BACK WITH A NEW STORY

moikkeliskoikkelis !

jevaiscahermoncotecasse päivittyy edelleen heti ku saan luvun aikaseks, mut oon täs tehtaillu uutta tarinaa, joka löytyy gosusta. en osaa linkata macilla XD joten ettikääs ite jos kiinnostaa, nimi on Lauraj ja siel tapahtumissa pitäis olla. JBT - truth about love, koko juttu Justinin näkökulmasta. Cassandra on päähenkilö, 16v ja sitä rataa. welcome back :))))

LUKU 42

moi, sori että kesti. oon päivät töis ja muuten nukun, bc i lost almost all my friends ja en tiiä. kaikki on niin vitun vaikeeta. ihanku oisin menettäny kaiken minkä tarvin jaksaakseni elää. lukua lainatakseni, mä oon se hirmumyrsky, mut mul ei oo ketään tasapainottamassa mua. so i wander around destroying all i have.

luku on puhelimella ja töissä kirjotettu, lyhyt ja täynnä virheitä. naattikkee

# ENGLESIA

Mä seurasin, miten kaukosäädin lens huoneen poikki ja osu peiliin niin, et se lasi hajos tuhansiks sirpaleiks jotka sit levis lattialle.
Mun teki mieli vajota siihen lattialle, pirstoutua samal tavalla ku se lasi, niin, että mä hajoaisin palasiks jolloin mun ei tarvis enää mennä eteenpäin. Mä olin vähän niinku ikivanha lasimaljakko, mussa oli kolhuja ja säröjä ja mä vuodin, mut se muuttais kaiken. Mä hajoaisin lopullisesti eikä kukaan sais enää korjattua mua, sillä mua ei vaan olis enää.
"Mitä vittua sä oikeen ajattelit?" Jeremy huus mulle ja jokasen sanan kohdalla mä puristin hampaitani kovemmin yhteen. Mä en ollut ikinä nähnyt Jeremyä niin vihasena, se suorastaan kiehu kiukusta.
Ennen ku mä edes tajusin, kyyneleet kirpos mun silmiin. Oon pettyny itteeni, Jeremyyn, Justiniin ja siihen, miten mä  ikinä uskoin selviäväni tästä kaikesta.
"Mä en tiedä, okei? Mä en ihan oikeesti tiedä. Mun vaan oli pakko tehdä se", mä sanoin hiljaa, niin, etten mä ollut varma, että se edes kuuli.
Lisää vihasia katseita.
Mä olin ihan varma, että mun ja Jeremyn juttu oli tässä. Kuten aina, mä onnistuin sotkemaan asiat vitun pahasti ja sen takia mä en ikinä tuu saamaan tarpeeks tästä kärsimyksestä.
"Miten sä luulit, että mä ottaisin tän asian? LUULITSÄ OIKEESTI, ET OISIN IHAN FINE TÄN KANSSA?"
Nyyhkäsin. Lisää kyyneleitä, mä olin ku mikäki vitun niagara ja mä vihasin sitä niin helvetisti, sillä mä en halunnu olla heikko. Itkeminen on heikkoutta, ja mä en yksinkertasesti halua itkeä.
"Mä luulin.. että sä ymmärtäisit", mä kuiskasin taas ja säntäsin sit huoneesta ulos.


JEREMY


Vajosin maahan istumaan niin, että mun selkä nojas seinään. Huokaisin. Mun teki mieli jäädä siihen asentoon ikuisesti. Jos on olemassa noitia, pliis, mä rukoilen, muuttakaaa mut kiveks. Painoin pääni käsiini. Koko mun elämäni mä olin ollu varma siitä, et mä kaipaan jotain rauhallista aaltoilua. Mä olin kasvanut sellasessa ympäristössä.. Mut Englesia, se on tsunami. Tai kranaatti - ihan ku se räjähtäis hetkenä minä hyvänsä. Enkä mä osaa käsitellä sitä mitä se on, sillä oon liian keskittynyt ihailemaan sitä vierestä. Lapsena aina ku hajotin jotain, mulle sanottiin, et oon ku kävelevä katastrofi. Mul tais jopa olla sellanen the walking disaster -paita, jota pidin aina, sillä kuten pojat yleensäkkin, olin ylpeä aiitä et olon jotain suurta - vaikkakin sitten vaan katastrofi. Mut se oli vaan nimitys jota lapsista käytettiin ku ne rikko kukkaruukun. Englesia on oikeesti kävelevä katastrofi - sen sisällä leimuaa joku, mitä ei saa kesytettyä. Tai siis, ainahan sitä voi yrittää. Sä voit yrittää hillitä sitä ja pakottaa sen johonki tiettyyn muottiin, mut jossain välissä se kyllästyy ja räjähtää käsiin. Eikä se ees oo vaarallinen, se ei räjäytä kokonaista kylää palasiks. Mut jostain syystä se on sen juttu. Se yhtäkkiä löytää jostain tiensä jonkun sydämeen ja yrittää taipua muottiin. Milloin maailmantähden ja milloin majataloperijän kanssa. Mut se ei ikinä asetu siihen muottiin, sillä se tietää missä sen kuuluu olla. Laivat on turvassa satamassa mut niitten ei ikinä ollu tarkotus pysyä siellä. Englesia on laiva, ja mä oon sen sisävesi. Se tulee mun luo turvaan, mut pian vaara vetää mun ikiomaa tsunamia kohti ulkovesiä, jossa se vaara piilee.Vaara, jolle Englesia elää. Enkä mä voi sulkea sitä satamaveteen, kiinnittää narulla laituriin ja pelätä joka helvetin myrsky, et se irtoaa ja karkaa. Koska jos se haluaa niin, mikään köysi ei pidättele sitä. Jos se haluais, se pirstois koko satamakaupungin palasiks ja lähtis sit just niinku sen arvolle sopii. Mut jossain sen tsunaminkin keskellä elää toive siitä, et ikuinen hirmumyrsky rauhottuis ja Englesiakin pääsis alottamaan elämänsä rauhallisessa aallokossa sisävesillä.

Halusin uskoa et mä olisin se joka saa sen hirnumyrskyn taltutettua. Mut miten kukaan voi taltuttaa jotain niin kaunista ja eleganttia - niinku kaikki luonnonvoimat yhdistyis ja antas voimaa Englesiaan. Englesia on kaaos, mahdoton selvittää. Se pitää otteessaan kunnes on pakko tajuta, et jossain menee raja säälittävyyden ja yrittämisen välillä. Pitää osata lopettaa, koska jos toivon kokoajan,, et saan sen tytön haltuuni, se jatkaa poispäin juoksemista. Jos meidät olis tarkotettu yhteen, sen tsunami ja mun aallokko ois jo sulautunu yhteen. Toisaalta, ehkä tää aika vaan oli väärä. Tsunami ja aallokko voi yhtyä vasta sitten, kun tullaan maailman laidalle. Ku ei oo mitään kaduttavaa tai mitään mitä kokea. Kun hirmumyrsky tajuaa tarvitsevansa tasapainoisen aallokon, ja kun aallokko tajuaa tarvitsevansa hirmumyrskyn, joka pitää aallokon elävänä, eikä anna sen tyyntyä ja turtua. Mut just nyt, ehkä hirmumyrskyn ja aallokon pitää seurata eri puolilta sitä, miten ihmiskunta tekee itsemurhaa.

päivityksiä

ensinnäkin, seuraava luku on tulossa lähiaikoina. mut niitä päivityksiä :DDDDDD :
- päätin peruskoulun keskiarvolla 8,6
- ajoin mauton ojaan niin, että pyörähettiin katonkin kautta ympäri aika rajusti. mautosta hajos vaan sivuikkunat ja me ihmiset ollaan kunnossa, tosin ite olin kesätöistä saikulla torstaihin asti, ja sunnuntaina tää tapahtu. oompahan ollu lanssissa nyt ja joutunu poliisikuulusteluun D:
- oon nyt lukiolainen ! back in da 1st.
- maaailman surkein tekniikan ihmelapsi ilmottautuu - tein ig'n vaikka lupasin etten siihen sorru :-----------D jos teitä kiinnostaa, niin mut löytää iwillmakeucrynä, joten followailemaaaan vaan !

tosiaan, luku tulee luultavasti ihan parin päivän sisään, jos saan revittyy aikaa sen lopun kirjottamiseen :3 lol
mikä järki tässäki nyt sit oli... XD


AINII TULEEKS JOKU SOLAR SOUNDIIN ? ois ihana nähä teitä <3 meeeeen yhen mun kaverin kans varmaan ja sillai ni jos ootte sielpäi sillon ni ois oikeesti mahtava juttu päästä tapaa teijät !

LUKU 41

hallelujaaaaa. ompas vierähtäny kauan aikaa ja idk
kirjotin tän luvun alun joskus pari kuukautta sitte ja keskivaiheen pari viikkoo sitte ja lopun äsken eli tää on sekava ja turha ja idk.
miten teillä menee ? (------:
mul menee
vaihtelevasti.
toisaalta mul on asiat vitun hyvin, mul ei oo ikinä ollu asiat näin hyvin. mut oikeestaan mitä paremmin ne on, sitä sulkeutuneempi ja masentuneempi musta tulee ja sit teen taas tuttavuutta sen vanhan tutun turvallisen veitsen kanssa ja mistää ei tuu mitää ja tekis mieli vaa lopettaa kaikki.
toisaalta taas mun asiat on ehkä vähän liianki hyvin. oon aika mestarillisesti kietonu itteni muutaman eri miehen välille ja mul ei oo sydäntä torjuu niistä ketään vaik vaan muutama (ei vitttu mä oon kamala ihminen D:::) on sellanen et haluun jatkaa tätä ns peliä niitten kans
hyi vittu tappakaa mut
en tajuu et miehii ei voi vaan valita kuvastosta aj elää sit onnellisena
i mean
i always fall for the wrong guys
then i get hurt and scared
then i fail
then i want to die
then i try again
then it happens all over
until the day
i can't try anymore

mut jooo kelasin et
alan työstää taas lukuja pikkuhiljaa. :) yritän ainaki
kommenttia ? :---------------))))

rakastan teitä, ootte ihania <3



# ENGLESIA

Pyörittelin lisää saippuaa sormiini saadakseni viimeisetkin sormivärit irti. Mun katse käväsi pöydässä, jonka ympärille oli kokoontunu lapsia ja keskel niitä oli Jeremy, se hauskuutti niitä minkä ehti ja ne lapset sen ympärillä oli ihan lumoutuneita. Jeremystä paisto ulospäin se, miten se rakasti lapsia ja niiden lähellä olemista. Nojasin päätäni seinään samalla, kun mä tunsin äidillisen ylpeyden leviävän mun sisälle. Jeremy oli sitä kaikkea, mistä ihmiset unelmoi. Mistä mä unelmoin, jossain syvällä alitajunnassani. Se oli täydellistä isä- ja aviomiesmatskua, se oli ku paras kaveri, ku isoveli, me oltiin ku vanha aviopari, mut silti tuntu, et me oltas vasta tavattu. Joka päivä mä opin siitä enemmän, ja joka päivä mä myös vajosin syvemmälle - Jeremy on ku meri, ja mä olen vaan se yksinäinen tyttö, joka rakastaa aaltoja mut pelkää liikaa uimista.
Ja koska en uskalla uida, mä hukun siihen mereen sitä mukaa ku aika kuluu.

Sammutin kraanan ja kuivasin kädet, jonka jälkeen mä lähdin astelemaan kohti nurkkaa, jossa istuskeli Matt, sellanen pieni ja hiljanen, ruskeehiuksinen poika.
Huokaisten hiljaa mä istahdin pojan viereen, kysyäkseni, et miksei se ole leikkimässä muiden kanssa.
"Ootsä enkeli?" Matt kysyi, ja mä kohotin hämmästyneenä kulmiani, naurahtaakseni pojalle.
"En", mä vastasin.
"Äiti sanoo, että enkeleillä on merkkejä ranteissa. Se sanoo, et ne on enkeleitä, jotka kuuluu taivaaseen, ja niiden pitää satuttaa itseään jotta ne pääsis takas sinne, mihin ne kuuluu", Matt jatko hetken päästä, ja vaistomaisesti mä nostin käteni toisen ranteeni päälle, sinne, missä oli joskus ollut paljon viiltoja, nyt niitä oli enää muutama ja nekin jo paranemaan päin.
"Sun äitis on tosi viisas", mä sanoin pehmeesti.
"Äitiki on enkeli, mut se pääs jo takas sinne, mihin se kuului", Matt kertoi, ja kun mä katsoin sen kasvoja, mä en nähny niissä surua tai pelkoa, vaan se suorastaan loisti kaipausta, mut samalla päättäväisyyttä.. ja hyväksymistä.
Enkä mä voi sille mitään, mut joku sen äidin sanoissa sai mut päästämään pihalle ne kaikki tunteet, joita mä olin padonnut niin kauan. Mä tunsin, miten kyyneleet lähti purkautumaan, joten mä pystyin vain kehottamaan Mattia liittymään muiden lasten seuraan, ja sit mä lähdin juoksemaan ulos sieltä lastenleikkipaikkahuoneesta.

Tajuamatta sitä itekkään, mä juoksin suoraan meiän mökkiin, omaan huoneeseeni, ja sit mä polvistuin sängyn eteen, kaivaakseni sieltä jostain sängyn alta laatikon. Laatikon, johon mä olin kasannut koko entisen elämäni. Paniikissa mun sormet löys pimeessä sim-kortin, ja pian mä tungin sitä edellisen sim-kortin tilalle puhelimeeni. Kyyneleet valu tulvana mun silmistä samalla, kun päädyin taas juoksemaan, tällä kertaa ohi tallin ja laitumien, kohti metsää. Sormet löys puhelinluettelon, pikasella kelauksella mä päädyin sen yhden ainoan nimen luo, sen, jolle mä halusin eniten tässä maailmassa soittaa. Sen, kenen ääni mun oli pakko saada kuulla, tai mä en vois enää jatkaa hengittämistä, mä en yksinkertasesti pystyis siihen.

