kysyin, lähinnä siks et piti saada kuulla jotain muuta.
”Faija oli velkaa huumeistaa, yks päivä meil oli rauhallinen perheillallinen ku ulkoota alko kuuluu hirveetä huutoa. Äiti autto mut ja Joen - just se Joe, se on mun veli - tänne katolle, mut se ei ite ehtiny. Se ja faija ammuttii tohon parvekkeelle, Joe oli sillon kai kolmetoist, mä vast yheksän. Meit ei löydetty ja kai meiät sit unohettii. Jossai välis jotku kävi hakemas porukoitten ruumiit, me oltii koko se aika tääl katolla. Aina joskus käytii hakee sisält ruokaa. Vihdoin kaikki rauhottu ja kukaa ei kai ees muistanu meitä, niin me sit jäätii kahestaa asuu tänne. Joe alko juomaa joten mun tehtävänä oli pitää meiät jotenkuten koossa, käydä koulut ja hoitaa koti. Muistan, miten pienenä istuin äitin kanssa nurkassa ja se esitteli mulle ylpeenä sukukoruja.
”Kato, Allison, viel joku päivä sä perit nää korut”, ja sit me oltii vaa naurettu. Loppujenlopuks ne korut pääty myyntii jotta saisin rahaa”, se kerto, niinku jokapäiväsen asian.
”Huh”, mä tokasin ja ojensin puolillaan olevan pullon sille.
”Ne on niitä hetkiä, ku koko maailma muuttuu”, Allison hymähti ja mä nyökkäsin. ”Ne páskíáísét sai kyllä ansionsa mukaan”.
”Ai mitennii?” mä kysyin kohottaen kulmia.
”Mä ja Joe sytytettiin niitten kämppä palaa ku ne oli sammuneina siel, kaikki kuoli”, Allison naurahti. Mun selän läpi ei kulkenu edes vilunväreitä, kun mä tajusin istuvani murhaajan vieressä.
”Ei sulkaa mitenkää helppoa oo ollu”, mä tokaisin ja käänsin katseeni Allisoniin.
”Eipä oo juu. Muthei, Jussupieni, pienet vastoinkäymiset kuuluu elämää. Jos se Englesia kerta karkas sulta, ei se ollu se oikea sulle”, kyseinen brunette hymähti ja mä nyökkäsin, kumartuen eteenpäin niin, että meidän huulet kosketti. Epäröiden tää tyttö vastas siihen suudelmaan, samalla kun mä nostin käteni sen poskelle. Ehkä mä voisin olla Allisonin loinen vähän aikaa, elää sen kanssa hetken ja katsoa mitä elämä tuo tullessaan, ehkä mä voisin unohtaa kaikki murheet ja antaa hetken viedä mukanaan niinku Allison tekee. Ehkä.

LUVUT 25 & 26

 joo moi. oon ollu tosi melodramaattinen joskus. päädyin laittaa nää luvut yhtee koska ne on molemmat lyhyitä ja suurin osa on kuitenki lukenu nää ennenki joten näis ei oo mitää mitä joku ei osais olettaa. hah nää on sekavia ja huonoja ja kaikenlisäks tosi vääriä. noin vaan ei tapahdu oikeesti haha

mul oli noihin aikoihin joku ongelma noihin lähtökirjeisiin hehe. ja syvällisiin ajatuksiin. ja etenki sit loppujenlopuks tohon huutamiseen ja raivoomiseen ja itkemiseen ja muiden lyömiseen mitä en ite ikinä päässy tekemään koska olen neropatti ja pidin kaiken salassa hehheh. nojoo kaikesta päästään yli ja oon ihan tyytyväinen valintoihini
oho terve vaan itsesääli 
nojoo kuiteski maailma on julma ja mä olen extrajulma ja mua hymyilyttää ku muistelen et millanen paskamyrsky tuli viime vuonna ku julkasin ton viimesen luvun. hahhah nojoo. 
selvitkää näistä luvuista ja olkaa mukana viel seuraavissakin... inspiraatioiduin muuten tänään. oho. tän piti olla mun viimenen ficci ikinä. hups. nojooo meen nyt adios amigos

#25 ENGLESIA

”Lupaathan sä tulla huomenna?” mä varmistin Justinilta ja sain vastaukseks pusun poskelle ja hymähdyksen.
”Tietenkin mä tulen”. Jokin siinä tavassa, millä ruskeehiuksinen poika sen lupauksen anto, sai mut olemaan entistä varmempi mun päätöksestäni.
Hetkessä Justin oli kadonnut huppu päässään tielle, ja mä jäin seisomaan ovenpieleen nojaten siihen. Haroin hiuksiani ja suljin silmäni. Kiljumista, paljon kiljumista, todennäkösesti Justin oli siis löydetty. Hah, the fangirls. Pahempia ku FBI.
Hymähdin ja suljin oven talsien sitten keittiöön - ensin mä siivosin meiän mäkkisafkat, sitten mä istuin siihen pöydän ääreen, painoin kasvoni käsiini ja annoin parin kyyneleen valua. Pari valittua voimasanaa pääs mun suustani pihalle, mut ehkä sit just niiden sanojen voiman takia mä päädyin nousemaan ylös, pyyhkimään kyyneleeni ja pomppimaan yläkertaan. Astelin vaatehuoneeseeni ja kaivoin jostain sieltä nurkasta säkkituolin, jonka päälle mä itseni asetin läppäri sylissäni. Ensin seikkailin twitteriin ja facebookiin, saatuani ne auki mä päädyin etsimään googlesta jotain hyvää hotellia Kanadasta.
"Kaupunkiloma kylpylähotellissa", "Suurkaupungin lumoa viiden tähden hotellissa" ja muut samantapaiset ei innostanut mua - toivottomuuden jo valuessa mun sisälläni mä klikkasin viimeisen linkin sillä sivulla auki.
"Työpaikka täyshoidolla". Klikkasin itseni paikan sivuille ja otin yhteystiedot ylös soittaakseni sinne hetken päästä. Sen jälkeen mä varasin ensin lentoliput Atlantasta Calgaryyn ja sen jälkeen tsekkasin juna-aikataulut Galgarystä sinne, minne ikinä olinkaan menossa. Saatuani vahvistukset sähköpostiini suljin ne välilehdet ja keskityin facebookiin - asetukset, poista tili, tili poistettu. Sen jälkeen vuoronsa sai twitter - kaikki mun yhteydet internettiin oli nyt tapettu. Hymyilin ja laitoin läpän kiinni - paljon tehtävää, kakstoista tuntia aikaa.

Se on aika jännää, miten nopeesti suunnitelmat kehittyy ihmismielessä. Eka suunnittelen tulevaisuuden Chazin kanssa, sitten Justinin ja seuraavassa kuvassa oonkin yksin. Vasta siinä välissä, kun Justin kieto kätensä mun ympärille ulkona, mä tajusin et tää on se mitä mun pitää tehdä, ois pitäny jo kauan sitten. Muuttaa kaikki itsessäni, nimi, ulkonäkö, kaikki. Ja nyt on sen aika. Sen kunniaks mä kaivoin matkalaukun esiin ja aloin heitellä sinne välttämättömämpiä tavaroitani. Alusvaatteita, villapaitoja, parit farkut, lökärit, suoristusrauta, hiusharja, pari korua, meikit, kirurgiveitsi, toppeja... Jätin laukun vajaaks, koska arvelin ostavani lisää tavaraa matkalla.
Napsautin lukot kiinni ja raahasin laukun alakertaan - sen jälkeen toin sinne vielä läppärin ja laturin. Loppujenlopuks istuin lopen uupuneena taas siihen keittiönpöydän ääreen ja otin kuulakärkikynän, kirjekuoria ja kynän esiin.
”Rakkaat äiti ja Mike,
joskus pitää tehdä valintoja, ja tää on mun valinta. Mitä tahansa yritättekin, ette tuu löytämään mua. Kuulette musta sitten, hyviä tai huonoja uutisia, kun on sen aika. Siihen mennessä, kun tän kirjeen saatte, oon jo ehtiny täyttää kahdeksantoista, joten en oo enää milläätapaa sidoksissa teihin.
Rakastan teitä,
Englesia”.

Jostain syystä kirjeiden kirjottaminen on ihan hirveetä. Pitää yrittää saada vuodatettua omat tunteet niihin, hyvästellä ihmiset ja vakuuttaa ettei oo mitään hätää. Samalla pitää peittää omat tunteet ja lopettaa ajattelu siitä, miten ikävä niitä ihmisiä tulee. Vähän niinku hyvän kirjan viimesellä sivulla on haikee olo, ku tajuu et nyt se on ohi. Pitää vaan alottaa uus kirja ja tehdä siitä omanlaisensa. Märthan, Caitlinin ja Christianin kirjeiden jälkeen oli vuorossa Ryan.
”Ryan,
tiedän mitä lupasin sulle ja tiedän miltä susta tuntuu nyt. Ainaki yritän kuvitella. En vaan voinu kertoa, tää saattaa olla säälittävää, mut en pysty muuhun ku lähtemään. Olit mulle ku isoveli, ja hassua on se, et nytki mul on sellain olo, et vaikka mun valinta onkin tälläinen ku se sattuu olemaan, sä oot mun tukena. Kiitos siitä. Mä rakastan sua.
Englesia”. Loppuun liimasin kuvan, jossa istuin Ryanin vieressä sängyllä ja meillä oli ihan hirveet ilmeet naamalla. Aloin hymyillä kuvalle. Muistelin tilannetta - se oli noin tuhannesviidessadas yhteiskuva meistä mikä yritettiin ottaa, ja sekään ei onnistunu. Loppujenlopuks tuhlattiin mun muistikortin tilaa täydellisen idioottimaisilla kuvilla.

Aloittaessani Chazin kirjeen musta tuntu ku mua ois revitty tuhanteen eri suuntaan. Mä oisin halunnu kirjottaa mun rakkaudesta Chaziin, kertoa miten pahoillani oon, käskeä unohtamaan mut ja jatkamaan eteenpäin. Hyvästien jättäminen elämässä on hirveintä. Kyyneleet alko taas valua ja niitä tippu Chazin kirjeen päälle. Yritin hymyillä, mut se ei oikeen onnistunut. Loppujenlopuks siihen paperille pääty kaks sanaa - I'm sorry. Loppuun mä liimasin kuvan musta ja siitä leipomassa kakkua, ku meil molemmil oli paikat täynnä jauhoja ja vaahtokarkkimassaa ja muuta.
Hankalin osuus jäljellä - sekä neljä tuntia aikaa, kunnes mun pitäs lähteä kohti kenttää. Justinin kirje. Sanoja virtas mun sisimmästä ja sen enempiä ajattelematta se kaikki vuodattautu siihen paperille. Loppujenlopuks sitä tekstiä oli ihan liikaa, mun kättä särki ja olin itkeny naamani ihan punaseks. Suljin sen kirjekuoreen ja otin sen kirjekuoren mukaani - otin pahvilaatikon ja nostin sinne kaiken, mikä muistutti mua meistä. Albumit, kuvia, jopa mun kitara löys tiensä sinne. Lopuks mä laskin sen korun siihen päälle ja kirjekuoren sen viereen. Huokaisin ja nostin pahvilaatikon keskelle eteisen lattiaa.