# JUSTIN

Kiedoin käteni Allisonin ympärille ja vedin tyttöä lähemmäs itseäni, samalla kun painoin nenäni vasten sen niskaa, hengittäen sitten syvään sisään ja ulos tytön tuoksua.
"Justin", Al valitti nauraen. "Mä yritän paketoida".
"Mä tiedän", mä vastasin pehmeesti, hamuten samalla sen niskaa ja kaulaa huulillani. "Ja mä yritän hyvää vauhtia sabotoida sen".
Jälleen se sama ilonen, mukaansatempaava nauru pääs Alin suusta, mä olin jälleen kietonut sen pikkusormeni ympärille. Se tekis mitä mä haluaisin, mitä mä ikinä keksisin pyytää.
"Sä et tuu onnistumaan siinä!"
"Ai en vai?"  mä vastasin, liikuttaen sormiani tytön vatsalla, samalla kun mun huulet pikkuhiljaa nous sen kaulaa pitkin kohti sen korvaa.
"Tää tietää sotaa!" jatkoin, mut samalla mun puhelin pärähti soimaan.
Katsomatta soittajan nimeä mä peräännyin Alista ja vastasin puhelimeen.
Kello oli jo ties mitä - sen olis lähes pakko olla Ryan. En ollu puhunu Ry'n kanssa aikoihin kunnolla, ja mä toivoin, et me voitais nähdä täs joulupäivinä. Tuntuu, et oon vaan karannu kauemmas Ryanista, eikä se jaksa enää juosta mun perässä.
"Justin", sielt toisesta päästä kuulu just ja just. Sen verran hiljanen ja surullinen se ääni oli. Mul meni hetki, et mun aivot reagoi siihen mitä mä just kuulin - sen äänen, jota en enää ikinä uskonut kuulevani.
Englesia.
"Ootsä kunnossa?" mä huudahdin ekana siihen puhelimeen, miettimättä edes mitään muuta.
Mä oisin voinu kertoa, et mul on sitä ikävä, et tuntuu, et romahdan, ellen pääse sen luo. Et mä rakastan sitä niin vitusti, et mua sattuu vielkin, vaik siit on jo kuukausia. Mut ainoo tieto, jonka jälkeen mä en välttämättä tuntiskaan hukkuvani, oli se, et onks se kunnossa.
"Joo, Justin, mä en oo ikinä voinu näin hyvin", Englesia nyyhkäs, keskellä lausetta sen ääni  värähti ja mä kuulin, miten se alko itkeä.
Munki silmät alko kostua, ja mun oli pakko nielasta ne kyyneleet. Mä en halunnut itkeä Allisonin edessä, en sitten yhtään.

"Justin.. mun on pakko saada nähdä sut", Englesia ynähti, ja must tuntu, et mun sydän hyppäs mun kurkkuun pyrkiäkseen ulos.
Samaan aikaan mä olin sekä pelännyt että odottanut noita sanoja ku kuuta nousevaa. Toisaalta mun negatiivinen puoleni tajus sen tosiasian, et Gee ei ikinä haluais mua takas, tää oli vaihe sen elämässä.
Toisaalta mun salainen romantikkoni eli ja hengitti sen unelman puolesta, et me voitas olla yhdessä.
"Mä tuun sinne, Englesia. Mä lupaan".

me sorry. me asshole. me idiot. me love you.

herramunjeesus ku on taas kestäny. ja tulee kestämään. mä oon äärettömän pahoillani ja vittuuntunu siitä, et nyt sanon tän, mut en kyllä aio toistaseks jatkaa kirjottamista. kuten oon jo miljoona kertaa sanonu, en osaa kirjottaa siitä ku oon ilonen. mä oon nykyään 247 niin sairaan ilonen et ku pääsen kotiin, hymyilen sellasta dollarihymyä siihen asti et nukahan ja heti ku herään ni sama virnuilu jatkuu :D
tosiaan, en haluu virittää itteeni sinne angstilevelille minkä tarvin voidakseni kirjoittaa. sen takia mä kelasin et pidän nyt oikeesti taukoa a) tästä tarinasta b) kirjottamisesta.

mul menee ihan sairaan hyvin. niinku oikeesti. taisin just viimeks sanoo tän, mut joskus ehkä vuos takaperin kelailin, että aina, ku mun joku kaveri tms alko ilahtua enemmän ja joka ns. sai sen elämänhalun takas, tuli sellain fiilis, et ei sil koskaa ollukkaa mikää väärin & et se oli tavallaan tekopyhää parantuu niin nopeesti.. mut oikeesti. joku kolme viikkoo takaperinki olin viel suht angstangst mut hallelujah.
a) me got social life. tuun joka ilta joskus ehkä kympin aikaa (koska muitten kotiinmenoajat D:) ja sit raahaudun ehkä koneelle ja pelaamaan. paitsi viikonloppusin joskus yhen aikaa XD
ja siis oikeesti ne keitten kans oon, jotenki tuntuu et ollaan lähennytty viimesen parin viikon aikana ja joskus iltasin mun tekis mieli vaan itkee, koska oon niin onnellinen siitä, et mun ympärillä on tollasia ihmisiä.
b) oikeestaan, Simo lasketaan tohon a-kohtaan. ku mä sain simon, sain sosiaalisen elämän. harmi vaan, että simossa on jotain vikaa ja simo joutuu tohtorille soon :(( Simo, connecting ppl :D tosiaan, simo on mun mautoli.
c) se vaihto. oon hirveesti kelannu sitä et pitäskö mennä vai ei. tai siis oon menossa koska se on ihan jäätävän hieno mahdollisuus ja oon aina unelmoinu siitä, mut ajatus siitä kaikesta et mitä jättää taakse.. oikeestaan joskus toivon, et oisin vielki sellanen kotihiiri, jotta voisin lähteä onnellisena vaihtoon D:

no oke, on mul ongelmaki. aika iso sellanen. sen nimi on viljo ja se painaa varmaan 600 kiloa. mun aika ei yksinkertasesti riitä tallilla käymiseen. mä rakastan mun konimuskaakkimusta ja oikeesti aina ku on bad feeling tuun heti iloseks ku nään sen, mut for real.. se ei oo reilua sille, et käyn ehkä 1-2 x viikossa. oon miettiny sen myymistä tai ylläpitoon antamista.. mut se tuntuis liikaa luovuttamiselta. ku emmä tiiä. tulee sellanen olo, et jos annan sen tosta noin vaan pois, en oo ikinä välittänykkään siitä ja et se on ollu mulle vaan lelu. vaikka toisaalta, eiks luopuminen just ois suurin osotus siitä välittämisestä..

mut joo no trying to live day by day jne
yrittäkää teki.
tuun viel takas joten keep in touch, kikkaamaan saa ja pittää tulla :)

rakastan teitä, kiitos ihan SIMOSTI <3

LUKU 40

mä sain mautokortin. mä lähden vaihtoon. MÄ LÄHDEN VAIHTOON. mut hyväksyttiin. mulla on maailman parhaat kaverit, eilen oli ehottomasti yks ihanimmista illoista / öistä pitkään aikaan - ajeltiin mautolla ja käytiin nellan kanssa drive in -kaistalla mäkissä ja ajettiin pimeeseen satamaan syömään. me huudatettiin musiikkia niin kovaa ja laulettiin mukana, et multa ei lähde ääntä.
mä nauroin ja hymyilin niin paljon, et mun poskia sattuu.
mua väsyttää niin perkeleesti, et mun tekis mieli itkee. & silti mulla oli hauskempaa ku aikoihin.

mut.. mä opin ajan kanssa. oke. tiedätteks, mul on aika helvetin ylpee olo. en oo pitkiin aikoihin puhunu tästä asiasta mut joo. joskus ku mul oli sellasii itsetuhosempii kavereita ja yks toisensa jälkeen ne lähti parantumaan ja sit aina olin et tosissaako, miten se voi olla mahdollista, mä en tuu ikinä pääsee täältä ylös. mut tiedätteks, mul on vihdoin sellanen olo, et mä voin rakastaa itteeni tälläsenä ku mä oon, mä voin olla tyytyväinen elämääni & mun pitää lopettaa liian syvällisesti ajatteleminen, koska se vaan satuttaa. mä en oo viillelly varmaan puoleen vuoteen. oikeesti. aika menee helvetin nopeesti. viel jotain pari kuukautta takaperin mä oikeesti taistelin viiltelyhaluja vastaan mut nyt ku edes ajattelen koko asiaa, ni sellain itseinho tulee esiin. tiedätteks.
en osaa selittää. yritän vaan sanoo et.. mä oon kunnossa. vihdoin.

kuulostipa nololta. kyl te ymmärrätte.

luvusta: mmmmmmmmmh oon kirjottanu tätä pääasiassa öisin ku en oo saanu unta & äsken kirjotin loppuun ja mul on ihan jäätävän darranen olo vaikka en siis oo oikeesti juonu tai mitää joten laatu on sen mukasta. jeremyllä mennään tällä kertaa, sekavuus kunniaan ja sitä rataa.

kommentit on sallittuja ;) 
ihanaa kevättä lapset, ootte ihania <3


 # JEREMY 

Jo kaukaa mä näin, miten musta hiuspehko ilmesty esiin sumun keskeltä. Jotain ois saattanut pelottaa se, mut me kaikki oltiin jo totuttu Englesian aamulookiin - sekaiseen pörröpesään sen päässä, vaaleanpunaisiin puputossuihin ja flanellipyjamaan.
Se tallusti hitaasti, ikäänku se ois arponu jokasen askeleen välillä, et astuako vai eikö. Sen askelluksessa oli jotain majesteettista, se ei ollu sellast perus aamukävelyä vaan vaikka se teki sen rauhallisesti, se sai tehtyä sen niin, että oli pakko pysähtyä katsomaan.
Toisaalta, miks tollasta ihmettä ei pysähtyis katsomaan. Vaikka se olis maailman kompurajalkaisin otus ja kömpelö ku karhu talviunilta herättyään, mä rakastaisin sitä yhtä paljon, ehkä vielä jopa enemmän.
Virnistin pienesti, kun se raapi päätään samalla kun se saavutti mua hitaasti. Mä päätin olla hiljaa, sen pakettiauton takana, ja yllättää sen sit ilosesti.
Kello oli vasta kahdeksan ja jotain aamulla, mut koska nyt oli vuoden pimein aika - kuten arvata saattaa, oli viel melko pimeetä. Vaalee sumu hallitsi tilaa ja kieto rakennukset sellaseen salaperäiseen verhoon, ja Englesia oli ku joku Kauna kun se raahusti eteenpäin.
Paitsi että kukaan ei ois voinu suhtautua Kaunaan tosissaan jos se ois raahannu jaloissaan vaaleenpunasia puputossuja.
”Jeremy!” se huudahti nähdessään mut, sen kasvoille sytty hymy ja se ryntäs kohti mua. Mä levitin käteni ja hetkessä se neiti täydellisyys oli mun sylissä, jalat kietoutuneena mun ympärille ja kädet mun niskan takana.
Mä painoin pääni sen kaulalle ja hengitin syvään sen ominaistuoksua, joka oli jotain äärettömän huumaavaa. Siit tuli mieleen joku kukkaketo ja perhoset - ja ennen ku joku negatiivinen pelle alkaa asiasta saarnaamaan, ei, mulla ei tullu mieleen ne madot ja ötökät siel mullan alla, vaan nimenomaan kukkaketo.
Se miten se loistaa kaikissa väreissä ja tuoksuu kaikissa tuoksuissa kasaten täten täydellisen kedon.


”Mulla oli sua ihan sairas ikävä”, Englesia parahti ja mä naurahdin, vastaten sitten, että mäkin olin ikävöinyt sitä. Sen tuoksua, sen ulkonäköä, sitä miltä sen iho tuntu, sitä miten se vaikutti vähän yksinkertaselta aamusin.
”Mä en oo yksinkertanen, en vaan oo aamuihminen”, Englesia tuhahti ja laskeutu alas mun sylistä, muka loukkaantuneena.
”Sä olet yksinkertainen aamuisin”, naurahdin ja pörrötin sen hiuksia.
”Ei, vaan mä en yksinkertaisesti ole aamuihminen”, Englesia väitti vastaan, ja kuten melkein aina, mä annoin sen voittaa sen sanavisailun.
Tartuin Englesiaa kädestä ja se loi muhun iloisen katseen, ja sit me lähdettiin yhdessä tallustamaan kohti aamupalaa.
”Mihin sä jätit Williamin?” kysyin, sillä lähiaikoina niistä kahdesta oli tullu erottomat. Veljekset ku kivekset vai mite se meni.
”Se jäi nukkuu”, kuulu vastaus, ja samalla me saavuttiin oville. Heti kun me päästiin sisään, vastaan tulvahti vastaleivottujen croissanttien tuoksu, joka sekottu kaikkiin jouluruokien tuoksuihin. Mä rakastan meidän keittiötä - aina juhlapyhinä ne muistaa myös tehdä muuta ruokaa ku vaan niitä juhlaruokia. Kiskoin Englesian perässäni keittiön takana olevaan niinsanottuun käytävään, jonka kautta kokit kulki tupakalle ja sitä rataa. Heti, kun me päästiin kulman taakse, pois muitten näkyviltä, mä työnsin Englesian vasten seinää ja suutelin sitä niinku se ois sekä ensimmäinen että viimenen kerta ikinä. 
Selvittyään alkuhämmennyksestä se kieto kätensä mun ympärille niin, että sai kämmenensä mun takataskuihin. 
Se tunne, joka muhun levis aina ku mä olin Englesian kanssa, tuli taas. Tuntu et elefanttilauma ois tanssinu salsaa mun mahanpohjassa ja mun mieli kulkenu sinne ja tänne ilman varsinaista päämäärää - muuta kuin Englesia. 
Mä halusin olla Englesian Aurinko. Se joka valaisee sen kaikki päivät ja lämmittää sitä ja pitää sitä terveenä. Mä halusin olla sen kuu, sillä mä halusin valaista sen elämän synkimmätkin hetket. Joskus mua pelotti, et mihin meidän juttu koskaan tulee johtamaan.
Englesia on kiivenny polvet verillä helvetistä ylös ja mä vaan satuin tipahtamaan taivaalta pehmopatjalle. Mun elämä on ollu ku ruusuilla tanssimista, mut se, minkä läpi Englesia on joutunut menemään, on jotain mitä mä en voi ymmärtää.

Joskus, kun me katotaan vaik jotain leffaa, mikä tuo sen mieleen sen entisen elämän, mä haluaisin olla siinä sen tukena ja lohduttaa sitä. Mut jos mä kysyn, et onks joku hätänä, se pudistaa päätään ja siirtyy lähemmäs mua, alkaa hymyilemään ja sanoo, et kaikki on hyvin. Mä en osaa olla siinä Englesiaa varten ilman, että se ite pyytää sitä.
Joskus se herää öisin huutaen, silloin mä pidän sitä sylissäni siihen asti et se nukahtaa. Mut me ei ikinä puhuta niistä unista. Siitä, et mikä on niin hirveetä, et se saa Englesian huutamaan, itkemään ja pelkäämään nukahtamista? Mä en halua satuttaa Englesiaa kyselemällä jotain mistä se ei halua puhua mut toisaalta mua itseeni sattuu kun mä en tiedä et mikä Englesialla on. ”Rawr”, Englesia naurahti yhtäkkiä kesken suudelman, ja mä vetäydyin irti katsoakseni sitä kuin idioottia. ”Se tarkottaa 'Mä rakastan sua' dinosaurus -kielellä”, Englesia vastas itsevarmasti, sen silmissä oli vahva tuijotus, sellanen joka porautuu suhun ja näkee kaiken, ikään ku se lukis koko ajan et mitä mä ajattelen tai teen, se opiskeli mua sitä mukaa ku mä tein asioita. ”Rawr more”, virnistin ja painauduin takasin kiinni mustahiuksiseen naisenalkuun. 
Mä imin sisään sen ominaismakua ja -tuoksua, silitin sen pehmeetä poskea ja sileitä hiuksia, varmana siitä, et viel joku päivä mä olisin yksin muistojeni kanssa. 
Englesia on mulle liian hyvä, ja mä tiedän sen. Mä oon saamaton Jeremy Kanadan perämettältä, mun elämäntarkotus on jatkaa mun perheen tilaa.
Ei oo mitään syytä sille, miks Englesia haluais jakaa sen mun kanssa. 
Se oli rikas, fiksu, kaunis ja itsevarma. 