#26 Englesia


Suljin silmäni ja huokaisin syvään. Miljoonat muistot kiis edestakasin mun alitajunnassa, väritti mun mielen ja sai mut lähelle itkurajaa. Mun teki vaan mieli pysäyttää aika siihen ja jäädä niihin muistoihin junnaamaan, kun kaikki oli vielä hyvin. Mut tehtävä mikä tehtävä, pakko siinä missä muutkin pakot. Pakottaen suolaveden pysymään sisälläni, laitoin avaimen sille tuttuun paikkaan, kukkaruukun pohjalle. Kyyneliä nieleskellen nostin laukun taksin takakonttiin ja kävelin itse etupenkille.
Ystävällisen näköinen, ahavoituneet kasvot omaava keski-ikäinen mieskuski hymyili mulle ja kysy osotetta.
”Lentokentälle”.
Ristin sormeni ja nojasin niskatukeen pääni. Kertasin ohjeita mielessäni - eka lentäen Calgaryyn ja sieltä junalla numero kolme kohti maaseutua ja siellä maalaistaloon. Maalaistalossa mua odottais perhe, jonka luo mä loppujenlopuks majottuisin, tekisin töitä niitten leipomossa ja kävisin niiden kanssa ties missä tapahtumissa. Yippee.
Maisemat vilahteli ohi ja mitä kauemmas pääsin kotoota ja Justinista, sitä parempi mun fiilis oli. Näin sen pitää mennä.


JUSTIN


Viheltelin one less lonely girliä ja asetuin istumaan ferrariini. Käynnistin sen ja lähdin ajamaan Englesialle päin, kaivaen samalla sen numeron esiin. Soitin siihen, mut kuulemma sitä numeroo ei muka ookkaan. Ehkä vaan linjoissa on häikkää tai jotain, who knows. Harmaansininen taivas enteili sadetta ja mä pidin sitä hyvänä merkkinä. Sadeilta - yhdessäoloa, leffoja, ruokaa, halailuja, pikkupusuja, sellast parisuhdehommailua. Hymy kiipes mun kasvoille ja mä lisäsin vähän kaasua päästäkseni Englesian luo nopeammin. Ajoin avonaisista (jotka muuten yleensä oli kiinni?) porteista sisään ja pysäytin auton oven eteen. Talo oli ihan pimeenä, mikä oli ihme sinänsä, sillä yleensähän Englesia tähän aikaan teki jo jotain järkevää. Työnsin auton oven kiinni perässäni, hyppelehdin ovelle ja painoin käteni kahvalle avatakseni sen - vain tajutakseni että ovi oli lukossa. Työnsin käteni tuttuun paikkaan kukkaruukkuun ja työnsin avaimen lukkopesään, naksahtaen lukko aukes niinku joku salaisuuksien lipasto. Syvällistä.
Pimeessä talossa vallitsi raskas tunnelma. Sellanen fiilis, ku tajuu et kaikki ei oo ihan kondikses. Sytytin valot - ja samalla jonkinasteinen huudon ja parahduksen sekotus pääs mun huulilta karkuun. Keskellä lattiaa odottava laatikko joka oli osoitettu mulle. Vajosin lattialle polvilleni, tuntien miten viileet kyyneleet alko valua mun poskilta alaspäin, tippu kylmälle kivilattialle ja jäi siihen merkiks siitä et joku oli just itkeny. Nostin käteni laatikon reunoille ja siitä sen keskelle niin, että sain taivutettua sen auki. Se mitä mä näin, sai mut näkemään kaikki värit samaan aikaan, se sai mut kuulemaan miljoonia ääniä mun pään sisällä, se sai mut palamaan henkisesti loppuun. Se sai kaikki solmut mun mielessä auki mut kiedotti ne silti yhä enemmän toisiensa ympäri niin, että ne oli selvittämättömissä. Tuhannet kysymykset sai yhdellä vilkasulla vastaukset kysymyksiinsä, paljaat tunteet oli yhellä hetkellä tuhottu. Vapisevin sormin mä tartuin kultaiseen kaulakoruun ja painoin sen itseäni vasten. Mä tiesin mitä sieltä oli tulossa, mä halusin kieltää sen kaiken itseltäni mut samalla mä halusin saada varmuuden kaikkeen. Vaalea kirjekuori odotti päällimmäisenä, joten mä tartuin siihen ja revin sen auki. Mustalla kuulakärkikynällä kirjoitettu pyöreä, siisti teksti oli teksti jonka olisin mielelläni jättänyt lukematta.

”The little mermaid kissed his hand, and felt as if her heart were already broken. His wedding morning would bring death to her, and she would change into the foam of the sea. All the church bells rung, and the heralds rode about the town proclaiming the betrothal. Perfumed oil was burning in costly silver lamps on every altar. The priests waved the censers, while the bride and bridegroom joined their hands and received the blessing of the bishop. The little mermaid, dressed in silk and gold, held up the bride’s train; but her ears heard nothing of the festive music, and her eyes saw not the holy ceremony; she thought of the night of death which was coming to her, and of all she had lost in the world. On the same evening the bride and bridegroom went on board ship; cannons were roaring, flags waving, and in the centre of the ship a costly tent of purple and gold had been erected. It contained elegant couches, for the reception of the bridal pair during the night. The ship, with swelling sails and a favorable wind, glided away smoothly and lightly over the calm sea. When it grew dark a number of colored lamps were lit, and the sailors danced merrily on the deck. The little mermaid could not help thinking of her first rising out of the sea, when she had seen similar festivities and joys; and she joined in the dance, poised herself in the air as a swallow when he pursues his prey, and all present cheered her with wonder. She had never danced so elegantly before. Her tender feet felt as if cut with sharp knives, but she cared not for it; a sharper pang had pierced through her heart. She knew this was the last evening she should ever see the prince, for whom she had forsaken her kindred and her home; she had given up her beautiful voice, and suffered unheard-of pain daily for him, while he knew nothing of it. This was the last evening that she would breathe the same air with him, or gaze on the starry sky and the deep sea; an eternal night, without a thought or a dream, awaited her: she had no soul and now she could never win one. All was joy and gayety on board ship till long after midnight; she laughed and danced with the rest, while the thoughts of death were in her heart. The prince kissed his beautiful bride, while she played with his raven hair, till they went arm-in-arm to rest in the splendid tent. Then all became still on board the ship; the helmsman, alone awake, stood at the helm. The little mermaid leaned her white arms on the edge of the vessel, and looked towards the east for the first blush of morning, for that first ray of dawn that would bring her death.

The little mermaid drew back the crimson curtain of the tent, and beheld the fair bride with her head resting on the prince’s breast. She bent down and kissed his fair brow, then looked at the sky on which the rosy dawn grew brighter and brighter; then she glanced at the sharp knife, and again fixed her eyes on the prince, who whispered the name of his bride in his dreams. She was in his thoughts, and the knife trembled in the hand of the little mermaid: then she flung it far away from her into the waves; the water turned red where it fell, and the drops that spurted up looked like blood. She cast one more lingering, half-fainting glance at the prince, and then threw herself from the ship into the sea, and thought her body was dissolving into foam”, mun silmät luki sitä tekstiä tavu-tavulta, vaikka mä tiesin jo sen lopun, mä toivoin et se ois erilainen. ”Gee..”
Mut se ei ollu sen kirjeen loppu.

”Justin..
Tiiän, että sä oot polvillas meiän eteisen lattialla ja tunnet ittes idiootiks ku et tajunnu aiemmin. Mut tiedäks, ehkä sen piti mennä näin. Ku tajusin et se oot sä.. heti ekalla kertaa ku sut näin.. mäkin tunsin itseni idiootiksi. Miks mä en juossu jo karkuun, miks mä halusin pysyä sun lähellä, miks ikivanha lapsuudenrakkaus pyrki niin vahvasti mun sisältä esiin. Mut mä elin valhetta - tiedäthän, mustaa valhetta ei saa selittämällä valkoseks. Niin se menee. Sä täytit mun palapelin hetkeks, se oli kokonainen ja kiitos siitä. Mä rakastan sua ihan hirveesti - hyvästi,
Gee”.
Mä soimasin itseäni, se oli ollut niin lähellä, mun olis pitäny huomata ja tajuta se kaikki. Olin nousemassa istumaan lähteäkseni etsimään Englesiaa, kun kirjekuoresta tippu kaks kuvaa. Ekassa Englesialla oli vaaleensininen pitkähihanen ja punaset lökärit ja mulla sininen pitkähihanen ja mustat housut, me oltiin ehkä kuus ja me istuttiin vierekkäin halaten toisiamme. Se toinen kuva oli melkee ku sama kuva kymmenen vuotta myöhemmin - samanväriset vaatteet, sama asento, samat ihmiset. Käänsin kuvat toisinpäin - ”Äläkä yritä etsiä mua, et löydä, usko mua”, luki sen toisella puolella. Epäusko vaihtu ensin järkytykseen ja sitten järkyttävään suruun. Kaivoin puhelimen esiin ja laitoin Ryanille viestin - sen jälkeen hetken epäröinnin jälkeen soitin äidille - jolla olis nyt selitettävää.