Annoin käsieni valua alaspäin Englesian selällä, kunnes mä sain asetettua ne sen takamukselle. Nipistin sitä kevyesti takapuolesta ja pompahdin taaksepäin, valmiina vastaanottamaan sen saarnan - tätä me tehtiin aina. Mä kiusasin sitä ja se muka tosissaan suutahti mulle, kunnes me päädyttiin johonkin heinälatoon sopimaan. ”Hei!” Englesia huudahti, mut sil oli pilke silmäkulmassa. ”Ihme ahdistelija!” se jatkoi ja mun teki mieli jäädä tähän hetkeen ikuisesti. Tähän vilpittömään iloon ja onnellisuuteen, kun ei oo pelkoa tulevasta tai menneisyyden kertautumisesta. ”Kuka sä oikeen luulet olevas?” Englesia tivas multa ja mä astuin askeleen lähemmäs. ”Mä oon sun. Nyt ja aina”, mä kuiskasin, ja tällä kertaa mä olin se joka luki Englesiaa. Sen silmissä välähti häivähdys pelkoa, säikähdystä. Mut se kokos ittensä aika helvetin nopeesti.
Se astu ne viimeset pari askelta kohti mua ja kieto kätensä mun kaulaan, katsoi mua suoraan silmiin ja kiskoi mut jälleen mukaansa jonnekkin, missä olis vaan mä ja se.
Mut mä en voinu lakata ajattelemasta, et mä tarvin sitä. Mä tarvin Englesian kädet mun ympärillä, mä tarvin sen hiukset mun suuhun aamusin, mä tarvin sen pehmeen ihon mun omaani vasten.
Enkä mä ollu varma, et antaisko universumi mulle tällä kertaa sitä, minkä mä eniten tarvitsin. 

LUKU 39

kirjotin äsken jonku himopitkän avautumistekstin mut en ajatellu julkasta sitä. sensijaan kirjotan nyt sit uuden alotuspuheen jeeee. 

mmmh tässä tää englesian kohta, se kuvaa aika pitkälti mun fiiliksiä. sillee ajatuksena. mä pelkään ihan sairaasti kiintyä ihmisiin ja sit jos kiinnyn, teen kaikkeni ettei mun tarvis. jostain syystä revin aina lähelleni ne kaikista rikkinäisimmät ihmiset ja mitä pahemmas kunnos ne on, sitä pahemmas kunnos mäki oon. ja sit jostain syystä aina siinä käy niin et mä saan ne tuntemaan olonsa paremmiks ja kappas yhtäkkiä ne repii jostain uusia ihmisiä ja unohtaa mut tai sit ne päätyy lopettamaan oman elämänsä ja jälleen kerran laura jää yksin. 

tän tarinan kirjottaminen käy lukuluvulta vaikeemmaks. mä tykkään englesiasta ja jeremystä, mä tykkään justinista ja allisonista, mä suorastaan rakastan williä, mut mä en yksinkertasesti tiedä et millasen tulevaisuuden mä teen niille. koska kuten sanottua, kirjotan aika paljon omien fiilisten pohjalta ja no, on eri asia kirjottaa optimistista ku realistista tekstiä. 

täytän muuten lauantaina 15 :------------Dd omg tuntuu hirveen isolta luvulta. toisaalta kaikki mun kamulit täyttää 16 tai enemmän joten oon aika vitun nuori
uujee mul on inssi keskiviikkona, mauto here i come ;)

tiedätteks sen tunteen, ku puhutte jollekki helvetin kauan ja sit se yhtäkkii katoo ? siis niinku joskus tos viime vuoden puolel löysin omeglesta tosi ihanan pojan ja puhuttiin monta kuukautta putkeen yötä päivää kikissä eikä kyllästytty millään toisiimme. & se oli just sellain kenelle kerroin kaiken mitä mun elämäs oli menossa ja se kerto mulle ja kaikkee. sit yhtäkkii lopetettii puhuminen, eikä olla oikeestaan tammikuun jälkeen puhuttu ku pari kertaa pikasesti :( 
sit ku olin niin tottunu siihen et mul on vihdoin taas joku, kenelle voin puhua mistä vaan ilman et se tekee omia johtopäätöksiä tai ottaa ohjat omiin käsiinsä, ja sit se yhtäkkii hävis.. nyt on sellai hirvee tunne et asiat vaan kasaantuu ja yllätän itteni päivä päivältä kirjottamasta viestejä mun entiselle parhaalle kaverille, joka as already said, is dead. sellasii avautumistekstejä 24/7 ja no okei se helpottaa ihan helvetisti mut ei se varmaan hirveen terveellistä oo puhua ihmiselle jota ei enää oo ja silleen

no mutjoo, kertokaas mielipidettä yms
juokaa paljon vettä
urheilkaa
syökää värikkäästi
nukkukaa paljon
rakastakaa
rukoilkaa
ihan sama mitä teette mut olkaa onnellisia :)


#ENGLESIA


Mä juoksin, niin kovaa ku mun jaloilla vaan pääs. Aina välillä mä käännyin katsomaan taakseni, ja siel ne oli, ne jahtas mua. Kaikki ihmiset mun menneisyydestä. Mun oma äiti, Mike, Caitlin, mun sukulaiset, Märtha.. Ryan, Chaz, Chris, jopa Justin. Ne saavutti mua, otti kiinni metri metriltä. Mä juoksin karkuun, mikä tuntu ihan hullulta, sillä ne ei jahdannu mua mitenkää verenhimosesti. Ne ei halunnu satuttaa mua, mut silti mä juoksin henkeni edestä. Vettä sato kaatamalla, ne pisarat hakkas katuun samalla, kun mä juoksin paljain jaloin asfaltoitua katua, jolle oli rikottu lasia. Mä en antanu lasinsiruista johtuvan kivun haitata - mut muut jäi jälkeen. Mä käännyin jollekkin sivukadulle, ränsistyneet rakennukset näytti siltä et niis ei oltu asuttu vuosiin. Ikkunanpielistä kasvo jotain rikkaruohoja ja ötökät kiipeili seiniä pitkin. Mä kompuroin, kaaduin maahan.
William.
Beth.
Paul.
Jeremy.
Ne odotti mua, suoraan mun eessä. Niiden kasvoilla oli suojeleva hymy, ne oli turva. Heti kun mä pääsisin niiden luo, mä olisin turvassa.
Nousin ylös, kädet mudassa. Mä astuin askeleen eteenpäin, kohti Jeremyä, mä astuin toisen askeleen.
Mä halusin mennä niiden luo, ihan tosissani, mä halusin.
Mut mä en voinu.
Just ennen ku mä pääsin niiden luo, mä käännyin ja juoksin karkuun kovempaa ku ikinä.


Räväytin silmät auki, minkä jälkeen mulla meni hetki et totuin pimeeseen huoneeseen. Pian kuitenki mun silmä harjaantu taas hämärään, ja mä pystyin kiinnittämään katseeni kattoon, jonnekkin sinne, missä kattolamppu sijaitsi. Yritin tuijottaa lamppua keskittyneesti, tarkoituksenani tasata sydämeni syke.
Mä suljin mun silmät. Mun teki mieli hakata itseäni - aina, kun tuntu, et kaikki oli hyvin, ne painajaiset alko taas.
Käänsin päätäni ja avasin jälleen silmät - tällä kertaa kiinnitin katseeni vieressä makaavaan Williin. Hymy kiipes mun kasvoille ja mä siirryin lähemmäs Williamia, ihan kiinni siihen.
Me oltiin taas valvottu koko yö, katottu breaking badia. Ja sit me oltiin nukahdettu vierekkäin, kuten monena edellisenäkin yönä.
Will kieto kätensä mun ympärille ja mutis unissaan jotain, ja mä hymyilin entistä kauheemmin. Kaikki oli niin hyvin, liian hyvin.
Mä tiesin, et mitä toi uni merkitsi, mut mä en haluais myöntää sitä itelleni, sillä mä halusin muuttua ja olla jotain muuta kun se tyttö, joka aina karkaa paikalta ku asiat on liian hyvin tai helvetin huonosti.
Mua kiusataan, mä vaihdan koulua.
Mua haukutaan, mä lopetan harrastukset.
Mua rakastetaan, mä vaihdan maata.
Mä olin liian tottunut olemaan se, joka pitää muista huolta, mut josta kukaan ei pidä huolta. Mä haluan tutustua ihmisiin ja mä haluan saada ne tuntemaan olonsa hyväks - niin kauan, ku sama ei pelitä toisin päin.
Tosiasias, joka kerta, ku joku sanoo rakastavansa mua, must tuntuu et mun sisukset räjähtää, koska se tuntuu niin väärältä. Ei mua kuulu rakastaa, mun kuuluu rakastaa muita.
Tai se, ku joskus yläasteella tykkäsin jostain pojasta, ja heti, kun se alko kiinnostua musta, mä pakenin paikalta ja lopetin sille juttelemisen.

Ihmettelen, et miten mä oon vielkin täällä. Helvetti, täähän on mun pahin painajainen, sillä kaikki välittää musta. Ne haluu huolehtia mun voinnista, ne haluu tehdä mulle ruokaa, ne haluu olla mulle ku oma perhe.
Mä haluan olla se ihminen joka osaa vastaanottaa sen kaiken.
Yritin sulkea silmäni ja vajota takas uneen, mut ristiriitaset ajatukset oli jo vallannu mun mielen, vieden mut mukanaan niin, että mun oli pakko jatkaa ajattelemista.
Joskus mä annan itestäni tosi idiootin kuvan - tosiasiassa, jos ajattelee yhtä paljon ku mä, miten voi olla tyhmä? Mun täytyy olla aika saatanan viisas, jotta nää ajatukset pyörii mun päässä nonstoppina. Joskus tuntuu et joillain ei kulje päässä mitään ja hissi ei mee ylimpään kerrokseen, mut mä ajattelen jotain koko ajan.
Ryan sano mulle joskus, et mä mietin liikaa.
Mä tiedän, et se on totta. Jos joku on hyvin, mua alkaa pelottaa, et se kaikki sortuu, ja sen takia haluun karata paikalta ennenku niin käy. Koska nothing lasts forever and stuff.
Joskus ku mulla on yks niistä täydellisistä päivistä, mä kuvittelen et miten mä ja Jeremy otetaan joskus tää tila haltuun, mennään naimisiin ja tehään muksuja ja hommataan koira ja eletään happily ever after.
Mut tosiasias prinsessasatuja ei oo ja sammakot ei muutu prinsseiks ku niitä pussaa.


#JUSTIN


Tuijotin ikkunasta ulos. Ilta oli jo pitkällä, kohta olis keskiyö. Mun teki mieli mennä juoksee ilman vaatteit tonne lumihankeen, samalla lailla ku sillon ku me oltiin pieniä Englesian kanssa, ku me saatiin tosi nero idea lähtee lumihankeen kierimään, ja sit saatiin aika kovat huudot, minkä jälkeen meiät komennettiin kuumaan suihkuun. Siihen mennessä, kun me vihdoin suoriuduttiin suihkusta pois, äiti oli tehnyt meille kuumaa kaakaota vaahtokarkeilla. 
Pudistin päätäni ja yritin hyräillä jotain biisiä kääntääkseni ajatukseni pois Englesiasta. Sen kirkkaanpunasista hiuksista ja jadenvihreistä silmistä, sen pisamista ja siitä valkosesta hammasrivistöstä joka pilkotti punasten huulien välissä. 
Sen tavasta puhua tai kirjottaa. Sen tavasta laulaa ja soittaa kitaraa. 
Nousin ylös ikkunalaudalta ja kävelläkseni kylmää lattiaa pitkin eteiseen, jossa mä kaivoin takin taskusta sen tutuks tulleen minigrip -pussin. 
”Justin, sä et voi elää noin”, Allison huudahti samalla kun se rymisteli portaita puolijuoksua kohti mua. ”Älä viitti Al, sä ite sait mut alottamaan”, mä naurahdin, ehkä jokseenkin ivallisesti. Et sä voi pelastaa jotain minkä sä oot omin käsin hukuttanu. 
”Koska mä halusin saada sut unohtamaan Englesian”, Allison vastas, nyt jo mun vieressä seisoen. Se ojens kättään vaativasti, pyytäen minigrip -pussia itselleen. 
”No, arvaa mitä? Mä en unohtanu. Enkä tuu unohtamaan. Mut näitten - kiitos sun - avulla mä voin olla ilonen, edes hetken aikaa”, mä tokaisin ja miettimättä enempää, heitin sen pillerin suuhuni. 
”Miks sä teet tän mulle? Sä tiedät, et mä en halua nähdä sua tollasena”, Al vastas, sen silmissä häivähdys surua ja pettymystä. 
”Tiedäks, Al, jos ei miellytä niin painu vittuun. Sähän täs oot se loinen, eti uus puu itelles symbioosikaveriks koska musta ei oo siihen”. 
”Justin, sä tiedät, et mä en tarkottanu tota”, nyt sil oli jo kyyneleet silmissä. 
”Mut mä tarkotin. Mä en muutu, Allison”, mä sanoin ja nostin käteni Alin olkapäälle, pyöritellen peukaloani siinä luun päällä hellästi. ”Mä en ikinä tuu rakastamaan sua. En nyt, en huomenna, en ees vuoden päästä. Sun pitää ymmärtää, et sä et voi ikinä korvata sitä mitä Englesia mulle oli”. 
Ja siinä ne kyyneleet tuli lopulta, se valu ko joku vesiputous, mut mä tyydyin tuhahtamaan ja kävelemään takas olkkariin, sillä pian vaikutus alkais ja se ois sit menoa.
Jossain deep inside of me kaduin mun sanojani Alille, mut täs mielentilassa en aikonu kertoa sitä sille. Helvetti. 