Mä makasin maassa. Mä en tuntenut mitään, mä en edes halunnut tuntea. Mä en kuullut mitään - paitsi lattialämmityksen hurinan ja ulkona tippuvan veden. Mä en nähnyt mitään, kyyneleet oli patoutunu mun silmiin niin, että mä pystyin vain olemaan hiljaa. Musta ei lähtenyt enää ääntäkään, ei mitään. Vasta kun mä tunsin kädet ympärilläni mä havahduin hereille siitä transsista. Christian kisko mua ylöspäin kasvoillaan huolestunut ilme - heti sen perässä paikalle tulivat Caitlin, Ryan, äiti.. ja Chaz. Mä yritin saada selvää kaikista niistä kauniista sanoista mitkä mulle osoitettiin, miten mulle sanottiin että kyllä se siitä, life goes on, mut ainoo mitä mä halusin oli Englesia. Joka solullani, joka sydämenlyönnillä. Jokainen silmänräpäytys muistutti siitä, kaikki sanat mitä mua kohti syydettiin sai mut vaan muistamaan Englesian.
”Sä tiesit että se on Englesia!” mä huusin äidille. Mun teki mieliä raapia maan sisästä tulipalloja ja viskoa niitä ympäriinsä, mun teki mieli tappaa joku. Ääretön viha joka kumpusi siitä, että multa salattiin asioita, voimistu voimistumistaan.
”Niin tiesin, Justin”, äiti huokaisi ja istahti lattialle mun viereeni, otti mun käden käteensä ja aloitti selittämään.
”Se oli ensimmäisiä - ellei peräti ensimmäinen - kerta kun sä ja Englesia hengasitte toistenne kanssa. Mä olin tulossa kaupasta ja Englesia lähdössä meiltä - se tunnisti mut ja mä tunnistin sen. Mä heitin sen kotiin siinä, ja samalla me sovittiin, että mä en kerro sulle.. ja se ei kerro sulle”.
”Mut.. miks?” mä älähdin - mä en kertakaikkiaan voinut käsittää miksei Englesia halunnut kertoa mulle kuka on..
”Se olis halunnut kertoa, mut ei se uskaltanu, se ei voinu. Se ei halunnu pilata sun elämää.. Kun oli se Englesia - Chaz, Caitlin - Justin -asetelma, se ajatteli et jos se ois kertonu sulle se ois sekä vaarantanu oman parisuhteensa sekä sun. Puhumattakaan siitä miten sekaisin sä oisit mennyt jos se ois vaan heittänyt sen sulle päin naamaa..” Ryan selitti mulle ja mä käänsin katseeni poikaan.
”Mitä sä tiiät tästä yhtään mitään?”
”Mä näin heti että se on Englesia.. ensin mä ajattelin pitää sen omana tietonani, mut ku mä näin ne jäljet... mun oli pakko kertoa Englesialle että mä tiedän. Me lähennyttiin aika paljon, keskusteltii kaikest maan ja taivaan välillä - mut pääasiassa siitä uskaltaako se kertoa sulle vai ei. Mä yritin sanoa sille, että kertoo, mutta koska sen takia sun sydän kuulemma oli särkynyt jo kerran, se ei halunnut tehdä sitä uudestaan.. vaikka se ilmeisesti tekikin”.
Mä suljin silmäni ja puristin sormiani ohimoilleni. Koru, joka oli yhä mun kädessäni aiheutti haavan mun käteen liian kovan puristuksen takia. Mun olis pakko saada purettua tää patoutunu viha, joka mun sisälläni on johonkin. Mun on pakko päästä ulos tästä huoneesta, tästä talosta, ehkä jopa tästä kaupungista. Nousin ylös - ja samalla mun katse osui erääseen ruskeahiuksiseen.

”Vitun idiootti, sun takia se lähti!” mä julistin huutaen ja syöksyin Chazin kimppuun. Mä näin miten vihreet silmät välähti ensin kauhusta ja sulkeutu sitten - Chaz ei edes yrittänyt antaa mulle takas samalla mitalla. Mun rystyset oli ihan veressä - samoin Chazin naama. Mä kauhistuin omaa itseäni, niin kauhistu muutkin. Ne oli monta askelta musta kauempana kuin äsken. Mä vilkaisin niihin päin ja nousin Chazin päältä ylös.
”En haluu edes nähdä teitä enää koskaan”. Sen lauseen jälkeen mä katosin niiden ulottuvilta, juoksin kaatosateessa eteenpäin ja toivoin että huolet tippuis musta pois niinku saippua suihkussa. Mut ei. Vajosin maahan polvilleni, hakkasin käsiäni maahan ja toivoin maailmanlopun tulevan.

LUKU 24

en ihan oikeesti tiiä et mitä oon ajatellu kirjottaessani näitä.. 
sori tää nykynen julkasuvauhti, osasyy on se, että oon kirjottamassa vasta lukua 35.. oon tavallaan tosi jumissa tässä kohtaa, toi luku on päivätty 27.10.2013 eli melkeen kaks kuukautta sitten. ei oo inspannu, ei sitten yhtään. oon aina ajatellu et kirjotan sit ku inspaa mut ei oo pitkään aikaan ollu sellasta tunnetta et pakko saada kirjottaa. oon kuitenki laskenu sen varaan, et nyt ku oon kuukauden pois koulusta, ensin kaks viikkoa lomailen ja sit kaks viikkoa oon päiväkodissa tetissä, ehtisin kirjottaa siinä välissä jotain. kuitenki ainaki nää päivät ennen joulua on niin älyttömän kiireisiä, että en usko et edes suoriudun koneelle.

mutjoo, koulu on tältä vuodelta ohi! ka 8,8, ei yhtään alle kasia ja kaks kymppiä, oon aika hikke eiksvaa. ja liikka 8 !!!! 

tää taitaa olla toisiks tai kolmanneks viimenen luku niistä, mitkä julkasin viime vuonna, eli teksti on siis melkeen puoltoista vuotta vanhaa. kestäkää se. haha tää on tosi epäselvä, en tainnu oikeen keksiä et miten oisin voinu järkevästi kirjottaa tästä asiasta? kuitenkin, sellanen se on. edelleenkin, toi enkunkielinen pätkä on TOSI TÄRKEÄ joten lukekaa se, jos ette ymmärrä enkkua tarpeeks tajutaksenne siitä jotain (siinä on joitain vaikeitakin sanoja ja sillain) niin iskekää kääntäjään, kattelin äsken ja kääntäjä kääntää sen yllättävän fiksusti. 

nauttikaa, kommentit on vielkin sallittuja, kiitos edellisille kommentoijille :)


 #CHAZ

Virnistin itselleni ja katsahdin kelloon, joka oli mun ranteessa kiinni. Vaihdoin puhelimesta kuulokkeiden kautta mun korviini kantautuvaa biisiä ja tallustin portilta ovelle - joka as always oli auki. Suljettuani oven perässäni heitin kenkäni nurkkaan, kiinnittämättä sen enempää huomiota siihen mitä kenkiä siel oli. Annoin katseeni päätyä peiliin, josta mä näin itseni. Sipaisin ruskean hiuskiehkuran taaksepäin ja hymähdin. Lähdin kiipeämään portaita ylös - Englesia oli ottanu seiniltä tauluja pois. Harmi sinänsä, jotku oli tosi kauniita. Revin kuulokkeet korviltani. Pieni virnistys nous mun kasvoille mun kuullessani jonkinasteista ääntelyä - mä naurahdin itselleni kuvitellessani Englesian katsomassa aikuisviihdettä. Avasin oven ja olin just huutamassa yllätys, kun mun suu loksahti auki ja mun itsetunto sai varmaan pahimman kolauksen koskaan.



”Chaz, odota!”
Mä pysähdyin ja käännyin katsomaan punapäätä, joka juos ulkona mun perässä ympärillään pelkkä peitto.
”Miks?”
”Koska mä rakastan sua!” Englesia parahti. Mä tarkastelin sen kasvoja - sen lasit oli jossain. Kirkkaassa päivänvalossa haaleet pisamat erottu selvästi meikittömällä iholla.
”Mist mä voisin tietää? Jos sä oikeesti rakastaisit mua, et ois pettäny mua yhen mun parhaan kaverin kanssa!” mä huusin sille. Mun sisintäni poltti, kun mä näin miten punapään poskelle valu kyynel. Mä en osannu sanoa mitään, eikä osannu Englesiakaan. Mä kiduin siinä tunteessa katsoen miten Englesia vajos maahan istumaan. Se tuijotti eteensä lasittuneella katseella.
”Mut mä tarvitsen sua”, se kuiskas ja nosti katsettaan muhun.
”Tarvitset? Just niin. Sä tarvitset mua, mut sä et rakasta mua. Tarvithan sä herranjumala vessapaperiaki etkä sä sitä rakasta!”
Englesian pää painu alas ja olkapäät alko vavahtelemaan. Hiljanen, hysteerinen itku täytti aution talonpihan.
”Mut... mä tarvin sua..” se nyyhkytti ja mä pudistin päätäni, vaikka se ei sitä nähnytkään.
”Etkä tarvi, et tarvinu alunalkaenkaan. Oon ollu sulle yks >itun pelinappula jolla sä oot leikkiny mieles mukaa. Anna mä Englesia kerron sulle yhen faktan - sä olet ihan *** itsekäs kúsípää”, mä latasin ja lähdin sitten harppomaan pois pihasta katsomatta taakseni, jättäen Englesian keskelle pihaa itkemään.

#ENGLESIA

Mä tunsin miten jonku käsivarret kietoutu mun ympärille. Mä yritin rimpuilla irti, mut Justin piti musta tiukasti kiinni, hyräili jotain biisiä ja aina välillä silitteli mun hiuksia. Must tuntu et itkulle ei vois ees tulla loppua, et oisin ikuisesti lukittuna tähän tunteeseen. Vähän niinku hukkuis kokoajan mut sais silti happea. Oisit tukehtumassa mut pakolla sut pidettäis elossa.
”Mennää sisää ennenku sä palellut”, Justin kuiskas mun korvaan ja mä nyökkäsin. Miehenalku nous ylös ja nosti mut sen jälkeen, kieto kätensä mun ympärille takaapäin ja lähti johdattamaan mua niin kohti ulko-ovea. Talutettuaan mun sohvalle istumaan se istu mun viereen ja mä nojasin pääni sen kaulaan.
”Mä oon tosi pahoillani”, mä sain suustani hetken kuluttua.
”Miks?” Justin vastas yllättyneesti. Mä huokaisin ja yritin koota ajatukseni lauseiksi.
”Taisin just rikkoo yhen ystävyyssuhteen..”
”Hei, älä sellasista välitä. Kyl me saadaan asiat korjattua”, Justin hymähti ja mäkin yritin ihan vain luonnon vuoksi saada loihdittua kasvoilleni edes jonkinsortin hymyn. Sipaisin hiuksiani. Hetken aikaa musta tuntu siltä, ku vanhat, hyvät hetket ois takaisin.
Hetken mielijohteesta mä päädyin kysymään Justinilta kysymyksen.
”Mitä jos mä oisin joku jonka sä oot kerran menettäny? Jos oisin ollu aina sun lähellä mut sä et tietäis sitä..”
”Mä en kestäis sitä.. koska tällä hetkellä musta tuntuu siltä, että sä oot ainoo kuka saa mut edes hetkeks tuntemaa itteni kokonaiselta”, Justin hymähti. Tunsin miten kyyneleet kimpos mun silmiin mut mä räpsytin ne pois. Mikä mä oon itkemään, en mä ois voinu edes olettaa et se ois ilosena käskeny mua paljastamaa todellisen puoleni. Mä huokaisin ja Justin kieto kätensä mun ympärille.
”Mul on sua ikävä”, mä naurahdin.

¤ The Sea King had been a widower for many years, and his aged mother kept house for him. She was a very wise woman, and exceedingly proud of her high birth; on that account she wore twelve oysters on her tail; while others, also of high rank, were only allowed to wear six. She was, however, deserving of very great praise, especially for her care of the little sea-princesses, her grand-daughters. They were six beautiful children; but the youngest was the prettiest of them all; her skin was as clear and delicate as a rose-leaf, and her eyes as blue as the deepest sea; but, like all the others, she had no feet, and her body ended in a fish’s tail. All day long they played in the great halls of the castle, or among the living flowers that grew out of the walls. The large amber windows were open, and the fish swam in, just as the swallows fly into our houses when we open the windows, excepting that the fishes swam up to the princesses, ate out of their hands, and allowed themselves to be stroked. Outside the castle there was a beautiful garden, in which grew bright red and dark blue flowers, and blossoms like flames of fire; the fruit glittered like gold, and the leaves and stems waved to and fro continually. The earth itself was the finest sand, but blue as the flame of burning sulphur. Over everything lay a peculiar blue radiance, as if it were surrounded by the air from above, through which the blue sky shone, instead of the dark depths of the sea. In calm weather the sun could be seen, looking like a purple flower, with the light streaming from the calyx. Each of the young princesses had a little plot of ground in the garden, where she might dig and plant as she pleased. One arranged her flower-bed into the form of a whale; another thought it better to make hers like the figure of a little mermaid; but that of the youngest was round like the sun, and contained flowers as red as his rays at sunset. She was a strange child, quiet and thoughtful; and while her sisters would be delighted with the wonderful things which they obtained from the wrecks of vessels, she cared for nothing but her pretty red flowers, like the sun, excepting a beautiful marble statue. It was the representation of a handsome boy, carved out of pure white stone, which had fallen to the bottom of the sea from a wreck. She planted by the statue a rose-colored weeping willow. It grew splendidly, and very soon hung its fresh branches over the statue, almost down to the blue sands. The shadow had a violet tint, and waved to and fro like the branches; it seemed as if the crown of the tree and the root were at play, and trying to kiss each other. Nothing gave her so much pleasure as to hear about the world above the sea. She made her old grandmother tell her all she knew of the ships and of the towns, the people and the animals. To her it seemed most wonderful and beautiful to hear that the flowers of the land should have fragrance, and not those below the sea; that the trees of the forest should be green; and that the fishes among the trees could sing so sweetly, that it was quite a pleasure to hear them. ¤

LUKU 23

mut vähän niinku pakotettii tän julkasuun lol
en ois jaksanu kirjautua mut..
hirvee stressi koko ajan. enää viikko ja sit pääsen kuukaudeks pois koulusta.. minkä jälkee alkaa järjetön raataminen koska viimenen tsemppaus.

huomenna on yhteiskuntaopin koe, en oo lukenu enkä osaa mitään. hehe. en jaksa ajatella
en lukenu tätä lukua läpi
en ees tiiä onks tää oikee luku
kestäkää. mä meen nyt nukkumaan.. vihdoin



 # ENGLESIA


Vedin mustaa hupparia paremmin ympärilleni ja tallustelin sitten sulkemaan ikkunan, joka oli ollut auki saaden talvi-ilman lennähtämään huoneeseen.
Astelin sängylleni ja heittäydyin mustien lakanoiden väliin ja tartuin yöpöydällä odottavaan penaaliin ja koulukirjoihin. Huoneessa tuoksu miedosti pesuaine, sillä mä olin just saanu aikaseks suursiivouksen ja heivannu kaiken turhan pihalle huoneestani. Toisaalta, eihän tää kauaa tulis olee mun huone enää, sillä äiti ja Mike lähtivät eilen johonki lämpimää viettämään lomaa (en edelleenkään tajua kuka lähtee kaheks kuukaudeks lomalle, mut huvinsa kaikilla) kahdestaan aikansa suostuteltuaan mua mukaansa - mut tietyistä syistä päädyin jäämään kotiin. Niimpä seuraavat kaks kuukautta olis vaan minä, mun sänky, satunnaisesti Märtha ja Chaz tai nää muut. Ja sit, kun ne vihdoin tammikuun ekalla viikolla palais takaisin, siihen mennessä olisin jo ehtinyt vuokrata itselleni oman asunnon ja toivottavasti sisustaa sen - mulla kun oli ihan kiitettävästi rahaa käytettävänä, kun vanhukset huomaavaisesti jätti mulle kaikki luottotietonsa.
Huokaisin ja pakotin ajatukseni takaisin läksyihin.
”Matikka eka”, mä päätin, ja tartuin kirjaan. Pureskelin lyijykynän päädyssä olevaa kumia ja pähkäilin potenssilaskuja hetken - mut nykyään mun ei niin tunnollinen -puoleni oli entistä enemmän esillä ja niin mä vaan tyydyin kirjoittamaan laskut vihkoon, mut en jaksanu laskee laskuja loppuun asti.
”Okay, sitte ranska...”. Punertavat ranskankirjat löys tiensä mun syliini ja mä avasin tehtäväkirjan sivulta 126. Tehtävät 12-14 odotti mua ja niin mä kävin niihin kimppuun.
Sen enempiä keskittymättä raapustin vain jotain - Je m'appelle Englesie, j'ai dix-set ans, j'ai mal a tete ja kaikkee muuta samankaltasta. Taivuttelin allerin ja prendren ja s'appelerin viel siihen päälle siististi vihkoon ja koristelin sit vihon laitaa kaikenlaisilla kliseillä kuten Je t'aime ja Vive la Englesia ja femme fatale ja c'est génial yms. Ranska oli mulle onneks alusta asti ollu muiden kielien tapaan tosi helppoa - ainoon vaikeuden tuotti maskuliinit ja feminiinit - mun luonne ei antanu periks ja laiskuuttani jätin sanojen suvut opiskelematta ja niinollen la ja le ja l' meinaa aina mennä väärii paikkoihin. Muttano, tärkeempihän se puhua on. Olin just vaihtamassa ranskankirjat italiaan, mut mun aikeeni katkes ku pink fluffy unicorns alko soimaa jossai mun jalkopäässä. Ninjailin itseni puhelimen luo ja nimeä katsomatta vastasin siihen.

”Mmmh?”
”Haluisiks tulla avaa oven? Oon tääl teiä ovella”, kuulu Justinin ääni.
”Mä olin kyl just tekemäs läksyjä..” vastasin - en todellakaa halunnu Justinia tänne, etenki ku mun päätöksestä huolimatta pelkäsin et halu heittäytyä Justinin syliin kävis liian suureks.
”C'moon, Englesia, mul on mäkkisafkaaki”, se taivutteli ja huokaisten suostuin. Pomppasin sängyltä alas ja säntäsin kääntämää kaikki taulut väärinpäin ja isoimmat piilotin sohvien alle - ei se sais tajuta et mä oon mä. Kiedoin hiukseni nopeasti ponnarille ja hyppelehdin sitten ulko-ovelle, jonka mä avasin tekopirteenä.
”Mitä sä tääl?” mä kysyin ja poika väläytti mulle pepsodent-hymyään.
”Tuli ikävä sua”, se virnisti ja mä tuhahdin ja viitoin sitten poikaa seuraamaan mua keittiöön. Se asetti siihen baaritiskille ne mäkkiruoat ja istahti sit toiselle puolen pöytää ja mä istahdin sitä vastapäätä. Justin taiko siit jättisäkist esii kokikset, pirtelöt, omenapiirakat, juustoateriat ja ison läjän nugetteja. Okei, saa kyl pointsit täältä jos se aikoo ton kaiken vetästä. Kohotin pojalle kulmiani.
”Et sitte enempää jaksanu raahata?”
”Oisin ottanu viel big macit mutku niit ei ollu valmiina ja en jaksanu venaa”, poika virkahti ja mä pyöräytin silmiäni.
”Just joo. Mitä jos mä vaikka paljastan kaikille miljoonille teinitytöille et niitten idoli vetää mäkkisafkaa kaksneljäseiska?”
”Siitä sit vaan”, Justin vastas olkiaan kohauttaen. Mä tuhahdin ja poimin nugetin, jonka mä kastoin johonki kastikkeesee ja pureskelin siitä pieniä paloja kerrallaan, yrittäen kuvitella mitä kaikkee se sisäls. Kanannahkaa, kananjalkoja, rustoja... ah, nam.

Mä katselin täydellisen hiljaisuuden vallitessa kun Justin veti suuhunsa ensin omat ruokansa ja sit multa kysyttyään viel loppujenlopuks mun hampurilaisen ja puolet ranskalaisista. Kun se viel loppujenlopuks imas pirtelön suuhunsa, mun suu loksahti lopullisesti auki. Miten jollain noin... kiinteellä? voi olla noin hirvee ruokahalu? Ehkä sen mahalaukus ei oo pohjaa, se vaa syö ja syö muttei täyty koskaan. Mä virnistin omalle mielikuvalleni ja nostin kokismukia niin, että pystyin juomaan siitä vähän.
”Mennää vaik sun huoneesee”, Justin ehdotti ja mä nyökkäsin. Me jätettiin roskat siihen pöytään ja hypeltiin portaat pari kerrallaan yläkertaan, niin että me päästiin mun huoneeseen. Enempiä ihmettelemättä herra Bieber hyppäs mun sänkyyn ja kerto ottavansa ruokalevon.
”Kaikin mokomin..” mä hymähdin ja tartuin kitaraan. Näppäiltyäni aikani niitä sointuja, ruskeehiuksisen pää kohos mun tyynyistä ja se piti itteään käsiensä varassa.
”Osaatsä muka soittaa?” se kysy ja mä näin miten sen silmissä vilkku ilkikurisuus.
”Jotain pientä...”
”Oikeest? Soita jotai”, Justin pyys.
”Mut mitä?” mä kysyin ja siirryin kitaran kanssa Justinin viereen istumaan.
”Joku mistä sä ite pidät”.
Pienen harkinnan jälkeen mä päädyin Tokio Hotelin By your sideen. Mun sormet liikku kielillä ikäänku luonnostaan - vaikka musta muuten saiski jännittyneen kuvan, heti ku saan kitaran käteeni annan sen musan viedä ja liikuttaa mua galaxista toisee niinku joku teleportti.
”No one knows how you feel, no one there you'd like to see. The day was dark and full of pain, you write 'help' with your own blood, cause hope is all you've got, you open up your eyes, but nothing's changed. I don't want to cause you trouble, don't wanna stay too long, I just came here to say to you..” päästin suustani ekan säkeistön. Vilkaisin Justiniin, jonka katse oli kiinnittyny tarkasti muhun.
Annoin hymyn nousta kasvoilleni.
”Turn around, I am here.. If you wanna, it's me you'll see. Doesn't count, far or near, I can hold you when you reach for me”. Justin nosti kätensä mun poskelle ja silitti sitä, anto sormiensa vaellella mun huulilla ja poskipäillä. Laskin kitaran hitaasti maahan ja kiipesin pojan syliin, painaen pääni tuon kaulalle. Vedin syvään sisääni Justinin tuoksua ja suljin silmäni. Tääki oli yks hemmetin deja vu - mun koko elämä on nykyään sitä tunnetta.
”Kerro”.