LUKU 38

PS 200 KOMMENTTIA, 10 000 KATSELUKERTAA ja 100 KATSELUKERTAA TÄNÄÄN hallelujah

voihan luoja sentäs mikä paska luku. en kestä. myykää mut kirahveille. tää on ihan jäätävää paskaa.
mun oli pakko saada tungettua toi justin ilman englesiaa -juttu tonne loppuun. XD
luen VIHDOIN into the still blueta (LUKEKAA!) ja sit ku edellisessä osassa liv kuoli ja nyt sit roar on ihan paskana ni sit yhes vaihees perry oli silleen "that's roar without liv" ja sit jotenki se kolahti ja kovaa ja aloin vaan itkemään ja itkin ties kuinka kauan koska emmä tiiä. mun mielest se oli äärettömän kauniisti sanottu

en oo kirjottanu pitkään aikaan, kun ei oikeen inspaa. en tiiä. yhes vaiheessa melkeen tulin jo pyytelemään anteeks ku taas lopetan kirjottamisen, mtu sit aattelin, et nyt ku kerta uudestaan alotin, ni täl kertaa mennää sit vittu loppuun asti jne

mulla on maanantaina vaihtohaastattelu. pelottaa muuten aika perkeleesti..


LUKU 38 #RYAN, CHRISTMAS EVE


”Ryan, sulle oli tullut kirje”, äiti huus keittiöstä, kun mä astuin sisään ulko-ovesta. Frank, Caitlin, Chaz ja Chris seuras mua, sillä meiän tarkotuksena oli ollu tänään viettää yhdessä joulua, sillä huomenna kaikki olis sit omien perheidensä kanssa. Tai kuten Frankin ja Chrisin tapauksessa, ne olis aamun Fransescan perheen kanssa ja siirtyis sit Christianille ja Caitlinille.
”Mis se on?” kysyin, ja vastaamatta mitään, äiti käveli eteiseen tervehtimään muita, kädessään kirje. Ihmetellen mä otin sen käteen, sillä mä harvemmin sain kirjeitä, nyt ku oli netti ja whatsappit ynnä muut mitkä helpotti yhteydenpitoa niin paljon. Käänsin kirjeen oikeinpäin nähdäkseni lähettäjän - jota ei oltu mainittu kirjeessä. Jossain syvällä mun sisällä tuntu pieni pistos, sillä kun mä näin ne koukerot, miten mun nimi oli kirjotettu, miten mun osotteen i-kirjaimien päällä oli sydämet, mä tiesin. Loin katseen Chaziin, joka mitään tietämättömänä odotti, et liikahtaisin johonkin suuntaan.
”Haluuttekste syödä tai jotain?” kysyin ja muut nyökkäsivät iloisina, ja hetkessä me vallattiin meiän keittiö.
”Mä haluun nuudeleita”, Frank ilmas mielipiteensä ja samalla kaikki muut alko huutamaan kilpaa siitä, et mitä ne haluaa.
”Mä käyn vaihtamas vaatteet, ettikää sil aikaa jotain syötävää. Kaikki mitä löydätte on käytettävissä”, virnistin ja samantien ne ryntäs pöydän äärestä tutkimaan kaappeja, ja mä kiiruhdin yläkertaan kädessäni kirje, joka nyt tuntu niin painavalta ja ahdistavalta.

Ennenku mä edes ehdin avata sitä kirjekuorta, mä mietin jo, et pitäiskö mun kertoa Angelalle - se oli ollut niin huolissaan, kun me oltiin nähty. Se oli kyselly meiltä et mitä me tiedettiin Englesiasta ja missä me luultiin et se vois olla - se oli jopa sanonut, että se aikois alottaa etsinnät, mut sit mä puutuin keskusteluun, ja sanoin, et Englesia ei halua tulla löydetyks. Miks se olis nähny kaiken sen vaivan, poistanu kaiken mikä muistutti siitä, kaiken paitsi muistot, ja neki haalistu koko ajan. Miks se olis vaivautunu tuhoomaan meiän kaikkien elämän hetkeks, jos se ei olis ollut täysin varma siitä, että se haluaa kadota.
Mä mietin myös, et pitäiskö mun kertoa Justinille. Viimeaikaisimmat sekoilut, huumeiden ja naisten, räppäreiden ja autojen kanssa ei ees ollu enää mitenkään ihme, joka päivä uutisoitiin siitä, miten Biebs on sekoillut.
Mä halusin kertoa, sillä se ansaitsis sen. Sen pitää tietää, et Englesia on siinä kunnossa, et se pystyy kirjoittamaan yhtään mitään. Mä haluan kertoa, et sain tietää Englesiasta jotain.
Mut se on niin etäinen nykyään, et osaks sen takia et haluan kostaa sille meidän hylkäämisestä, en aio kertoa. Sen ei tarvi tietää.

Vapisevin sormin mä sain kirjekuoren auki. Istahdin sängylle, sillä mä olin varma, etten pystyis lukemaan sitä tarvitsematta tukea.
Mä selasin sitä tekstiä läpi tajuamatta siitä mitään - miten joku niin tuttu ja turvallinen voi tuntua niin kaukaiselta ja erilaiselta? Se puhu elämästään niinku se ois vihdoin saanu kaikki haavat kursittua kasaan, niinku se ois vihdoin päässyt yli itsesäälistään - pohjalla saa käydä, mut sinne ei saa jäädä kierimään.
”Mä rakastan olla täällä. Nää ihmiset rakastaa mua, kukaan ei halua mulle pahaa. Ne pitää mua osana niiden perhettä, edes mun oman perheen kanssa en ollu näin läheinen”.
Se kerto mulle Jeremystä ja Williamista, ja vaikka kateudenpisto oli lähellä, mun oli pakko hymyillä Englesian takia.
Mä olisin halunnut olla se, joka saa sen paranemaan, se joka nostaa sen ylös pohjalta, mä olisin halunnu olla sen tikapuut. Mut joku muu vei sen roolin multa.
”Tiiän et on liikaa vaadittu, et sä yhtäkkiä riemusta kiljuen otat muhun yhteyttä. Ryan, mä en odota sulta vastausta, mut se merkitsis mulle hitosti”.
Ihan kirjeen lopussa oli sen osote - Kanada. Kaikista maailman paikoista se idiootti meni ja valitsi Kanadan. Huokaisin ja painoin pääni käsiini. Se odotti et mä vastaan sille, mut se väitti et sitä ei haittaa jos mä en vastaa.
Mä en tiedä pitäskö mun vastata.
Mä en tiedä pitäiskö mun kertoa sille et kaikki on hyvin, et mä alan pikkuhiljaa päästä perille elämästäni. Mä en tiedä, et pitäsikö mun kertoa sille, et mä ja Caitlin ollaan lähennytty, en tiiä et pitäskö kertoa et Justin on erkaantunu meistä.
Mä en ihan oikeesti tiedä.
Huokaisin uudestaan ja nousin ylös, kirjekuori kädessäni. Hetken mietittyäni mä päädyin tunkemaan sen kirjahyllyyni, lähimmän kirjan väliin.
Vaihtamatta vaatteita mä palasin alakertaan ja hymyilin niinku mitään ei ois tapahtunu.


#ALLISON


Nojasin seinään ja nojasin leuallani polviini. Yritin räpytellä silmiäni, jotta kyyneleet ei valuis. Kiinnitin katseeni valkoiseen seinään ja yritin komentaa aivojani unohtamaan sen mitä tapahtu vähän aikaa sitten. Sen, miten mä olin tunnustanut ensimmäistä kertaa ikinä jollekkin, et mä rakastan sitä. Mä olin katsonut sitä suoraan silmiin ja kertonut, että mä rakastan sitä. Ja se oli halunnu olla yksin.
Se ei vastannu mulle.
Se ei rakastanu mua.
Loppulento oli menny samoissa tunnelmissa - mä itkin vessassa, Justin tuijotti ikkunasta pilviä, ja mä voin vaan kuvitella, miten joku helvetin Englesia oli pyöriny sen päässä. Mä olin yrittäny, ihan tosissani, sulkee niitä tunteita pois. Yritin vaikka miten kauan, siitä asti kun mä olin ensimmäisen kerran antanu sille sen pillerin. Siitä asti mä olin rakastanu sitä, toivonu et se rakastais mua. Ja silti samaan aikaan mä puhuin sen kanssa Englesiasta, me mietittiin yhdessä kieroja suunnitelmia, et miten me saatas Justin ja se helvetin Englesia takasin yhteen, miten joku päivä Englesia ilmestyis ku tyhjästä, kietois kätensä Justinin kaulaan ja ne matkustais yhessä kauas pois.
Justin oli itkeny mua vasten, se oli kertonu kaiken mitä se oli joskus tehnyt Englesian kanssa. Se puhu siitä, miten Englesian ääni oli ku joku melodia sen korville, miten kukaan ei tuoksunut yhtä hyvältä, miten Englesia sai kenet vaan nauramaan. Se puhu Englesiasta niinku jostain helvetin jumalasta, ja mä vaan lietsoin. Mä kerroin Justinille, et Englesia tulis viel takas, ne eläis viel yhessä onnellisina.
Ja samaan aikaan mä rakastin Justinia päivä päivältä enemmän. Mä rakastin kaikkia pieniä tapoja, sitä miten se selvästi murehti aina nähdessään kulkukoiran kadulla, sitä, miten se avas take away -kahvistaan kannen ja veti syvään sisäänsä kahvin tuoksua, ja sitä, miten se katso mua syvälle silmiin ennen ku se nukahti mun syliin.
Mä olin sille ku äiti tai sisko tai paras kaveri.

Nousin ylös ja kokosin itseni. Pakotin kasvoilleni sen saman ämmämäisen hymyn, sen jonka äiti mulle oli pienenä opettanu.
”Allison, joskus tulee sellasia tilanteita, että susta tuntuu et sä et enää kestä. Mut heikkoutta ei saa näyttää muille. Sun pitää osata hymyillä pienesti, niin, että sun kasvoilla on pieni häivähdys hymyä. Sun pitää löytää jostain sellanen itsevarmuus - ja niin, Allison, niin sä saat kaiken mitä sä ikinä keksit toivoa”.
Avasin oven ja saavuin takas suureen saliin, joka oli täynnä ihmisiä. Justinin elokuva julkastais joulupäivänä ja nyt me oltiin kokoonnuttu sen tiimiläisten kanssa katsomaan se ensimmäistä kertaa ikinä kokonaan.
Huomasin Pattien, johon mä olin näiden parin päivän aikana tutustunut, ja kävelin sen ja Scooterin luo.
”Moi Al”, Patricia naurahti ja mä tervehdin takaisin.
”Tiedätsä missä Justin on?” se kysyi ja mä kohautin olkiani.
Seurasin sivusta, miten Pattie ja Scooter keskusteli ja hetken päästä mä seurasin niitä sohville istumaan, sillä Justin olis pian täällä.
”Justin!” Pattie huudahti nähdessään poikansa, joka saapu ovista hymyillen sisään.
”Äiti”, Justin hymyili ja halas Pattieta.
”Allison”, se hymähti mullekkin, mut mä en saanut halia.
Pettymys. Se valu mun sisään samantien ja mun teki mieli itkeä.
Ennen ku mä ehdin vastata mitään, Scooter käveli valkokankaan luo kuuluttamaan, et eiköhän aloteta. Me istuuduttiin sohville, Justin mun ja Pattien väliin.
Mun teki mieli hymyillä ja kikattaa ilosesti, kun mä katsoin Justinin kasvoja. Sitä miten se katso itteään valkokankaalla, naurahti välillä vaivaantuneesti ja toisaalta siitä näky se, miten se oli ylpeä itsestään.
Muut oli keskittyny siihen leffaan, mut mä tuijotin Justinia.
Sen kasvoilla säteili hymy, kunnes nothing like us alko soimaan leffan taustalla. Sen katse valahti alas, ja mä tartuin sitä kädestä. Se ravisti mun käden kuitenkin pois ja loi muhun katseen, joka viesti pysymään kaukana siitä. Se kaivo taskustaan minigrip -pussin ja syyllisyys valahti mun sisään. Mä olin saanut sen tohon jamaan.
”Justin, älä tee sitä”, mä kuiskasin sille, mut kuuntelematta mua se otti yhen pillerin ja tunki sen suuhunsa.
”Justin, sä et voi elää noin”, mä sanoin kovempaa, ja Pattie käänty katsomaan. Samalla se näki minigrip -pussin Justinin kädessä ja sen suu loksahti auki.
”Sä sanoit, et ne oli vaan juoruja”, Patricia sano, sen kasvoilta paisto säikähdys.
”Jättäkää mut rauhaan, antakaa mun olla sellasia ku mä oon!” Justin pomppas ja huus meille, ja hetkessä se juos pois ovet paukkuen.
”Mikä helvetti tolla pojalla on nykyään?” Pattie kysy - mä en ollu ikinä kuullu sen kiroilleen.
”Toi on Justin ilman Englesiaa”, vastasin katkerana. Miks mä en voi olla se, kuka saa sen tohon tilaan, miks se ei voi juosta mun perässä? Miks se ei voi rakastaa mua?

LUKU 37

tää luku on tosi random. 

tiedossa PALJON randomjuttuja täykkäreistä jne joten skipatkaa suoraan lukuun jos ei kiinnosta XDD

eli siis no. mistäs alottaisin 
katoin tossa loppukesän aikana kaikki täykkärit ja en oo ikinä itkeny tai nauranu minkään sarjan kanssa niin paljoa. johtuu ehkä siitä, et se on ainoo minkä ikinä oon tähän mennes kattonu viel loppuun, house tosin alkaa olee loppusuoralla. 

mmm no uskon et suurin osa tietää täykkärit, eli siis desperate housewives jne
sillon ku katoin niitä, olin aika mess. en tienny kuka oon ja mitä teen ja mitä tarvin ja miltä tuntuu ja sillain ja sit ku katoin täykkäreitä ni kaikki alko selkiytyä XD tai siis niinku en mä nyt elämääni niitten mukaan elä mut siinä on paljon asioita joita arvostan ja jotka haluan ottaa mukaan omaan elämääni 
a) jos oot murhannu jonkun, älä ikinä maalaa siitä taulua
b) jos oot murhannu jonkun, älä ikinä tunnusta
c) jos oot pettäny, valehdellu tai huijannu, tunnusta, sillä siitä jäät kiinni.
d) älä istu husbandis kanssa terassilla jos se on just lyöny jotain loansharkia turpaan

ne kaikki hahmot on niin erilaisia, niiden elämä on erilaista, ja silti ne on niin täydellisiä yhdessä. ja ne parit. ah.
haluaisin olla fiksu niinku lynette, haluaisin olla vahva niinku bree, tai siis et osaisin aina pitää pokan joka tilanteessa, haluaisin olla suorasananen niinku gabby ja sellanen.. niinku rento, niinku susan, haluaisin olla itsevarma niinku edie, rohkee niinku katherine... haluaisin osata käsitellä ihmisiä niinku bree, haluaisin olla sellain superwoman niinku lynette on, haluaisin olla yhtä nätti ja haluttu niinku gabby ja haluaisin olla yhtä symppis ku susan. aina vingun kaikille siitä et haluun rikkaan miehen niinku carlos, mut jos jostain syystä löytäisin ittelleni oman plumber -miken ni kyllä seki kelpais, vaikkei rahaa oliskaan, sillä susanin ja miken juttu oli jotain niin aitoa .__: itkin ihan sairaasti ku mike kuoli..
tosiaan, haluaisin samanlaisen suhteen ku mikella ja susanilla, haluaisin et oltas yhtä rikkaita ku gabby ja carlos. tiedättekste. joskus kelasin et jos en löydä ketää ni sit must tulee renee part 2. en haluu lapsia joten pitäs varmaan ettiä homopariskunta ketkä adoptoi tyttären, jotta voisin sit viettää sen kans kivat ajat jne :DD niinku renee

tiedättekö.. siis emmä tiiä. oho tbh that did not make any sense
tos on mun ihanne. et mistä mä unelmoin, älkää ottako liian tosissaan. entä te, onks teil jotain sarjaa mihin teiän on pakko samaistua? :D
nii ja sit oon huomannu et nyt ku katon housee, must on tullu paljon ilkeempi XDDD

on muuten rasittavaa
irlissä puhun kyl suomee mut tungen sekaan tosi paljon enkkua ja sitku niin ei voi tehä näis luvuissa.. on niin paljon asioita mitöä vaan ei voi sanoa kivasti suomeks
niinku kiss = suudelma
kuulostaa joltai kalalta
tai sit yks mun lemppareista, "be in love or just love someone" koska "olla rakastunut tai rakastaa" ei kuulosta kivalta
mul on muuten maantiedon koe huomenna
pitäs tietää syklonit yms
niinku eka tulee homosfääri ja sit heterosfääri ja typpee on 78% ja happee 21%
ja sit on fotosfääri, stratosfääri... lol en muista. ja magnetosfääri
vittu oikeesti mihi noita muka tarvii saatana
musta tulee suurlähettiläs eikä mikää vitun säätieteilijä