Tässä asennossa me oltiin oltu niin monta kertaa aiemminkin, mä sen sylissä ja sen kädet tiukasti mun ympärillä. Jos sen piti kertoa mulle jotain hirveetä, kuten että se lähtis vaikka viikoks äitinsä kanssa lomalle, se otti mut syliinsä ja mä vaadin sitä kertomaan. Vaikka se mitä mä kuulin oli aina jotain mistä mä en pitäny, se, että mä olin turvallisesti Justinin sylissä sai mut hyväksymään asian.
”Me erottiin Caitlinin kanssa”, Justin virkahti. Mä käänsin katseeni miehenalkuun.
”Miks?”
”Koska..” se tiukens otettaan mun ympärillä, mut hetken mietittyään se nosti kätensä mun kasvoille. ”Mä tajusin et on ihminen ketä mä haluan enemmän”.
Tunsin miten Justinin hengitys tuli lähemmäs mun kasvoja, se sulki silmänsä ja yritti suudella mua. Mä säntäsin sen sylistä pois ja jäin lattialle seisomaan.
”Mä oon Chazin kanssa!” mä huudahdin. Mä tunsin miten mun sydän hakkas turhan kovaa kun mä edes ajattelin mitä äsken ois voinu käydä.
Ketterästi Justin tuli alas mun sängyltä ja asteli mun luo, sivellen mun hiuksia tällä kertaa.
”Säkin rakastat mua, eikö?”
”En, mä rakastan Chazia”, mä kivahdin. Astuin pari askelta taaksepäin - ja törmäsin seinään.
”Englesia, et sä rakasta sitä samalla tapaa kun sä rakastat mua. Jos sä oikeesti rakastaisit Chazia, sä et perääntyis mua”.
”Kyl mä rakastan Chazia!” mä yritin puolustautua.
Ruskeehiuksinen nuori miljonääri nosti molemmat kätensä mun sivuille ja ahdisti mut seinään. Se toi kasvonsa lähelle mun omia, paino pieniä suudelmia mun otsalle, poskiin ja leukaan. Mä tunsin miten mun jaloista alko lähteä tunto, mä halusin, - ei, mä tarvitsin - Justinin suudelmaa just nyt. Mut mä en voinut.
”Mut et samalla tapaa ku mua”, Justin kuiskas. Mä olin just alottamassa vastalauseen, kun se paino huulensa mun omille ja suuteli mua jollain sellasella energialla mitä en oo viel koskaan kokenu. Se oli.. lamauttavaa.
”Sä tunsit jotain”, Justin hymähti - sen silmät oli kaventunu ohuiks viiruiks. Mä en saanut sanaakaan suustani - mä pelkäsin et jos mä oisin liikahtanutkin, mä oisin menettäny itsekontrollini ja suorastaan hypännyt Justinin päälle. Painoin katseeni lattiaan.
”Miks sä et voi tunnustaa itselles et sä rakastat mua?” se kysy viel kerran, mä haistoin sen partaveden miedon tuoksun. Musta tuntu et mä oisin ku jotain makaronia.
”Koska mä en saa rakastaa sua! Se on väärin, nyt, aina ja IKUISESTI. Meistä ei koskaan voi tulla mitään!” mä yllätin itsenikin huutamalla ton päin sen naamaa - mut musta tuntuu et viel yllättyneempi oli Justin. Kyyneleet teki tuloaan taas kerran mun silmiin ja hetkessä ne valuivatkin jo valtoimenaan mun poskilla.
Ruskeissa silmissä vilkku miljoonia kysymyksiä ja hämmennystä, kun se yritti ottaa selkoa musta. Se nosti kätensä ja pyyhki mun kyyneleitä - mä säpsähdin sen kosketusta, mikä sai mut itkemään entistä enemmän.
”Hei.. ei siinä oo mitään väärää”, Justin hymähti. Mä yritin hillitä kyyneleitäni ja samaan aikaan itseäni - mut karu totuus on se et jompikumpi pettäis aiemmin.
”Onhan”.
”Eihän ole”, poika vastas sinetöiden sanansa suutelemalla mua kevyesti, kokeilevasti. Mä vastasin siihen ja kiedoin hitaasti käteni tuon ympärille.
Hitaasti poika johdatteli mut mun sängylleni ja sitä mukaa mitä pidemmälle ja intohimosemmaks meidän suudelmat meni, mun mieli alko kirkastua. Tosiaan. Mitä haittaa siitä on jos mun palapeli on hetken ajan kokonainen?

LUKU 22

omg mitäköhän oon aatellu ku oon kirjottanu tän.. hyi. ainii haha toi takkajuttu tuli siitä, ku yhelle mun kaverille kävi viime vuonna noin :D sit se kysy koulus et "onks sulle koskaa käyny noin" ja sit olin iha et haha varastan palan sun elämääs mun tarinaan. sori euris.

#JUSTIN


”Taitaa olla rouva vähän äkäsellä päällä”, äiti virkahti mulle ja mä naurahdin. Vuosia vanha takanrumilus (jota ei oltu käytetty koko meidän täälläasumisaikana) oli sylkäissyt ison lastin tuhkaa mun päälle kun mä olin yrittänyt herättää sen henkiin. Tällä hetkellä koko idea tuntu lähinnä älyttömältä - me ei edes tarvittu takkaa, äiti oli vaan saanut päähänsä laittaa siihen tulen.
”Mä paistoin just ranskalaisia, mitä jos syötäis vähän?”. Mä nyökkäsin vastaukseksi ja äiti hävis keittiöön sillä välin, kun mä sain jotenkuten puut palamaan takassa.
Pyyhin käteni noesta farkkuihini ja katsoin sitten ovelta huonetta. Beiget seinät, lattiaa koristi valkonen karvamatto. Takan edessä oli kaks korituolia, jotka muistutti nurinpäin käännettyjä kehtoja. Niissä oli superpehmeet, beiget istuintyynyt ja lisäks koristeena pari valkosta pikkutyynyä, joiden yksi päällispuolinen reuna oli koristelu jättimäisin lasipaloin. Tai glitterpaloin, mitä ikinä onkaan. Tuolien välissä oli suhteellisen suuri maitolasipöytä, jonka päälle Pattie just toi vihannesdippilautasen ja ranskalaisia. Mä kiiruhdin hakemaan kaks suurta lasia, joissa oli kokista ja jäätä.

Keihästin ranskalaisen haarukkaani ja pureskelin sen hitaasti.
”Äiti?”
”Mmmh?”
”Muistatsä Englesian?” mä kysyin, ja äitin haarukka tippu kesken matkaa sen suuhun. Tätä reaktiota mä olin odottanutkin - olihan Englesia ollu meillä tabu. Asia, josta on vaiettu. Syvällä meidän alitajunnoissa se kyseinen blondi on kuitenkin elänyt aina, vaikkakaan me ei olla Geestä puhuttu sitten vuoden kakstuhattaseittemän.
”Tietenkin”, äiti vastas hitaasti. Lähiaikoina mä olin ajatellut paljon Englesiaa, ehkä siks, että keskustelu Englesian kanssa sai mut jotenki avaamaan tätä asiaa enemmän ittelleni. Tähän asti se oli ollut kuin kotelo, joka säilyttää salaisuutta. Nyt, kun mä vihdoin raotin kuorta, koko asia selvis mulle paremmin.
”Mä oon miettiny... et jos mä etsisin Englesian käsiini”, mä kerroin. Mä melkeen tunsin miten äidin sydän alko lyödä kovempaa.
”Älä”, äiti vastas mulle - tiukasta äänensävystä huolimatta se tuntu enemmän pyynnöltä kuin käskyltä.
”Mut..” mä yritin sanoa vastaan.
”Justin, mitä sä sillä saavuttaisit? Näkisit että se voi hyvin? Mitä sä sit tekisit, vaihtaisit Caitlinin siihen? Entä jos Englesialla on nyt kaikki paremmin ku hyvin?”
”Mä ajattelin.. et jos näkisin sen kerran, et sil on asiat hyvin, voisin unohtaa sen”.
”Sä vaan satuttaisit itseäs. Justin, kaikesta näkee, että sä et ole päässyt Englesiasta yli. Mut arvaa mitä? Mäpä kerron. Tein pientä taustatutkimusta aikoja sitten - Englesia voi hyvin, asuu Ranskassa perheensä kanssa ja seurustelee vakituisesti jonku miljoonaperijän kanssa. Ootsä nyt onnellinen?” mä en oo koskaan nähny äitiä noin raivoissaan. Peloissaan ja raivoissaan. Se latas ton kaiken päin mun naamaa, iski mua kämmenellä naamaan niillä sanoilla. Pattie nous ylös ja heitti ruokailuvälineet pöydälle.
”Älä pilaa omaa elämääs, Justin kiltti. Sulla on kaikki hyvin Caitlinin kanssa”.
”Mut mä en rakasta Caitlinia”, mä kuiskasin ja painoin katseeni alas. Toisaalta, mitä mä olin odottanu? Kannustusta elämään? 'Tee se, Justin, eti Englesia ja mee sen kanssa naimisiin ja hommaa tuhat kakaraa, mitä vaan kunhan oot onnellinen'?
”Justin, joskus on parempi olla ihmisen kanssa joka on sulle hyväks, ku elää onnettomana vaan koska ei saa rakkauttaan”, äiti tokas mulle ja hetkessä se oli jo yläkerrassa.


Miks kaikki aina jauhaa sitä? Et on parempi unohtaa tyylii elämänsä tarkotus? Toisaalta.. Mä jätin mun elämäni tarkotuksen. Gee varmaan ajattelee.. et mä vaan unohdin sen. Jätin kylmästi ku tarjottiin julkisuutta. Mut missä mä oisin nyt, jos oisin jääny Stratfordiin ja oisin unohtanu unelman julkisuudesta? Ei ois koko Justin Bieberiä. Mut sensijaan vois olla Englesia ja Justin. Ehkä me oltas yhdessä, tutusti ja turvallisesti. Rakastettais toisiamme ja tultais aina rakastamaan. Toisaalta, ehkä me oltas kasvettu erilleen, kyllästytty tappelemaan joka asiasta, unohdettu toisemme ja siirrytty eteenpäin. Mua suututti mun oma reaktioni. Kaikki nää vuodet oon onnistunu sulkemaan koko tytön pääni sisään, pyrkinyt unohtamaan kaikki sen tavat. Sen miten se heilutteli jalkojaan, miten se kätkeyty hiuksiensa taakse kun sitä kiusattiin.. Aina, kun se mietti jotain, se teki valinnat omalla tyylillään. Kun se potkas vesiämpäriä, jos synty viis aaltoa, sinä päivänä ei satais. Jos taas enemmän tai vähemmän, satais. Ei sada, sataa. Ei sada, sataa. Kuka tietää, ehkä se teki samaa kauan sitten sillonkin kun mä hävisin? Justin tulee takas. Justin ei tule takas. Justin tulee takas. Justin ei tule takas. Rakastaa, ei rakasta. Muistan ikuisesti, miten pienen tytön silmät välähti ilkikurisesti, kun se nöyryytti mua julkisesti. Se ääni, joka sen huulilta karkas aina sen kutsuessa mua tulis soimaan ikuisesti mun päässä. Justin. Drew. Bieber.