# ENGLESIA


Nojasin Williamia vasten ja nyyhkytin, joka ikinen kerta Dear Johnin loppu saa mut itkemään. Se miten ne näkee siinä lopussa päätymättä koskaan yhteen... se saa mut aina pelkäämään, et mitä jos mun tarina päättyy niin.
”Miks sä laitoit mut kattomaan jotain tällästä?” Will kysy, ja senkin silmistä valu kyyneliä. Mä naurahdin, osaks surusta, osaks ilosta. Lähiaikoina Williamista oli tullu mulle ku Ryan, sillä koska täällä ei ollu mun ikäsiä tyttöjä, mun piti vähän soveltaa ja ottaa omanikäinen poika parhaaks kaveriks.
”Koska Channing Tatum on ihana!” mä totesin, kuin itsestäänselvyyden.
”Mun mielest Amanda on kyl ihane-”, Willin lause jäi kesken, kun ovi aukes ja Beth ryntäs sisään, sytyttäen samalla valot päälle.
”Miten tää on mahdollista? Kello on puol viis, tääl sataviiskymmentä ihmistä ja te luuhaatte kattomassa leffoja, kun pitäis pestä pyykkiä?” mä en ollu ikinä nähny Bethiä vihasena, se oli aina se rauhallinen, se hymyili vastoinkäymistenkin koittaessa, mut nyt ilmeisesti kaiken stressin purkaantuessa se päätti suuttua meille.
”Sori äiti”, Will yritti, mut Beth vaiens sen yhdellä mulkasulla.
”Sä”, - se osotti Williamia - ”jäät tänne ja peset pyykit, ja sä, Englesia, tuut mun mukaan, nyt”, ja koska tää on kuitenkin mun niinsanottu työpaikka, en halunnut vastustaa Bethin taistoa.
”Miks Englesian ei tarvi?” Will jäi mutisemaan itsekseen, kun mä katosin Bethin mukana käytävään ja sitä kautta ylös ja ovista ulos. Ulkona oli jo pimeetä ja hemmetin kylmä, lunta sato parhaillaan. Hyvä vaan että sato, sillä joulu olis ylihuomenna.
”Sä meet lastenvahdiks”, Beth kertoi mulle ja osotti sormellaan kohti aidatulla pihalla sijaitsevaa mökkiä, jonka ympärillä oli kiipeilytelineitä ja muita lastenjuttuja.
”Lastenvahdiks?”
”Tänne tulee perheet lomailemaan - koska vanhemmilla ei oo muuta mahollisuutta ku ottaa ne kauhukakarat mukaan. Sen takia ne varaa sit aina päivisin lapsensa hoitoon saadakseen laatuaikaa kahdestaan”.
”Ja mä oon se joka sinne laitetaan?” kysyin, ja kaduin kysymystäni heti.
”Just sä. Vauhtia nyt, ekat lapset on tänään viidestä seiskaan ja huomenna aamukymmenestä iltaseitsemään, eli hommaa piisaa”, Beth kertoi mulle ja mä myönnyin huokaisten.


Aika kuluu järkyttävän hitaasti. Tuijotin kelloa ja laskin tunteja siihen, et voisin painautua lähelle Jeremyä ja hengittää sisääni sen ominaistuoksua. Enää kolme päivää, sit se tulee takas. Ja sit onki jo joulu, heti seuraavana päivänä. Olin käynyt ostamassa Jeremylle jo lahjan - ja koska oon maailman mielikuvituksettomin tyttöystävä, päädyin ostamaan sille hiton kalliin hajuveden. Alkuun olin ajatellut, et varaan ittelleni jonku miniloman jostain suloselta pieneltä saarelta ja rentoudun yksinäni pari päivää auringossa, mut sit Beth pyys mua viettämään joulua niiden kanssa. Silleen se kuulostaa pieneltä jutulta, mut mulle se oli jotain äärettömän suurta. Mä olin alkanut itkemään ja hypännyt sit Bethin kaulaan, koska vaikka mä olin ollut tääl vasta pari kuukautta, ne piti mua osana niiden perhettä. Beth oli naurahtanu ja sanonu, et ei ne paljo mitään tee jouluna, syö hyvin ja kattoo yhessä joululeffoja. Ja mä itkin entistä enemmän, sillä mä muistin edelliset joulut, sen, miten aamulla mä heräsin aina iloisena ja toivoin et tästä tulis paras joulu ikinä, sen, miten söin pipareita ja kalkkunaa päivälliseks ja mietin, et mitä saisin lahjaks. Mitä vanhemmaks tulin, sitä ahdistavammaks ne joulut kävi. Joulupukki oliki yhtäkkiä vaan naapurin setä ja joululahjat turhaa krääsää, mut mikä pahempaa, joulun henki oli jossain kaukaisuudessa, ulottumattomissa. Iltasin me kokoonnuttiin lähes koko suku yhteen, aikuiset piti hauskaa ja juorus asioista ja me nuoret.. no, me vihattiin toisiamme. Nyt musta tuntu, et täst joulust vois viel tullakki jotain.
”Kato, Englesia, piirsin auton!” sellasen miniafron omistava tyttö kiiruhti mun luo heilutellen kädessään valkosta paperia jolle oli tuherrettu erivärisillä kynillä jotain tosi epämäärästä.
”Sepä on hieno!” hymyilin tytölle, jonka nimeä en enää edes muistanut. Huoneessa juoksenteli ympäriinsä kaikenlaisia lapsia, isoja ja pieniä, kolmevuotiasta ykstoistavuotiaaseen. Oli kaksosia ja ainoita lapsia ja tyttöjä ja poikia. Ja mikä pahinta, se kolmevuotias oli nimeltään Drew. Aina ku katoin siihen, mun teki mieli lähtee siitä huoneesta, mut yritin olla purkamatta tunteitani siihen lapseen.
”Hei ope, mun pitää päästä vessaan!” mun vieressä äsken kirjoja tutkaillut silmälasipäinen poika ilmoitti ja mä osoitin sille vessan ovea.
”Tuolla on vessa”.
”Mut ope.. sun pitää tulla mukaan”, poika käski ja mä huokaisin ja nousin nojatuolista ylös. Matkalla vessaa kohti katsahdin kelloon, joka näytti puolta seitsemää. Enää puol tuntia näitä kauhukakaroita.


¤ Skippi iltaan


Kun mä vihdoin olin saanut käytyä suihkussa, pyykättyä, vaihdettua vaatteet, rasvattua ihon, leikattua kynnet, nypittyä kulmat ja lakattua kynnet, istuin tuolille pöydän ääreen. Sitä mä olin vältelly ku ruttoa viimeset pari päivää, sillä mä en tiennyt miten aloittaa se, mitä olin tekemässä. Huokaisin. Ei kai tässä muu auta ku yrittää.
Kaivoin lipastosta valkosta paperia ja kuulakärkikynän, ja sit, hetken mietittyäni, kirjotin paperin yläreunaan "Dear Ryan", ja sit se juttu lähti luistamaan. Mä kerroin, et miten mulla oli ollu vaikeeta, miten mä olin aluks ollu ku maani myyny, mut sen jälkeen olin tutustunut Jeremyyn. Mä kerroin, et musta pidettiin täällä huolta, ja et rakastin olla täällä, ja ensimmäistä kertaa ikinä, vuosikausiin, mä rakastin itseäni.
Kerroin siitä, miten Jeremy pakotti mut hevosen selkään, ja siitä, miten mä ja William lähennyttiin, siitä, miten Will muistutti mua Ryanista. Mä kerroin, et mulla oli jäätävä ikävä Ryania, ja sit toivoin, et sil olis kaikki hyvin.
"Mä tiedän, et se mitä tein teille kaikille, oli väärin. Mut joskus pitää olla itsekäs ollakseen epäitsekäs muita kohtaan. Ymmärrän täysin, jos et haluu pitää muhun enää ikinä yhteyttä, mut... jos jostain syystä haluat, kirjota mulle". Ja sit mä lisäsin osotteeni siihen perään, sekä pyynnön, et se ei antais sitä kenellekkään. Mä luotin Ryaniin, siihen, et se tajuais et mä en halua et kukaan, etenkään Justin tai mun vanhemmat saa kuulla tästä. Lopuks mä kerroin et miten paljon mä yhä rakastin Ryania.
"Love, Englesia".
Sen jälkeen taittelin sen lapun kirjekuoreen ja yllätyin positiivisesti - mä hymyilin enkä itkeny. Vaikka mulla oli ikävä Ryania, olin nyt niin onnellinen, että en yksinkertasesti voinu antaa negatiivisuuden vallata mua taas.
Ja sit alko se vaikee osuus.
"Mom..."
mä mietin, et mitä mä voisin kertoa sille, et mitä sen pitäs kuulla. Ja loppujenlopuks päädyin kirjottamaan samoja asioita ku Ryanille - mut äitille en antanu mun osotetta. Mä tiesin, että se tulis raahaamaan mut pois täältä, ja sitä en halunnut.
Joskus harvoin mietin, et mitä jos mä ja äiti erkaannutaan, et mitä, jos joskus neljänkymmenen vuoden päästä se etsii mua jossain kadonneen jäljillä -ohjelmassa, mitä sit käy. Mä en tienny, et toivoinks mä, et me ei enää nähtäis, vai toivoinko, et mä näkisin sen niin pian ku mahdollista.
"I love you Mom. Now and always. Love, Englesia".

Painoin postimerkit kirjekuoriin ja kirjoitin osoitteet, kirjoittamatta kuitenkaan lähettäjän tietoja. Samalla ovelta kuulukin koputus ja William änki sisään sen enempiä odottamatta.
”Mennääks?” se kysy hymyillen ja mä nyökkäsin, nousten sit ylös. En kuitenkaan ottanut mun takkia sängyltä, vaan päädyin halaamaan Williä.
”Kiitos, et sä oot siinä”.

LUKU 36

voihan jösses. en edes halua kattoa et millon oon viimeks jatkanu. täs on ollu niin paljon kaikkee. mulla pitäs kohta olla teoriakokeet, en muista salasanaa joten en pääse harjottelemaan. sit oon edistyny ton vaihtojutun kanssa, hakupaperit ja kertomus itsestä on kirjotettu, enää pitäs laittaa ne postiin ja mennä haastatteluun. pian on kans yhteishaut ja pikkuhiljaa pitäs tietää mihin oon menossa. mua ei noi lukiojutut kyllä stressaa, tiedän pääseväni tän hetkisellä numeroskaalalla helposti minne tahansa, tosin ne voi laskea tänä keväänä... sensijaan toi vaihto stressaa ihan äärettömästi. mä tahdon ja mä haluan, mä tarvin. mitä jos en pääse? 

oon aika saamaton ihan oikeesti. en oo kirjottanu kahteen viikkoon sanaakaan tätä eteenpäin, en oo tehny läksyjä saati lukenu kokeisiin, oon vaan kattonu housee ja dataillu. en vaivaudu enää tallillekkaan. viljo on ollu mul kohta kaks vuotta ja koko ajan enemmän ja enemmän mun motivaatio laskee. mä rakastan viljoa ja sitä ku saan viettää sen kanssa aikaa, ja jos saan itteni raahattua tallille, tuun sieltä tosi onnellisena pois. en mä pärjäis ilman tätäkään, mut ku on niin paljon kaikkee muutaki mitä haluaisin tehdä. enkä ehdi. hevonen sitä hevonen tätä. en voi ostella vaatteita tai alottaa joogaa koska hevonen nielee kaikki mun rahat. 28 € viikossa valmennuksiin ja hieronta 60 € kerran kuussa, sit viel lisäks kengitykset ynnä muu. periaatteessa porukat maksaa ne, mut sit ku ne kuitenki maksaa tallimaksut ja kuskaa mua ni oon yrittäny ite maksaa noista suurimman osan. se ongelma vaan, et saan 50 euroo kuussa eli kuten arvata saattaa, jään aina miinukselle :D oon käyttäny kaikki rahat viime kesältä ja sillain oikeesti

tiedätteks mul on tälläin outo fiilis koko ajan. miks tuntuu et valitan tästä joka kerta mut joo. 
tää sama vitun tyhjä fiilis, sellai ontto olo. miks mä oikeesti asd
kaikki on hyvin ja silleen joten miks mä en vaan voi olla tyytyväinen
mitä muuuta mä muka tarvin saatana
tekis mieli räjäyttää mun aivot ihan oikeesti

ok. nyt lopetan avautumisen ja sillain
olkaa kiltisti ja käyttäytykää hyvin muita kohtaan, älkää lintsatko koulusta ja tehkää läksyt kiltisti. ja kommentoikaa. öitä. 