# PATTIE


Polvistuin lipaston eteen ja kaivoin valokuva-albumin sen kätköistä kyynelten valuessa mun poskilla. Tän albumin mä olin halunnut pitää itselläni, piilossa Justinilta. Mä olin jo melkeen unohtanut tän - mut nyt mun oli pakko kaivaa se esiin. Istuin sängylle, joka oli verhottu tummanliilalla päiväpeitolla. Silitin albumin kantta ja hetken mietittyäni avasin ensimmäisen sivun, jolla istui kaksi lasta käsi kädessä. Pienenpieni hymy hiipi mun kasvoille, olihan tää ollu rakkautta sillonki. Tietämättään ne oli rakastanu toisiaan. Seuraavalla sivulla ne oli vierekkäin tulossa kaverinsa synttäreiltä - Englesialla oli vaaleanpunainen prinsessapuku ja Justinilla prinssipuku, ne oli välttämättä halunneet. Kaikki sivut toisti samaa kaavaa, haleja, kädestäpitämisiä, pusuja... Mä en ollut halunnut antaa tätä Justinille, koska tää olis hajottanut sen. Muakin sattui nähdä, miten onnellisia nää kaks lasta oli joskus olleet, niin karun tietämättömiä maailmasta ja siitä millanen se vois pahimmillaan olla. Ja se kaikista pahin oli tapahtunut niille, ne oli erotettu toisistaan - eikä mulle ollut jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin se, joka me Angelan kanssa katsottiin parhaaksi. Suljin silmäni ja siirryin mielessäni siihen hetkeen.
Lämmin kesäpäivä hyväili meidän kasvoja - Justin ja Englesia olivat tapansa mukaan metsässä. Justinin oli määrä kertoa Englesialle, ja samalla mä kerroin Angelalle.
”Me muutetaan Atlantaan Justinin kanssa”, mä olin paljastanut, ja järkytys Angelan kasvoilla vaihteli onnen meidän puolesta ja kauhun välillä. Pitkän ja uuvuttavan keskustelun jälkeen me oltiin päädytty parhaaseen mahdolliseen näkemäämme vaihtoehtoon.
”Erotetaan ne, unohdetaan toisemme...” samalla Angela oli tarttunut mua käsistä. ”Älä koskaan kerro Justinille mitään Englesiasta, niin mä pidän kaiken salassa Englesialta. Tää on paras vaihtoehto niille”. Ja niin oli syntyny kahden parhaan kaverin salaliitto kahta muuta parasta kaveria vastaan, meidät oli erotettu toisistaan, ja samalla kun mä olin yrittänyt turvata Justinille mahdollisimman hyvän tulevaisuuden ja Angela Englesialle, me oltiin menetetty toisemme, mä olin menettäny ainoon hyvän ystäväni. Mut silti, mä oon ihan varma, että valehtelu Englesian sijainnista ja olinpaikasta on tarpeellista tällä hetkellä. Ja on tulevaisuudessakin.


# JUSTIN

Pyyhin kyyneleeni ja huuhdoin naamani, kylmä vesi sai pahat muistot katoamaan viemäristä alas. Samalla mä kuulin miten ovikello soi, ja mä kiiruhdin avaamaan oven Caitlinille.
”Mennää kävelylle”, mä ilmoitin, ja Caitlin nyökkäs hyväksyvästi. Se odotti mua samalla kun mä tungin jalkani Supriin ja otin hupparin naulakosta. Tartuin tyttöä kädestä ja säntäsin juoksuun, jotta me päästäs heti kättelyssä kiljuvia faneja karkuun - eipä sillä, rakastan mun faneja, mut joskus se menee vähän yli. Musta ei oo hirveen kiva kirjottaa nimmareita ihmisille jotka haisee ihan mun roskikselle oltuaan siellä piilossa. Toisaalta, ne on ihailtavan sitkeitä.
Yleensä mä jaankin niille nimmarit, mut nyt vaan tuntuu siltä et nyt ei jaksa. Niimpä mä kiskoin Caitlinia melkein parin kilometrin ajan perässäni, kunnes me oltiin karkoitettu kaikki mielipuolisimmatkin fanit perästämme.

”Mä oon vähän miettiny..” mä virkahdin astellessani Caitlinin rinnalla. Brunette vilkaisi muhun kulmiensa alta ja kohotti niitä kysyvästi.
”Tai siis kun... äh. Caitlin, miks sä et vaan pysyny Ryanin luona?”
”Tyhmä kysymys, Justin. Siks, koska mä rakastan sua”, Caitlin vastas kirkkain silmin. Mun vatsa tuntu kääntyneen ympäri. Mä pysähdyin paikoilleni ja käännyin niin, että mä olin vastapäätä Caitlinia. Mustaan villakangastakkiin ja legginsseihin sonnustautunut tyttölapsi katsoi mua syvälle silmiin. Mä näin miten naisenalun silmät janos mua, ja hetken ajan mua jopa puistatti. Mä vihasin sitä, miten mä nauroin Caitlinin kanssa, suutelin sitä, kosketin sitä. Vaikka mä en edes rakasta sitä.
”Caitlin.. tiedäks, kaikki ei aina mee niinku on suunniteltu”, mä hymähdin haikeesti ja nostin käteni tytön poskelle, aikeenani tehdä jotain, mikä mun ois pitäny tehdä jo aikoja sitten. Vaikka tää ehkä nyt sattuiskin Caitlinia, pidemmän päälle tää olis ainoo oikee ratkasu sekä mulle, että Caitlinille.
”Mitä sä nyt selität?” Caitlin kysy ja sen kulmien väliin ilmesty pieni ryppy. Aina, kun tyttö mietti vakavasti jotain, se kolo tuli sihen kulmien väliin. Samalla hetkellä mä olin täysin varma, että mä teen oikein. Mä vihaan sitä, että mä koskaan edes antauduin tähän, tein niinku muut oletti. Pyöritin peukaloani Caitlinin poskella, sivelin huulia ja nenää hymyn kiivetessä mun kasvoille.
”Erotaan”.

LUKU 21

hehe. en tykkää oikeen tästäkään luvusta.. en tiiä mitä oon ajatellu ku oon kirjottanu tän :D etenki toi kohta miken kanssa on musta vähän turhan vaisu ja silleen :/ muttajoo, kommentteja vaan tulemaan :)

#ENGLESIA


Nostin punaiset hiukseni korkealle ponnarille ja kiedoin niihin mustan, ohuen kumilenkin. Sipaisin kevyesti arpea vasemmassa kaulassani ja samalla mä hymyilin. Niin paljon oli tapahtunu parissa kuukaudessa, Annabel kavereineen oli jättäny mut rauhaan, ehkä pääasiassa siks että mulla oli lähes kaikki tunnit jonku mun kaverin kanssa samaan aikaan, eli käytännössä kattoen mua "vahdittiin" kokoajan - eli niillä ei ollu mahollisuutta iskeä uudestaan. Annoin käteni tippua alaspäin niin, että mä näin kokovartalopeilin kautta kaikki arvet jotka koristi mun alastonta vartaloa. Suljin silmäni ja kuvittelin Chazin hyväilemässä mun vartaloa, hamuamassa mun korvalehteä huulillaan ja silittämässä rauhoittavasti mun selkää. Hymyillen avasin silmäni ja katsoin maailmaa uudenlaisin silmin - tän keinon mä olin kehittänyt ihan lähiaikoina. Aina, kun mun teki mieli viillellä, missä tahansa mä olinkaan, mä suljin silmäni ja palasin takaisin niihin hetkiin, jolloin mä olin Chazin kanssa niin yhtä kuin kaksi ihmistä vaan koskaan voi olla. Kun mä sen jälkeen avasin silmäni, mun angstisuus tuntu poispyyhityltä ja tilalla oli sellanen tietynlainen kiihottunut onni. Siitä oli nyt kaks viikkoa, kun Ryan paljasti mulle tietävänsä että tietää kuka mä olen. Samana päivänä mä olin viillellyt edellisen kerran - enkä sen jälkeen ollut ollut edes enää niin lähellä. Jotenki tieto siitä, et edes joku ties ja ymmärs mua, lohdutti mua äärettömän paljon. Ry'sta oli tullut mun salainen liittolainen - nykyään mä vietin sen kanssa lähes yhtä paljon aikaa kahden kesken kuin Chazin kanssa - useimmiten jako meni niin, että päivät mä vietin Ryanin kanssa ja yöt Chazin. Yöt siks Chazin kanssa, et päivisin se opiskeli, opiskeli ku viimestä päivää. Kai se raukkaparka tajus vasta nyt että pitää nostaa numeroita saadakseen jatko-opiskelupaikan - vaikka ei sillä, kaippa sen numerot riittäis nytki jo sinne yliopistoon, mut se haluaa lääkärilinjalle. Mua ihmetytti aina, kun joku sano et se haluaa lääkäriks. Nehän joutuu kohtaamaan kuoleman, sen ku niiden takia joku kuolee.. Mut sit Chaz kääns asian toisin päin. Se voi pelastaa satoja henkiä, saada toiveet tosiksi ja parantaa ihmisiä. Tietenki mun yksisuuntasen mielen mukaan kaikenlainen pelastus oli turhaa, koska me kuollaan kumminkin, mutta toisaalta mä ihailin ajatusta auttaa muiden elämää.

Otin hyllystä mustat pitsiset rintsikat ja puin ne päälleni mustien stringien kaveriks. Sen jälkeen mä otin farkkuhyllystä tummansiniset farkut ja sitä seuraavasta hyllystä jättisuuren beigen villapaidan. Kello näytti vasta neljää - okei, jo neljää, koska mä vasta heräsin joku puol tuntii sitten. Tai siis no lauantaisinhan saa nukkua.. mut mul ois ollu jotain järkevääkin tekemistä.
Lähiaikoina mä olin pohtinu tosi paljon niitä Ryanin sanoja siitä, että mun pitäis kertoa Justinille. Monien syvällisten, ehkä jopa lähes psykologisten keskusteluiden - joiden ansiosta Ryan muuten vihdoin keksi mikä haluaa olla tulevaisuudessa, psykologi. Vau. Saan lähipiiristä apua heti jos mulle sattuu jotain traagista - jälkeen Ryanin kanssa mä päädyin vihdoin parhaaksi näkemääni vaihtoehtoon. Poissa silmistä, poissa sydämestä - Justin ei nää mua, Englesia Hamiltonia, vaan Greyn. Joten koska se ei tunnista mua, mä en voi olla sen sydämessä. Ja koska en oo sen sydämessä en kerro sille. Pienenpienen käännytyksen jälkeen Ryankin vihdoin hyväksyi mun kannan, koska sen mielestä tuhoon mun elämän. Mut pakosti, koska muutki miettii jo tulevaisuuttaan, on jopa ehkä varmoja, munkin piti alkaa miettiä. Harmi vaan, että mun tulevaisuudenvalinnat ei koskenu ammattia. Mä hymyilin kuvitelman noustessa taas mun päähän. Vaaleansininen, suuri omakotitalo, jonka pihassa on uima-allas ja kellarikerroksessa baaritiski, jonka pihassa on koirankoppi. Vihreellä nurmikolla juoksee innoissaan kaks lasta - toisella on kirkkaanpunaset hiukset, toisella ruskeet. Tyttö ja poika. Niiden perässä juoksee pallo suussa punanen irlanninsetteriuros, sisällä odottaa lapsien marsut ja kissa - jotka ihme ja kumma on kavereita keskenään. Valkosesta ulko-ovesta astuu ulos onnellinen pariskunta - edelleen vuosikymmenien jälkeen umpirakastunut. Kuvitelmassa me vilkutettiin naapureille ja astuttiin kaikki viis suureen tila-autoon ja lähdettiin ajamaan Caitlinin mökille, koska kaikilla oli vihdoin samaan aikaan kesäloma. Kun tila-auto vihdoin saapui järvenrannassa sijaitsevan mökin pihaan, rannasta juos innoissaan lapsia. Me noustiin Chazin kanssa autosta ja käveltiin käsi kädessä halaamaan kaikki läpi - Justin ja Caitlin, onnellisesti naimisissa, Ryan naisensa kanssa ja Christian-setä ikisinkkuna. Tai ikisinkkuna ja ikisinkkuna, onhan sillä vientiä, se vaan ei oo onnistunu vielä isosiskonsa tapaan vakiintumaan. Kuten joka kesä, me vietetään ikimuistoinen kaksviikkoa keskenämme, iloitaan, huudetaan ja nauretaan ja meidän lapset leikkii keskenään. Muistellaan vanhoja, muistellaan sitä miten Englesia Greystä tuli Englesia Sommers. Tehään ajeluita maailmankuulun Justin Bieberin ökyautoilla ja käydään rannikolla huvijahtiajelulla, sukellellaan katsomassa delfiinejä ja vuokrataan kokonainen huvipuisto meidän käyttöön.
Voisko paremmin valita? Kaikki saa hyvän ja terveellisen, täydellisen elämän. Ja salaa sisällään vanhempi mä on edelleen sitä mieltä et onni on keksitty juttu, rakkautta ei olekaan. Mut ei anneta sen hämätä.


Kultanen jättirannekoru löys tiensä mun ranteeseen ja kultanen risti löys tiensä mun kaulalle. Mä hymyilin peilikuvalleni ja astuin vaatehuoneesta ulos, pomppien meikkipöydän luo. Tartuin mustaan ripsariin, jota mä sivelin ylä- ja alaripsiini. Saa luvan kelvata. Heitin lompakon, avaimet ja puhelimen laukkuuni ja nostin sen olalleni. Vinkkasin vielä kerran silmää peilikuvalleni ja astelin sitten ovelle, joka aukes ennenkun mä edes sain käteni siihen päälle.
”Englesia”, Mike hymyili.
”Mike”, mä vastasin vähemmän hymyillen. Vaaleahiuksisen, hyvävartaloisen, keski-ikäisen miehen ruutupaidan kaks ylintä nappia oli auki. Mä yritin tunkea miehen sivusta jotta mä pääsisin lähtemään. Mike tarras mua käsivarresta ja pakotti mut takaisin huoneeseeni.
”Sä oot ihan hullu”, mä sihahdin. ”Mä huudan Märthalle”.
”Et sä voi, mä lähetin Märthan just kotiin.. ja taitaapi olla niin että Angelakin viihtyy sielä tuttavallaan Nykissä viel viikon verran”, oli vastaus. Tunsin pienen väristyksen kulkevan selkäpiitäni pitkin - mä niin luulin, että tää osa mun elämästä olis ohi. Mut ilmeisesti ilo oli ennenaikaista.
”Etsä selvii viikkoo ilman?” mä kivahdin ja yritin toiselta puolelta. Jälleen kerran vahvat sormet tarttuivat muhun, mutta tällä kertaa ne pakottivat mun olkapäältä laukun alas.
”Onneks mulla on sut”, Mike vastas ja mua puistatti se virne sen kasvoilla.
”Sä et selvii hengissä tästä”, mä sihahdin.
”Englesia-rakas, nyt sä unohdat sen pienen seikan, että mä oon aika tunnettu asianajaja.. Kuka uskois valehtelevaa rääpälettä, kun on mut vastassa?”
Harmittavan tosiasia. Mä suljin silmäni ja jännitin koko vartaloni. Mua ällötti. Mä rakastan Mikeä ku omaa isääni - se on aina kohdellut mua hyvin, ei oo väkivaltanen, muistaa mun synttärit ja nimpparit ja niinpoispäin.. mut silti.
Kuvittelin itseni turvaan Chazin syliin, nojaamaan tuon kaulaa vasten, hengittämään tuttua ja turvallista tuoksua. Mä melkeen tunsin, miten pojan hengitys kutitti mun poskia ihanasti samalla kun tuo siveli mun hiuksia.
Saatuaan housut mun jalasta pois Miken kasvoille sytty hullunkurinen virne. Mä kiljuin niin kovaa kuin mun kurkusta lähti, suolavesi valu mun silmistä ja lähti kuljettamaan ripsaria mukanaan. Yritin puristaa jalkojani yhteen, mut hetkessä lihaksikas, salilla kaiken vapaa-aikansa viettävä mies sai mun haarat auki. Mä kiljuin inhosta ja itkin kun mä tunsin miten Mike liuku mun sisään. Mä huusin ja huusin, loputtomalta tuntuvan ajan. Kipu oli raastavaa, kun äitin mies kisko mua hiuksista ja yritti saada mua vaikenemaan samaan aikaan. Mä olin ihan varma että mä kuolen tähän - tällästä tää kipu ei oo edes viillellessä. Fyysisesti tuotettu kipu helpottaa mun oloa, mut nyt tilalla oli henkinen tuska joka sahas mua kahtia. Mä häpesin, itkin ja vihasin itseäni. Mä luulin, että tässä olis mun loppu. Mä olin ihan varma, että mä kuolisin tähän paikkaan.
”Mitä *** sä teet?!” kuulu ovelta - tietynlainen rauha levis muhun kun mä tunnistin Chazin äänen. Käytin hetken hyväkseni, sillä Mike kääntyi katsomaan ovelle. Mä kiskaisin itseni miehen otteesta ja hyppäsin huoneen perälle. Enempiä ajattelematta Chaz käveli suoraan Miken eteen, joka oli kontallaan mun sängyllä. Yhdellä otteella poika nosti niskavilloista itseään monta kertaa rotevamman miehen eteensä seisomaan.
”Kosket vielä kerranki Englesiaan.. ja mä tapan sut omin käsin”. Ikään kuin sanojensa vakuudeks ruskeehiuksinen puristi kätensä nyrkkiin ja löi Mikea kasvoihin. Veri lähti heti valumaan Miken kasvoja pitkin alas samalla kun Chaz kiirehti mun luo ja ohjas mut mun vaatehuoneeseen, jonka se lukitsi perässään.


Mä takerruin Chaziin ku hukkuva köyteen. Mä itkin ja itkin, tuntu et siitä itkusta ei tuu loppua. Aina, kun kyyneleet loppu ja mun pää selkeni niin paljon, että mä kykenin muistamaan äsken tapahtuneen, mä puristin Chazin paremmin itseäni vasten ja annoin itkun jatkua entistä voimakkaampana. Koko sen aikaa Chaz oli käsittämättömän hiljaa, hyräili vaan jotain biisiä ja silitteli mun selkää.
”Se on ohi nyt”, poika kuiskas mun korvaan. Mä nyökkäsin. Valkonen pitkähihanen Chazin päällä oli ihan tahriintunut mun itkusta, mut mä arvelin, että tällä erää se ei haittais.
”Chaz.. Chaz.. mä.. Chaz...” mä yritin saada sanoja suustani, mut mä kykenin vaan hokemaan pojan nimeä. Aina, kun mä sain usutettua jonkun muun sanan väliin, mä pillahdin uudestaan itkuun.
”Voi Englesiapieni.. mä lupaan, että sun ei tarvitse enää koskaan kokea tota”, Chaz kuiskas. ”Musta tulee sun oma henkilökohtanen palomies. Aina, kun sä soitat kelloa, mä riennän tänne yhtä nopeesti ku nyt”.
”Kiitos”, mä onnistuin sopertamaan.
”Etitään sulle nyt vaatteet”, Chaz virkahti. Mä nyökkäsin, mutta en päästänyt Chazista irti. Hitaasti mutta varmasti se johdatti mut alusvaatteiden luo ja mä otin käteeni uudet alushousut ja seuraavasta hyllystä lökärit. Saatuani ne jalkaan mä olin jo niin rauhoittunut, että mä kykenin vaihtamaan jättisuuren villapaidan mustaan toppiin ja mustaan huppariin.
”Mitä mä tekisinkään ilman sua”, mä onnistuin hymähtämään, ja Chaz kiskas mut lähelleen. Turvallinen tunne valtas mut ja mä tunsin olevani siinä missä mun kuuluukin olla - missä mun kuuluu olla koko loppuelämäni.
”Mä rakastan sua”, Chaz hymähti.
”Mäkin sua”, mä kuiskasin ja painoin pienen suudelman pojan huulille, jotka oli niin samettisen pehmeet ja täydelliset et mä oisin voinu vaan tuijottaa niitä koko loppuelämäni ja olla silti onnellinen. Mä painoin pääni pojan kaulaa vasten ja vedin sisääni sitä tuoksua. Hymy vaan leveni levenemistään mun kasvoilla, kun mä tajusin, että Chaz olis nyt ja aina mun vierellä.