 #ENGLESIA 


”Otatsä kahvia?” William kysyi multa ja mä vastasin nyökkäyksellä. 
”Entä sä, haluutsä leivän? Voin tehä sulle samal ku teen itelleni”, vastasin ja hetkessä sain pitkän litanian siitä, mitä leivälle saa laittaa ja mitä ei. Normaalisti olisin varmaan puuskahtanut Willille ja käskenyt sen tekemään omat leipänsä, mut tänään olin jostain syystä hyvällä tuulella. Ehkä se johtu yön aikana sataneesta ensilumesta, jonka ansiosta paikat oli valkoisenaan, tai siitä, että pian olis joulu. Olin ajatellut lähettää äitille ja Ryanille kirjeet, kertoa että oon elossa ja että mulla menee tosi hyvin. 
Otin kaapista kaks lautasta ja ängin meidän leivät niille, kuskaten ne sit pöytään jossa Will jo odotti kärsimättömänä aamupalaansa. Kuten aina, mä ja Will oltiin aamupalan mattimyöhäset, sillä kello näytti jo yhtätoista. Vieraat sekä henkilökunta olivat syöneet aamupalansa jo sillon, kun me viel tyytyväisenä nukuttiin, ja Jeremykin, joka yleensä nukkui mun ja Williamin kanssa myöhään, oli herännyt aamulla aikaisin lähteäkseen isänsä kanssa jonnekkin kakkumessuille. Ensin ne oli yrittäneet saada mua mukaan, mut Beth oli pistänyt hanttiin, koska tänään alkas turistikausi ja ekat lastilliset porukkaa saapuis iltapäivällä. 
”Unohit paprikat”, Will mutis pettyneenä ja mä tuhahdin. 
”Kyl ne siel on, juuston alla”, vastasin, ja pian pojan kasvoille ilmaantu kirkas hymy. 
”Englesia, sä olet enkeli!” 

Siemaisin viimeisetkin kahvit jättimukista ja nojauduin sitten paremmin tuolin selkänojaa vasten, sipaisten samalla mustat hiukseni korvan taakse. Kaipasin sitä punasta väriä, mut toisaalta musta tuntui, että tarvitsin muutosta. Vieläkin joskus yritin nostaa laseja vaan tajutakseni, että piilarit ajavat nykyään lasien asian. Huokaisin. 
”Monelta ne ekat ihmiset tulee?” 
”Joskus neljän aikaa. Äiti sano, et meiän pitää tuhota se pyykkihuoneen pyykkivuori”, Will tuhahti ja mä huokaisin entistä syvempään samalla ku mun ilme venähti alaspäin. 
”Oikeesti? Siel on niinku kahen viikon lakanat..” ynähdin ja sain Williamilta olankohautuksen vastaukseks. 
”Noh, jos me meinataan saada jotain aikaseks, ni eiköhän pistetä töpinäks”, se naurahti ja nous ylös viedäkseen sekä omansa, että mun astiat tiskikoneeseen. Samalla mä pyyhin pikaisesti pöydän, jolla me oltiin syöty, ja työnsin tuolit pöydän alle. Kun me oltiin molemmat valmiita, lähdettiin kävelemään vierekkäin kohti eteistä, josta pääsis portaita pitkin alakertaan, jossa se pyykkivuori sijaitsee. Sit ku me vihdoin selviydyttiin sen ylipitkän käytävän loppuun asti mahonkisen oven luo, William käski mun valmistautua järkytykseen, samalla kun se avas oven. Ja se todellakin oli järkytys. 
Valkoset (tai siis, käytön jälkeen vähemmän valkoiset) lakanat oli koottu siihen keskelle pyykkihuoneen lattiaa kera pyyhkeiden ynnä muiden huoneista löytyvien tarvikkeiden. Tääl oli viimesen parin viikon lakanat - ja eilen me oltiin urakoitu kantamalla kaikken huoneiden lakanat, verhot ja pyyhkeet pesuun alkavan turistikauden vuoks. Jokaisesta huoneesta ja mökistä. Tuijotettiin epätoivoisena sitä kasaa, mut toisaalta, ei siinä kauaa menis. Pitäs vaan tunkea ne pyykit koneellinen kerrallaan pesukoneeseen ja sen jälkeen kuivausrumpuun ja sen jälkeen viikata ne siististi hyllyyn, josta ne haettais sit ku niitä seuraavan kerran tarvittaisiin. 
”Hemmetin Carolyn, ku meni lopettamaan”, William kiros. Carolyn oli ollut osa henkilökuntaa, kunnes se oli päätyny lähtemään sellasen rikkaan miehen mukaan. Nimenomaan pyykit olivat olleet Carolynin vastuulla, ja hänen lähtönsä jälkeen kaikki oli vähän vältelly kyseistä huonetta ja sen mukanaan tuomia hommia. 
”No, ainaki se saa nyt kierrellä maailmaa ja joku muu pyykkää sen puolesta”, naurahdin. 

Kun me oltiin vihdoin saatu eka kone täyteen, päätettiin lähtee hakemaan telkkari ja dvd -soitin leffoineen. Mikä ei välttämättä ollut hyvä idea, koska päädyttiin tunkemaan jättimäinen taulutv leipäkärryn päälle. Mä pompin kärryjen edessä ja yritin pitää telkkaa pystyssä, samalla kun William työns hitaasti ja rauhallisesti sitä kärryä eteenpäin. 
”Varo!” huudahdin pojan osuessa kynnykseen. 
”Hmmmph! Ei täs oo mitään hätää, hyvin tää menee”, Will vastas mulle virnuillen, joten päädyin mulkaisemaan vihaisesti kyseistä ruskeehiuksista jätkää, ja ku sanattomasta sopimuksesta, sen virne loppu yhtäkkiä kuin seinään. 
”Sä otat sit vastuun, jos hajotetaan nää”, kerroin samalla, kun me päädyttiin niihin portaisiin. ”Okei, nyt, eka kannetaan telkkari nää portaat alas ja sit leipäkärry? Ku ei me voida vaa työntää telkkaa noil kärryillä portaista alas”, jatkoin käskyttäen. 
”Yes sir”, kuulu vastaus jostain telkan takaa, samalla kun Will laittoi leipäkärryn pyörät stopille. 


# JUSTIN 


Lämmin tuuli puhals mua vasten samalla kun vedin viimeisen henkäyksen Vegasia sisääni. Käänsin katseeni palmuista lentokoneen portaisiin, joiden puolessa välissä Allison jo kiipes. 
”Pupsi, tuu jo”, Al huudahti ja mä virnistin pupsille. 
”Okei, kultsi”, vastasin ja pompin meidän välissä olleet portaat muutamalla harppauksella ylös halatakseni Alia takaapäin. 
Työnsin nenäni Allisonin niskaa vasten ja haistelin tytön vaniljalta ja joltain superhyvältä hajuvedeltä tuoksuvia hiuksia. 
”Ootsä ihan varma, et sä haluat tehdä tän?” naisenalku kysy ja kääntyi samalla niin, että pystyi katsomaan mua silmiin. 
”Todellakin olen”, vastasin, ja pienestä epävarmuuden tunteesta vatsanpohjassa huolimatta tarkoitinkin sitä. 
”Okei sitte”, Al naurahti ja veti mut pehmeeseen suudelmaan, peruuttaessaan samalla hitaasti koneeseen sisään. 

”Mä en ihan oikeesti kestä tätä”, mä huokaisin ja Al, joka istui mua vastapäätä, katsoi muhun kysyvästi. 
”Noloa, Justin Bieber.. Justin Bieber käyttää huumeita.. Justin Bieberin fanit pettyneitä "Biebsiin"”, mä luin otsikoita ja sitä mukaa kun selasin kauemmas jo luetuista, uusia putkahti esiin. 
”Voi rakas..” Allison katsoi muhun säälivästi ja ojens kätensä, johon mä tartuin. 
”Kumpa mä voisin lopettaa tän..” huokaisin jälleen ja käänsin katseeni ulos ikkunasta, pilviin, joiden yllä me nyt lennettiin.
”Sä voit lopettaa”, Al kuiskas ja nous tuoliltaan kyykistyäkseen mun eteen, jolloin se tarttui mua käsistä ja pakotti omalla katseellaan mut tuijottamaan suoraan sitä silmiin. 
”Justin.. sä olet huipulla. Kato ittees. Kaikki tuntee sut, sä olet loistava. Sun uus elämänkertaleffa tulee kohta teattereihin, sun belieberis on sun tukena.. lopeta, kun vielä voit. Kun sä olet huipulla. Koska jos sä jatkat menemistä alemmas ja alemmas.. lopulta sä luovutat ja sit kymmenen vuoden päästä sulle nauretaan ku kaikki muistaa sut vaan siitä et pikkuhiljaa kaikkien tuntema tuotemerkki Justin Bieber kuoli, ja jäljelle jäi vaan teini-ikään säälittävästi jäänyt nuorukainen, joka ei tiedä mitä tehdä elämällään”. 
”Miten sä voit sanoa noin? MITEN SÄ VOIT? MITEN SÄ KEHTAAT? Kai sä tajuat, että tää on kaikki mitä mulla on?” kimpaannuin ja nousin seisomaan, ravistaen Allisonin kädet irti omistani. Mä valmistauduin sulkeutumaan takas siihen suojakuoreen, jonka sisälle mä olin Allisonin päästänyt. Englesian lähdön jälkeen Al oli ainoo, joka oli saanut mut nauramaan, se oli se, joka repi mut sängystä ylös ja sai mut jatkamaan. 
”Kulta, sulla on mut”, Al kuiskas ja hymähti epävarmasti, kuin peläten, että mä tiputtaisin sen tosta laskuvarjoluukusta alas. 
”Mulla on sut nyt, mut mitäs, jos mä en joku päivä ookkaan rikas?” naurahdin halveksuvasti. 
”Justin.. Mä rakastan sua”. Ja siinä ne sanat oli, ne mitä mä olin eniten pelännyt kuulevani Allisonin suusta. Et se rakastuis muhun ja kuvittelis, että mä oon sen verran arvokas, että ansaitsen kuulla sen heikoimmalla hetkelläni. Koska mä en oo. Allison on mulle laastari, se pitää mun haavat koossa mut heti, kun Al repeytyy musta irti, se haava jatkaa vuotamista, ja ainoo, joka saa sen vuodon kokonaan loppumaan, on Englesia. Allison on mulle ku halpa viinipullo paremman puutteessa, mut heti kun mahdollista, vaihdan kalleimpaan mitä löydän päältä maan. Allison on välietappi mun elämässä, niinku joku huoltoasema mökkimatkalla. Kun kesken pitkää ajomatkaa tulee vessahätä ja nälkä ja pitää pysähtyä tarpeilleen, se on Allison. Se vessa pitkän, tuskallisen matkan jälkeen, ja kun Allisonin luota pääsee pois, olo on helpottunut ja loppumatka päätepisteeseen asti menee helposti ja tuskattomasti radion mukana laulellen.
”Mä haluun olla hetken yksin”, tokaisin, ja jätin Alin siihen haukkomaan henkeään. Niinpä niin, kai se vissiin sit luuli et rakastan sitä. 

LUKU 35

 tiedossa diipadaapaa mun uskosta ym. joten jos ei jeesustelut sun muut avautumiset kiinnosta, rullaa alaspäin luvun alkuun. 

kuten ehkä lihavoidusta tekstistä voi päätellä, olin taas yhellä isoskoulutusleirillä. oon jokasen tälläsen leirin jälkeen kertonu teille siitä ja nyt, ekaa kertaa, mulla oli pakollinen tarve tulla kertomaan teille. 
tää on sekavaa ja uskokaa pois, mun tunteetki täl hetkel on tosi sekavia. 

mmm yleensä en ajattele asioita järjellä. mun maailmassa on olemassa kummituksia ja pahoja henkiä, mut jumala.. se on joku asia, mikä mun pitää ajatella järjen kautta. aina tollasella leirillä mä nyyhkytän hardeissa yms ja tyyliin rukoilen äänettömästi ja koen olevani uskossa, ees jotain kautta. 
sit ku pääsen kotiin, unohan tollaset tunteet melko nopeesti ja pakotan itteni ajattelemaan, et ei jotain, jonka olemassaoloa ei voi todistaa, voi olla olemassa. 

tän leirin aiheena oli rakkaus, sekä ihmissuhteissa että kristinuskossa. mmh. meil oli paljon sellasta "mee makaamaan, sulje silmät, ajattele hetkeä, jolloin tunsit itsesi rakastetuksi" ja sit tota näin viime viikol sellasta unta, et menin tosi ahdistuneena sellaseen hämärään huoneeseen ja sit siel oli joku poika ja halasin sitä ja sit sellain turvallinen, hyvä, onnellinen olo tavallaan niinku tulvi mun korvistaki ulos. sit ku kello soi, en ois halunnu herätä siitä unesta, mut sit ku sain vihdoin revittyä itteni ylös, mä itkin, koska se uni oli ollu niin todentuntunen, ne tunteet, se turvallisuuden tunne.. siis oikeesti. mä vaan itkin, koska tajusin, että mulla ei oo sitä tunnetta tosielämässä. kenen tahansa kanssa mä oon, se sama turvallisuus ei valu mun sisään. 
ja mä kaipaan sitä turvallisuutta. 

"mee makaamaan, sulje silmät, ajattele tunnetta jota sä janoat, jota sä kaipaat". jep, se sama tunne. sit meiltä kysyttiin, että kaivataanko me rakkautta, ja sit sanottiin, et ainoo, joka rakastaa sua sun kamalimmallaki hetkellä on jumala, et sen rakkaus sua kohtaan on pyyteetöntä ja loppumatonta ja sitä samaa. 
"haluutko sä ottaa sen rakkauden vastaan?" NO TOTTA VITUSSA HALUAN. miksen haluais? mutku järki sanoo toista ja tunteet toista. mä haluan luottaa johonkin, jota ei välttämättä oo olemassa, mut mun aivot ei halua uskoa sen olemassaoloon. 

ku mä nään ihmisiä ketkä on uskossa.. lähinnä puhun siis näistä nuorista ketkä käy nyt esim. täl hetkellä isoskoulutuksessa jiiänee. kuitenki, ne on sinut itsensä kanssa, ne on ilosia ja onnellisia, ne ei pelkää. mä alan pikkuhiljaa ymmärtää, et miks se on "Jovi - tervetuloa kotiin". ku niille ihmisille se on koti. 
eilen hardessa oli sana vapaa ja sit yks tyyppi meni sinne. sillä on puhevika (se kerto, että ei esim. rippileirillä pitäny todistuspuhetta, eli se puhevika on ollut aika paha), mut vaikka se varmasti pelkäs ja jännitti siel edessä, mun mielestä se oli äärettömän rohkeeta ja (itken muuten tosi usein nykyään) mä sit pillitin koko yön aina ku tuli mieleen et miten jäätävän rohkee se tyyppi on! kuitenki, se miten siitä kuvasti se usko ja se, että jumala tms. on auttanu sitä ja sillonki, ku se meni niin haavoittuvaisena sinne eteen, se luotti siihen et joku joka rakastaa sitä täysillä, on läsnä siinä tilanteessa ja siinä hetkessä ja auttaa sitä, sai mut haluamaan entistä enemmän turvautua johonki olemattomaan, jotta heikkoinaki hetkinä musta vois tuntua, et joku on täällä mun kanssa. kuulostaapas itsekkäältä. 