LUKU 20

Vihaan tätä lukua. lyhyt ja huono ja kaikkee mahollista.. tiiän et laitoin just tänä aamuna uuden luvun mut aattelin heitellä näit lukuja nyt vähän useemmin :) kiitti kommenteista, myös niistä yksärillä tulleista <3

lol itteasias painin nyt itteni kanssa.. mun tekis hirveesti mieli näyttää tää mun äikänopelle, mut toisaalta asdfghjkl en tiiä. täs on liikaa angstii ja seksii ja vaikka ja mitä ja asd 

 #ENGLESIA


Sen viikon jälkee me ei olla oikeestaan ees puhuttu Justinin kanssa, koska mulla nous kuume samana iltana (..yönä) ku tulin kotiin. Mä en edes tiedä pitäskö mun itkeä vai nauraa, koska yhtä nopeesti ku se alko, se oli ohi. Sen kaks tuntia mitkä nää oli poissa sieltä mökiltä, me oltiin läheisempiä ku pitkiin aikoihin. Samantien, kun auton ovet aukes mökkipihassa, me irtaannuttiin toisistamme ja oltiin loppuviikko ku mitään ei ois tapahtunu. Vaikka oikeesti tapahtu. Koska koko tän ajan mä olin ajatellu, et se vaan kylmästi unohti mut.. se ei unohtanutkaan. Vaikka se ei yhtä syvälle vajonnutkaan kuin mä, ei silläkään ollut mitkään parhaat ajat.
”Ottaisitsä kanakeittoa?” kuului ovelta ja mä nyökkäsin. Nousin vähän enemmän istumaan ja vastaanotin kanakeiton Märthan kädestä.
”Kiitti”, mä hymyilin.
”Eipä mitään”, vanha nainen hymyili ja katos sitten sinne, mistä oli tullutkin. Mä huokaisin. Chaz lähti aamulla kotiin oltuaan koko viikon täällä, mun luona (ellei ollut koulussa) koska se halus olla mun vierellä. Toisaalta oli kiva saada olla rauhassa, toisaalta mulla on ikävä sitä miten Chaz sai tän tukkoisuuden unohtumaan. Hymy nous mun kasvoille ja mä laskin kanakeiton yöpöydälle ottaakseni käteeni just lipastosta hakemani valokuva-albumin.
"Englesia ja Justin jäätelöllä 3.8.2003"
"Englesia ja Justin eläintarhassa Englesian 4v. synttäreillä"
"Justin mutalammikossa"
"Englesia ja Justin poniratsastuksessa".
Toisin kuin ennen, nyt mua jopa hymyilytti nää kuvat. Vaikka se aukko mun sisälläni ei lähtenytkään, mun olo oli silti parempi kun mä tiesin, että näiden kuvien toinen osapuoli ikävöi mua yhtälailla.
Vaikkakaan se ei koskaan sais tietää että se on lähempänä mua kuin uskookaan. Nostin lusikallisen kanakeittoa huulilleni ja pakotin itseni nielemään sen - Märtha ystävällisesti teki mulle ruokaa. Ja okei, mulla oli nälkä, vaikkei tehnytkään mieli syödä.


Lusikoituani keiton loppuun suljin albumin ja tartuin kitaraan, jolla mä aloin tapailemaan sointuja. Millon mä viimeks edes soitin? Siitä on ihan liian kauan. Vaistomaisesti mä suljin silmääni ja uppouduin ajatuksiini sointujen tanssiessa mun ympärillä. Kelasin mielessäni tätä syksyä - miten mä vaihdoin koulua, miten mut hakattiin, miten tutustuin Chaziin, miten löysin Justinin, miten.. I fell for Chaz, miten mä ja Justin oltiin hetken aikaa kuin yks ja sama ihminen.
Hymy nous mun kasvoille, mut samaan aikaan sytty palava halu tuottaa kipua mulle itselleni.
”Yks viilto, Englesia. Yks viilto. Enempää sä et tarvitse”, mä komensin itseäni ja nousin ylös, jättäen kitaran sängylle makaamaan. Ei yhdestä haavasta voi olla haittaa. Talsin kylpyhuoneeseen, jossa mä kaivoin esiin kirurgiveitsenterän. Peilistä muhun katsoi punahiuksinen, vihreäsilmäinen tyttö - joka todellakin oli ollu just viikon kipeenä. Hiukset oli rasvoittuneet ja takkuset, iho punotti ja nenä vuos. ”Idiootti”, mä sihahdin itselleni peilin kautta. Mun katse putos alaspäin, veitseen joka oli jo rannetta vasten - rannetta jonka arvet oli jo parantunu haaleiks viiruiks.
Nostin katseeni takaisin peiliin. Älä tee sitä. Sun ei tarvi. Selviit ilmanki. Mä yritin kieltää itteeni, mut jälleen kerran mä tanssin sen veitsen pillin mukaan. Okei, terän mukaan. Painoin veistä syvemmälle ihooni ja vedin sivulle, painaen samalla. Kyyneleet kohos mun silmiin, kun se veitsi leikkas kaikki arvetki auki. Verta lähti valumaan lavuaariin. Sadistinen, masokistinen hymy kohos mun kasvoille.
Tartuin mustaan käsipyyhkeeseen ja painoin sen ranteeseeni. Sen jälkeen mä vuodatin pyyhkeen läpi siihen jääkylmää vettä, jotta se haava tyrehtyis. Hiljalleen sitä verta silti valu ja valu.
”Idiootti. Ei sun pitäs noin kauaa vuotaa”, mä kirosin haavaa ja yhdellä kädellä metsästin sideharson, jonka mä käärin ehkä turhankin tiukasti ranteeni ympärille.


# RYAN


Mä seurasin katseellani mustia korkoja, jotka tallusteli väkijoukossa musta kokoajan kauemmas. Yritin pysyä perässä ja nopeensin vauhtiani. Annoin katseeni kohota legginsseillä verhottuja sääriä pitkin ylävartaloon, joka oli peitetty jättimäisellä college-paidalla. Ruskeat hiukset oli huolettomalla letillä ja kädessä heilu musta nahkareppu.
Mun teki mieli huutaa tytön nimeä, mä avasin suuni mut suljin sen samantien. Ruskeehiuksinen, aurinkolasipäinen jätkä otti naisenalun vastaan kädet levällään ja tuuditti tytön suudelmaan.

Miks mä päästin irti siitä? Miks? Miks mä oon näin idiootti? Tyhjyys täytti mun sisukset, se oli ku loputon kuoppa vailla loppua. Puristin sormeni nyrkkiin. Hemmetin Justin... mut kaippa se on ihan hyvä noin. Parempi. Koska mä oon player nyt.. player aina. En mä voi olettaa, että Caitlin kattelis mua ku oon joka päivä jonku toisen naisen pöksyissä. Loputon tarve vaati mua lähemmäs Caitlinia, mä rakastan Caitlinia koko sydämestäni. Mut.. eiks se oo rakkautta, ku päästää toisen käsistään jotta se saa paremman elämän? Vähän niinku Englesia päästi Justinin?
Jotenki edes kyseisen punapään ajatteleminen sai mut paremmalle mielelle - ja niin mä soitin Englesialle ja lähdin kiiruhtamaan sen kotia päin, mä tarvitsisin nyt seuraa, jotain jolle avautua, purkaa mun mieli kokonaan, avata sieluni.. ynnä muuta. Ja kukapa oiskaan parempi kuin Englesia.

”Moi”, mä virnistin avatessani oven, jonka Englesia mulle avas.
”Heips”, tyttö vastas ja käänty toiseen suuntaan, niin että mä pääsin ovesta sisään. Heitin kenkäni nurkkaan ja lähdin sitten seuraamaan naisenalkua portaita pitkin yläkertaan. Annoin katseeni kiertää vaaleilla seinillä, joilla oli tauluja Englesiasta. Tarkemmin katsottuna vaaleahiuksisen ja punahiuksisen yhdennäkösyys oli selvästi esillä.
”Haluutsä tikkarin?” Gee kysyi heittäytyessään sängylleen makaamaan. Se kuori parhaillaan tikkaria jonka se laitto edellisen tilalle. Mä pudistin päätäni ja istahdin Englesian viereen.
Mä en tiennyt miten aloittaa..
”Mä tiedän”. Se oli ainoo minkä mä sain puserrettua suustani siinä tilanteessa. Tyttölapsi meni hämilleen ja se yritti saada mun sanoista kiinni.
”Mäki tiedän aika monia asioita”, Englesia naurahti. Mä tuijotin tyttöä suoraan silmiin.
”Mä tiedän kuka sä olet, Englesia”, mä tokaisin. ”Vai.. pitäiskö sanoa Gee?”
Vihreet silmät jähmetty paikoilleen, pupillit laajeni. Mä melkeen kuulin miten sen sydän alko hakkaamaan, sen ilme suli järkytykseks ja se tuijotti mua silmiin kasvoillaan käsittämätön ilme.
”Miten...” Gee henkäisi. ”Mistä asti..?”
”Englesia, Justin puhu susta niin paljon.. me kaikki nähtiin susta kuvia.. mä ihmettelen miten se idiootti ei oo viel tajunnu et se viettää kaiken aikaa aikaansa ensimmäisen true lovensa kanssa”, mä naurahdin. ”Ja heti, kun mä sut ensimmäisen kerran näin, mä tajusin, et sä oot se”.
”Eikai...”
”Ei, Justin ei tiedä. Eikä tuu koskaan tietämäänkään mun kautta”, mä virnistin.
”Mut ootsä ainoo joka tietää?” punapää kysyi ja vilkuili vainoharhaisena ympärilleen.
”Joo. Oon vissii ainoo kenen aivokapasiteetti riittää yhdistämään A'n pisteeseen B”, mä harmittelin.

# ENGLESIA

”Miks sä kerrot tän mulle?” mä kysyin, vielki järkyttyneenä.
Ruskeehiuksinen jätkä tarttu mua kädestä.
”Koska mä haluun olla se joka kertoo sulle et se ei oo tän arvosta”. Samalla poika kiskas mun hihan ylöspäin ja paljasti verisen siteen.
Mä en tiedä pitäiskö mun itkeä vai nauraa, ku ihminen, jonka kanssa olemiseen mä en hirveesti oo.. panostanu? Tai siis niinku ihminen, jonka kaveri mä oon ollu, mut joka on ollu mulle vaan.. Ryan, tietääki musta yhtäkkiä kaiken.
”Ootsä joku stalkkeri vai miten sä tiiät musta tän kaiken?” mä kysyin, koska se oli eka asia joka mun mieleen tuli. Stalkkeri. Imartelevaa, kai?
Poika naurahti.
”Ikävää nyt pilata sun mielikuvat, mut en oo stalkannu sua.. Mä vaan satun tietää miltä tuntuu piilotella jotain asiaa rakastamaltaan ihmiseltä”, Ryan hymähti ja irrotti sit mun kädestä paljastaakseen oman ranteensa. Mun järkytys suureni entisestään, kun mä näin arvet pojan kädessä, piilotettuna jättikellon alle.
”Sinäkin Brutukseni”, mä totesin ja mun suu oli varmaa yhtä pyöree ku pallokala. Eiku mitä.
”Mmm..”
”Ryan.. miks sä päästit Caitlinin käsistäs?” mä kysyin, ja nyt oli ruskeehiuksisen vuoro järkyttyä.
”Eli sä siis ootki se stalkkeri? Mutjoo, sen takii et.. Joskus toista henkilöä vähiten satuttava ratkasu satuttaa sua ittees. Tai siis.. Kun sähän tiedät, mul on naisia joka viikonpäivälle.. ja se on juurtunu muhun. En mä pääse pois siitä. En mä haluu satuttaa Caitlinia, kertomal et rakastan sitä mut pettämäl sitä heti seuraavana päivänä”, oli vastaus. Mä jollain tapaa ymmärsin sitä.
”Vähän niinku mä en voi kertoo Justinille.. koska sillä on nyt kaikki hyvin”, mä huokaisin.
”Mä sanoin sulle Englesia jo kerran, et valitse sä paremmin”, Ryan mutis mulle. Mä huokaisin.
”Mist mä tiedän mikä on oikee valinta?” mä tuskailin. Ihminen, kenestä mä viimesimmäks sitä oisin uskonu, kiskas mut lähelleen ja silitti mun hiuksia kun mä vuodatin kyyneleitä sen paitaa vasten.
”Sä et koskaa saa tietää ellet kokeile”.