en siltikään sano olevani kristinuskossa. raamatussa on paljon asioita, joita en missään nimessä allekirjota, se on täynnä ristiriitoja (esim. 'kivitetään huorat kuoliaaks' ja 'älä tapa') ja just esim se homovastaisuus ja ylipäätään kristinuskossa on monia asioita.. esim mun mielestä homopappeus pitäs sallia. joskus nää ristiriidat yms oli mun vastaus siihen, et miksen usko. koska miks kukaan voi rakastaa jotain niin ahdasmielistä? se rakastaa sua koko sydämestään mut heittää sut vittu helvetin liekkeihin palamaan jos rakastat samaa sukupuolta olevaa ihmistä. mun mielestä myös avioerot jne pitää sallia, koska vaikka avioliitto on pyhä, niin miks kukaan haluais pysyä liitossa jossa osapuolet ei enää rakasta toisiaan tms?
kuitenki, lähinnä noi on se syy miksen sano olevani kristinuskossa. mä ehkä jopa saattaisin uskon jumalaan, mut en allekirjota raamattua tai kristinuskosille pyhiä asioita. 

pakko viel sanoo kerran, et se oli äärettömän rohkee teko ja kunnioitan sitä ihan jäätävän paljon sen teon ansiosta. se on vhän ku joku esikuva ok. 
ottakaa teki siitä mallia. hieno ihminen, ihan oikeesti. tollanen mä haluan olla sit joskus. 
 #JUSTIN


Ilonen jumputusmusa täytti koko tilan, valot heijastu seinien kautta tanssivien ihmisten kasvoihin, riemunkiljahdusten saattelemana juomia kaadettiin alas ku viimestä päivää ja ihmiset piti hauskaa. Kaikki muut paitsi mä. Mä istuin pehmeellä sohvalla nurkassa aurinkolasit päässä ja tuijotin tyhjänä eteenpäin.
”Justin, siit on jo kaks kuukautta”, Al tokas mulle. Tosiaan, kohta olis joulukin.
”Allison, mitä jos vaikka menisin takas bilettämään ja jättäsit tän murehtimisen mulle”, mä vastasin ja käännyin Allisonista poispäin. Oikeestaan mul ei ollu mitään oikeutta tehdä sitä, olihan se sentään kattonu mun perää viimeset pari kuukautta ja yrittäny estää mua tekemästä pahojani. Eilen mä kyllästyin ihmisiin jotka huus mun hotellihuoneen alla. 'Justin, kerää ittes' 'Justin me tarvitaan sua' tai jotain muuta vastaavaa. Sen takia mä olin suutahtanut ihan kunnolla ja syöksähtänyt parvekkeelle ja sylkässy alaspäin. Tietenki siitä tuli iso juttu. Mä olin taas se paha tyyppi. Toisaalta mä provosoin tahallani muita raivoomaan mulle, mun oma äitikin ilmotti että se ei puhuis mulle ennenku mä nousisin täältä ylös ja unohtaisin Englesian.
Ainoo, joka oli ollu mun tukena koko aikana, oli Allison. Eilen se tuli ja repi mun väkisin parvekkeelta alas, viikko sit se repi mut sängystä ylös ja pakotti syömään. Ja tunti sitte se oli kiskonu mut turhan väkivaltasesti mukaansa tänne, mä kuulemma tarttin jotain muuta ajateltavaa.
”Kuule Justin”, Al yhtäkkiä sano ehkä pelottavanin innokkaasti. Mä käänsin pääni sitä päin ja samalla se hypähti mua lähemmäs, niin että se istu ihan kiinni mussa. Salaperäisen näkösenä se tunki kätensä paitansa sisään ja kumartu lähemmäs mua, niin että mulla oli suora näköala siihen kaikkeen, mitä se löysä toppi piti sisällään. Ennenku mä ehdin sen kummempia kattella sen rintavarustusta, se kaivo sielt pienen minigrip -pussin täynnä jotain vaaleita pillereitä.

Jos satunnaisia polttoja ei lasketa mukaan, mä en ollut ikinä käyttäny huumeita, sillä se oli ollu musta vähintääkin säälittävää touhua. Mua kuitenkin oltiin aina opetettu olemaan avoimin mielin uusia asioita kohtaan, joten mä odotin kärsivällisesti Allisonin jatkavan ennen ku mä totaalikieltäydyn.
”Ota yks”, Allison jatko. ”Biebs.. sä unohat kaiken pahan, sen tilalle tulee suunnaton ilo ja hyvä mieli”.
Ja sen sijaan, että mä olisin kieltäytyny, kuten varmasti viel puol vuotta sitten olisin tehnyt, mä nappasin sen avaamasta minigrip -pussista yhen napin ja laitoin sen kielelleni, samalla kun Al tarjos mulle drinkkiään.
Ja sit se oli menoa.


#RYAN


Sivelin hajamielisesti karkeaa sohvanpintaa ja tuijotin lattiaruutuja, jotka kulkivat peräkkäin, siisteissä riveissä niinku sotilaat konsanaan.
”Noniin, Ryan, eiköhän aloteta”, rouva Lawson, mun oponi, tekopirteesti alotti. Mä huokaisin ja nostin katseeni ylöspäin katsoakseni kyseistä naista silmiin.
Mä en vastannut mitään ja kärsivällisesti odotin että opo jatkais asiaansa.
”Ymmärsin, että sä tiedät vihdoin, mikä susta tulee?” Lawson sanoi ja mä nyökkäsin. ”Eihän siinä kauaa mennytkään, pian me ollaan kolme vuotta jauhettu tätä sun kanssa ja vihdoin sulla on joku suunta”, opo jatkoi ja hymähti lopussa, paljastaen iän myötä kellastuneet hampaat.
”Niin”, mä vastasin kärsimättömästi, mä halusin jo pois täältä. Tunnin päästä mä menisin Caitlinin, Chrisin ja Chazin kanssa johonkin, kuten yleensäkin keskiviikkoisin. Muina päivinä kaikki tuntu keksivän jotain - Chaz alotti nyrkkeilemään ja se treenaa kuus kertaa viikossa. Caitlin puolestaan on innostunu kaikenlaisesta näpertelystä ja se ramppaa ties missä marttajengeissä virkkailemassa pöytäliinoja ja kutomassa sukkia. Parhaiten elämässään eteenpäin on ehkä päässyt Christian, sillä se tutustu kerrankin oman ikäiseensä tyttöön, Fransescaan. Vaikka Fransesca saattaa nimenä kuulostaa ärsyttävältä snobilta, se on kaikkee muuta. Frank (jokska me sitä kutsutaan, vaikka se ei siitä pidä) on ruskeehiuksinen, ehkä normaalia pyöreempi mut silti normaalipainonen, keskipitkä tyttö joka on alunperin kotoisin jostain pienestä kylästä Nevadassa. Se on aina sanavalmis ja mikä parasta, se on ilonen, mikä vaikuttaa meidän koko jengiin piristävästi etenkin nyt kun Justin ja Englesia katos tosta noin vaan.
Caitlin kutsuu Fransescaa Taivaan lahjaksi, sillä jollain konstilla - ehkä Frank tietää Chrisistä jotain hirveitä paljastuksia ja se on uhkaillu Chrisiä - Fransesca on saanut Christianin rauhoittumaan. Joo, rauhottumaan. Ennen Chris joi ja sil oli naisia joka sormelle, vaik sil oli ikääki vasta 16, mutta tutustuttuaan Fransescaan, se on kai löytäny jonku elämänharmonian.

Jokatapauksessa, kun Chris on Frankin kanssa, Caitlin virkkaa ja Chaz nyrkkeilee, mä lähinnä istun kotona ja mietin. Sen takia nää keskiviikot on mulle hirveen tärkeitä, kun kokoonnutaan kaikki neljä (joskus viis, jos Fransesca on mukana) jonkun meistä luo ja unohdetaan hetkeks kaikki murheet.
”Eli, mikä sä haluat olla isona?” Lawson kysy multa herättäen mut ajatuksistani.
”Psykologi”.
Se oli ammatti, johon mä viimesimmäks halusin, kunnes mä tutustuin Englesiaan ja tajusin, että ihmisten auttaminen parhaalla mahdollisella tavalla on se mun juttu. Oon liian laiska kaivamaan ihmisiä maanjäristysten sorruttamien kaupunkien raunioiden alta ja liian laiska tarjoilemaan Afrikassa vettä ihmisille tai ottamaan jotain kummia. Sensijaan mä tahdon auttaa ihmisiä, joilla on ongelmia joko pään sisällä tai sen ulkopuolella.
”Mikä saa sut haluamaan siihen ammattiin?” opo kysyi hetken päästä, ja mä kuulin yllättyneisyyden sen äänessä.
”Mulla oli yks kaveri ja se sai mut tajuamaan, että mä haluan auttaa ihmisiä.. ja tää on paras tapa tehdä sitä”.
Opon kirjottaessa jotain muistiin mä jatkoin haaveiluani.

Oltiinhan me Justinistakin kuultu, lähinnä lehtien ja netin välityksellä. Tyhminkin huomas, et se oli ihan hukassa. Aina, kun joku meistä yritti auttaa, se torju meidät ja käski painua alimpaan ***. Jopa sen oman äidin. Kukaan meistä ei tienny mitä tehdä, joten me oltiin yksmielisesti päätetty jättää Justin rauhaan. Me yritettiin, haluttiin, me vaadittiin et me saatas auttaa, mut kerta se ei kelvannu, niin olkoon yksin. Tai eihän se kai yksin ole, sillä ainakin juorujen mukaan sil on joku nainen siel. Itseasiassa kerran ku mä yritin soittaa Justinille, kyseinen naishenkilö oli vastannut puhelimeen, eikä se mun mielestä kuulostanu mitenkää ideaaliselta tyttöystävämatskulta.. toisaalta, ehkä se oli just sitä mitä Justin tarvitsikin.
”Sulla on aika hyvät arvosanat, niillä sun pitäis päästä haluamaas collegeen”, Lawson kertoi mulle ja mä nyökkäsin, sillä mä tiesin asian jo ennestään. Puhelin alko tärisemään mun taskussa merkkinä siitä, että mulle oli tullut viesti.
Kaivoin puhelimen taskustani ja avasin puhelimen koodin lukeakseni Caitlinilta tulleen viestin.
”Ollaan Englesian äidin kakkukaupassa, sen äiti soitti ja pyys meidät käymään. Venataan sua tääl”, ja lopus oli viel osote, koska mä en ollut ennen käynyt koko paikassa. Kylmät väreet kulki mun selän läpi, koska mä en ollut ikinä kai edes tavannut Englesian äitiä, enkä olis halunnut tavata sitä näin..
”Anteeks, mut mulle tuli aika kiireellistä menoa.. tää tais olla tässä?” mä kysäisin ja sain nyökkäyksen vastaukseksi. Kättelin viel rouva Lawsonia ja kiiruhdin sit sielt opon luokasta ulos. Ulkona oli jo tosi hämärää ja kellokin näytti jo puolta viittä, sillä mun keskustelu oli alkanut vasta neljältä, kun muut olivat jo päässeet koulusta. Reppu mulla oli jo mukana ja nahkatakki oli repussa, joten mä kiiruhdin suoraan autolleni jännityksen kasvaessa mun sisälläni.

LUKU 34

Moikka. yleensä en ota tälläsiin asioihin kantaa ensinnäkään sen takia, et oon aika rauhallinen ihminen tälläsissä asioissa enkä halua aiheuttaa paskamyrskyä tms. toiseks, tää on toisaalta mulle tosi henkilökohtanen asia = en tykkää puhua näistä jutuista, etenkään tätä kautta ajateltuna hehe. kyl te ymmärrätte. 

tosiaan, alotin kuuntelemaan biebsiä sillon, kun aloin lukemaan jb -tarinoita. pahin th -kuume oli menny jo ohi, ja kaikki kirjotti jiibeetä, joten ajattelin ihan huvin vuoks alkaa lukemaan niitä. se on ollu yks mun parhaimmista päätöksistä ikinä. siitä on tyyliin jotain viis vuotta, varmaan ylikin. nojoo te tiiätte mut, tiedätte aika paljon  mun menneisyydestä ja oon ennenki tainnu kertoa, et tokio hotelin ohella biebs oli yks kenestä hain hirveesti tukea. tietenkää en saanu sitä konkreettisesti, mut kaikki pienet asiat.. "No matter how talented you are, not everyone is going to like you, but that's life, stay strong". kaikki  niin pienet, mut samalla niin isot ja tärkeet asiat. asiat mitä se sano, miten se kerto et se välittää beliebereistään, joidenkin sen biisien sanoitukset.. ne sai mut jatkamaan. en yleensä puhu tästä koska suurin osa varmaan on sitä mieltä että on noloa elää jollekkin kuka ei edes seuraa sua vittu twitterissä.. nyt päätin puhua. tosiaan joskus aikoja sitte tykkäsin hirveesti hautautua pimeeseen peiton alle ja kuunnella esim. overboardia ja kuvitella samalla, et miten mun elämäs asiat vois olla hyvin. jollain tapaa sillon mulla kehitty ns. side biebsin musiikkiin ja nykyäänkin, ku on huono fiilis, kuuntelen aika usein justinia. 

en laske itteeni belieberiks. en seuraa sitä intohimoisesti twitterissä tai omista fanikamaa, en ees ollu sen keikalla. oon sivustaeläjä. just niin, sivustaeläjä. jos justinia ei olis, en olis varmaan ikinä saanu vuodatettua tunteitani näin paljoa tarinoihin, en olis tutustunut miraan, venlaan, inkkuun, juliin ja moniin muihin.. 

tässä oon useempaankin otteeseen lueskellut esimerkiks Seiskan (VITUT SE ANSAITSE ISOA KIRJAINTA!!) seiskan uutisia siitä miten biebs on nolo ja lapsellinen ja itsekäs ja kiittämätön paska. kuulkaas, se on ollut lapsesta asti kiinni tässä jutussa, normaali lapsuus jäi välistä kun se keskitty tuottamaan näitten toimittajien lapsille ja sukulaisille iloa. Miettikääs, toimittajat (jotka tänne ette eksy mutta what ever, kerron silti) jos vaikka sun sisarukses lapsi olis ollut biebsin intohimonen fani, mitä jos se kävi yhtä syvällä ku mä, mitä, jos biebsin ansiosta se on viel täällä? sen jälkeen te pilkkaatte NUORTA laulajaa julkisesti - eikä tää koske vaan seiskaa, tää koskee myös muuta mediaa, sekä muita julkkiksia. kuten tää supernatural -kohu, AIKUISET MIEHET alenee kymmenenvuotiaiden tasolle ja pilkkaa ihmistä, joka on lapsesta asti joutunu kasvamaan erilaisten mielipiteiden keskellä. ihan sama, miten vitun rikas ja loistava se ihminen on, SILLÄ ON VITTU SILTI TUNTEET. jos joku tavallinen teini revittäs kadulta ja se sais saman paskamyrskyn niskaansa, oon aika varma että se ei sitä kauaa kestäis. miksi siis oletetaan, että biebs kestää sen?

mä ymmärrän täysin huumeet ja sekoilut. mä olisin samassa jamassa ton kaiken jälkeen. sitä mä en ymmärrä, et miks kaikki käännetään justinin itsensä syyks, kun se selvästi kärsii. kun mä kuulin siitä, et se aikoo eläköityä tms, HYMYILIN, koska JB ansaitsee sen. se ansaitsee päästä tästä paskasta pois ja alkaa elää omaa elämäänsä ihmisenä, omana persoonanaan, eikä tuotemerkkinä, jokska se on luotu. media arvostelee sitä niinku se ois joku pilaantunu porkkanapussi, jos uutisoidaan, kerrotaan että pussi oli täynnä mätiä porkkanoita mut jätetään mainitsematta et yks niistä porkkanoista oli vitun puhdas ja hyvänmakuinen. tajuuttekste? MISSÄ POSITIIVISET ASIAT? 
kaikista pahinta on se, että sen omat belieberit kääntyy sitä vastaan. moni mun tuntema belieber on asialta keskusteltaessa näin: "mä rakastan jussua, mut silti, sen pitäs rauhottua" NO VITTU KUKA RAUHOTTUU TOLLASESSA TILANTEESSA? 
tai sit jotku epäbelieberit: "WOHOO JB JOUTU VANKILAA TOIVOTTAVASTI SE RAISKATAAN SIELLÄ"
vittu, mä toivon, että joka ikinen teistä raiskataan ensin, te ette tiedä sitä tunnetta ja nöyryytystä mikä raiskauksen jälkeen seuraa. mä en tajua, miten joku voi toivoa tosissaan toisen ihmisen kuolemaa / pahoinpitelyä (paitsi no, itehän siis olisin joukkotapon kannalla, mun mielestä kenenkää ei tarvi elää ku ei ihmisillä oo mitään tarkotusta maanpinnalla) ja nauraa asialle? ottakaa paperi, rutistakaa se palloks ja yrittäkää suoristaa se. Onnistuuko? EI. noin käy kiusatuille, MYÖS BIEBSILLE. SE ON RIKKINÄINEN, HAJONNUT, REPALEINEN PAPERI. eikä se voi siitä enää korjaantua.

ja nyt joku tulee vinkuu että iteppä valitsi elämänsä
ja vitut. sittehän valitsi. uskon, että joskus se ajatteli, että hyvä fiilis (musiikin ja rahan teko, fanit..) voittaa muiden ilkeyden, mut pikkuhiljaa se tilanne on alkanu kaatua toisinpäin. en tajuu, miten joku voi olla noin ilkee. 

"he saved everyone but himself". mulle tää lause on täyttä totta. se pelasti vitun monta elämää mut samalla tuhos omansa. to be honest, tekisin koska tahansa saman sille. 

lopuks haluan viel sanoa, että vaikka yleistin aika rajusti ja puhuin biebsistä, tää koskee kaikkia. mun mielestä kukaan ei ansaitse pahoja sanoja tai tekoja. 

tulipa sekava.. nojoo, menköö ny tän kerran.

luvusta ei oo kommentoitavaa.. paitsi joo, tän piti alunperin mennä erilailla ja re-kirjotin tän, joten saattaa olla vikoja yms. KOMMENTTIA KIITOS :)

#Englesia

”Joku on tainnu olla vähän ahkerana”, Jeremy virnisti mulle ja kaappas mut halaukseen. Mä naurahdin sille ja irrottauduin halauksesta.
”Mä oon ihan pölyssä ja hikinen, mä haluun suihkuun ennen ku halit mua yhtään enempää”.
”Tieksä, vaik sä oisit kieriny tuol lantalas - okei, minkä sä kyl hajusta päätellen oot tehnyt - ni mä halailisin sua silti”, se vastas mulle ja mä tuhahdin.
”Just joo. Mä haluan silti suihkuun”, hymähdin ja hetken mä kuvittelin mua reilusti pidemmän komistuksen ehdottavan yhteistä suihkuhetkeä, mut sensijaan se vaan pudisti päätään.
”Sori, et pääse. Lupasin äitille et alan opettaa sua ratsastaa joten..”
”Hä? Siis tarkotatsä, et mun pitää koskea sellaseen jättiläiseen?”
”Viel parempaa. Sun pitää kiivetä sellasen selkään”, Jeremy naurahti ja meiän taakse ilmaantunu William virnisti mulle.
”Hitsi, mä oisin halunnu nähdä kun sä lennät alas, mut en taida ehtiä”, se hymähti ja mä mutristin huuliani.

Vaatteet mä sain sentään vaihtaa - itteasias mulle tungettiin jotku Bethin vanhat ratsastuskamat päälle, ja ne sopiki mulle aika hyvin.
”Sun pitäs käyttää useemmin tollasia housuja”, Jeremy sano katsellessaan mua, kun mä peilasin itseäni. ”Sun takamus nimittäin näyttää aika syntisen täydelliseltä”.
”Hei herra herkkupeppu, nouses ite ylös ni pääsen analysoimaan sun peban”, mä virnistin - Jeremykin oli saanut ängettyä päällensä ratsastushousut. Olihan ne vähän - vähän.. - hintahtavat mut silti jollain tapaa äärettömän seksikkäät. Mä pomppasin yhellä askeleella Jeremyn luo ja kiedoin käteni sen ympärille, niin että mun kädet oli sen takamuksen päällä.
”Lupaathan, et ne ei syö mua? Voidaaks me ottaa sellanen pikkuhevonen, niinku vaik se musta siel?”
”Hei, mä en tiedä missä sä oot viettäny bilsan tunnit ja oikeestaan mua ei kiinnostakkaan, mut hevoset on kasvissyöjiä. Ja ei - sen nimi on muuten Bonnie - me ei voida ottaa sitä pikkusta, se on shetlanninponi ja sen on sellasille kaheksanvuotialle PIKKUlapsille”.
”Väitätsä nyt, et mä oon isokokonen?” mä huudahdin hypähtäen taaksepäin. Vastaukseks mä sain vaan mulkasun, joka kuitenki vaihtu pian virnistykseks.
”En todellakaan”, se vastas mulle ja tarttu mua kädestä, lähtien kiskomaan mua kohti niitä nelijalkasia monstereita.

”Hei, jos lopettaisit sen mun takamuksen hiplailun, ni voisin selittääkin sulle jotain”, Jeremy virnisti mulle ja mä katsoin sitä vähän samallailla ku koirat kattoo omistajiaan ku ne on syöny omistajiensa pitsat ja sit ne omistajat huutaa niille ja sit ne koirat näyttää katuvilta.
”Me otetaan toi tuol”, se kerto mulle samalla kun se osotti epämääräsesti kohti hevoslaumaa.
”Jaa, toi pieni ruskee vai?”
”Ei, ku toi iso musta siel”, se naurahti ja mun suu kirjaimellisesti tipahti maahan. Se näytti joltain isolta paholaiselta, se oli isompi ku auto ja se vois varmasti syödä mut kerralla. Mä nielaisin.
”Se on pelottava!”
”Eihän ole, se on Nelson”.
”Nelson?” mä naurahdin ja okei, kuultuani sen nimen, se vaikutti heti vaarattomammalta. Joku, jonka nimi on Nelson, ei yksinkertasesti voi olla paha tai vaarallinen. Se on sellanen yks elämän basicjutuista. Niinku et Nelsonit ei oo vaarallisia ja aurinko nousee idästä ja niinpoispäin. Tai mistä sit ikinä nouseekaan ja mikä nousee.
Herrasmiesmäisesti Jeremy avas mulle portin ja huomautti mulle, et niis langois on sähkö. Mä meinasin huomauttaa jotain tän paikan turvallisuudesta, mut en ehtinyt, sillä se oli jo ehtinyt huudahtaa Nelsonin nimen ja vislata perään - ja se iso musta jättiläinen alko vyöryä meitä kohti.

Mä en edes tiennyt, että musta vois päästä sellanen ääni. Mut niin se vaan kuitenkin oli. Sellanen "äääää"'n ja "iiiiik"in sekotus, ja samassa mä tajusin halaavani Jeremyä niin kovaa ku mun voimilla pysty.
”Tota, Englesia, mitä sä teet?” se kysy ihmetellen ja repi mut irti itsestään. Mä kuitenkin päädyin siihen tulokseen, että turvallisinta siinä tilanteessa ois vaan halata Jeremyä ja toivoo, et me ei kuolla.
”Hei, ihan oikeesti?”
”Noku se vyöryy meitä päin!” mä huusin paniikissa ja tunsin itkun olevan lähellä. Mä olin ihan varma, et Jeremykin tajuais vaaran ja lähtis kuljettamaan meitä sähköaitojen toiselle puolelle, mut sensijaan se räjähti nauruun. Mä en ollu tähän mennessä kuullu sen kertaakaan nauravan noin syvältä ja hyväntuulisesti.
Mä nostin pääni sen kainalosta pois ja katsoin sitä ihmeissäni.
”Miks sä naurat? Eiks täs tilantees pitäis juosta karkuun?”
”Englesia - mä huusin sitä, ja se tuli luokse. Vähän niinku koirat. Kato nyt, ei sitä tarvi pelätä”, Jeremy hekotti mulle yrittäen samalla hillitä itseään.
Mä irroittauduin hitaasti.
”Tarkotatsä, et se ei tyylii meinannu juosta meiän päälle?”
Uus naurukohtaus.
”Tarkotan”.

Ku me vihdoin saatiin se jättiläinen harjattua, me suitsittiin se.
Sen jälkeen Jeremy lähti kiskomaan sitä hevosta perässään ja mä kävelin niiden vieressä. Mä olin jopa uskaltautunut koskemaan sitä hevosta ja huomannut, että se ei ollukkaan mikään pahis.
Me suunnattiin kohti sellast kapeeta hiekkatietä, mis nää kulkee mönkijöillä. Molemmin puolin hiekkatietä oli laitumia ja niissä hevosia laiduntamassa. Hiekkatien reunassa oli sellanen tosi jännän näkönen penkki - tai siis vähän niinku tikapuut. Ja sen eteen me pysähdyttiin. Mä aloin aavistamaan pahinta.
”Haluatsä olla edessä vai takana?” Jeremy kysy multa ja virnisti ilkeesti.
”Häh? Emmä tiiä”, mä vastasin, joten siks se päätti mun puolesta ja komens mut penkin päälle seisomaan.
”Nyt nouset siitä vaan sen selkään”, se opasti mua ja mä katoin sitä ku jotain hullua.
”Mä vai?”
”Just sä. Kato, nostat jalkaa just noin ja otat tosta kii. Ei, ei sieltä, vaa tosta harjasta. Noni. Ja sit vaan meet sinne istuu. Kato ny, siel sä oot, jee”, Jeremy jatko ja todentotta - hetkessä mä istuin sen hevosen selässä. Se oli tosi lämmin ja pehmee, mut silti se tuntu tosi huteralta ja siltä et kohta mä tippuisin.
Ketterästi Jeremy tuli samaisen penkin päält istumaan mun taakse.
”Okei, täs on ohjat. Ne menee niin, et pikkurilli ja etusormi on ohjien pääl ja ne kaks muuta alla ja sit peukalo on viel siin pääl.. noin just”.
Sen jälkeen se kieto huolettomasti kätensä mun ympärille ja kun mä käännyin katsomaan sitä päin, se moiskautti pienen pusun mun poskelle. Mä virnistin sille kääntäen katseeni sit eteenpäin.
”Okei, let's go”, mä huudahdin, ehkä se johtu adrenaliinista? Enää mua ei ees pelottanu, tai siis tietenki ois aina mahollisuus tippuu mut se ois sit voivoi.
”Sun pitää kevyesti puristaa pohkeella sen kylkiä”, Jeremy vastas, ja kun mä tein kuten se käski, se jättihevonen lähti liikkumaan eteenpäin. Mä hihkaisin ilosta.


# Jeremy


Kirpee syysilma enteili jo lumentuloa. Talven lähenevän tulon huomas siitäkin, kuinka nykyään pimeni nopeesti. Kun me oltiin lähdetty tallipihasta, oli ollu ihan valosaa, mut nyt oltiin jo hämärän rajamailla. Puista oli jo tippunu kaikki lehdet, linnut ei enää laulellu. Viel viimeviikolla tää samainen polku oli ollut ihan mutainen, mut nyt pakkanen oli jäädyttänyt tän polun kivikovaks.
”Englesia”, mä alotin pehmeesti, ja kun se ynähti vastaukseks, mä jatkoin. ”Tykkäätsä olla täällä?”
Mustahiuksinen neitokainen käänty niin, että se pysty katsomaan mua suoraan silmiin.
”Mä en voi uskoo et mä sanon tän.. mut mä rakastan olla täällä”, se naurahti, kääntyen sit eteenpäin. Mä olin hiljaa, antaen sille mahdollisuuden jatkaa, minkä se tekikin.
”Atlantas mikään ei oikeen ollu hyvin. Se ei tuntunu kodilta. Ja mä vihasin sitä vilinää kaikkialla. Mä vihasin ihmissuhteita ja sitä, et piti kattoa jokanen jakso pretty little liarsia pysyäkseen juorujen perässä. Mut tääl mä saan olla oma itseni, lähtee koska vaan mettäkävelylle ja kaikenlisäks sä oot täällä”.
”Ai mä? Mä luulin, että Justin on sun elämäs rakkaus”, mä kiusoittelin Englesiaa ja sain hiljasen huokauksen vastaukseks.
”Mäki luulin niin. Tiedäks, se oli ainoo kenest mä koskaa olin välittänyt sillä tavalla. Ja sit tuli Chaz, mä rakastin sitä niinku koiraa. Se oli eka joka oli mulle mukava Atlantassa ja ehkä siks mä muka välitin siitä niinkään paljon. Tietenki se jätti muhun jälkensä, niinku Justinki. Mähän luulin rakastavani Justinia monta vuotta.. mut tiäks, Jer, nyt ku mä pääsin tänne niin mä oon tajunnut, et en mä ees enää rakastanu Justinia. Se vaan oli. Se on muuttunut niin paljon”.
”Joskus tarvii ison muutoksen tajutakseen pienimmätkin asiat omassa elämässä”, mä hymähdin ja tiukensin otettani Englesiasta. Mä olin onnellinen, että se kerto mulle ton kaiken, koska se osotti sillä, et se luotti muhun, luotti siihen et mä tiesin että se rakastaa mua.
”Jeremy..” Englesia sanahti hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Miks sä tykkäät musta näin paljon?”
”Koska.. 'Love is a game of tic-tac-toe, constantly waiting, for the next x or o.' Sun kanssa musta tuntuu, et mä oon niinku se x, ja sä oot niinku se o, ja me ollaan molemmat voitettu se peli. Et me ollaan piirretty meiän merkit siihen ruudukkoon just niin, että me molemmat saatiin kolme vierekkäin”, Jeremy vastas mulle, ja musta tuntui, että se oli miettinyt tätä aikaisemminkin.
”Opettelitsä runon mua varten?” kysyin naurahtaen ja käännyin katsomaan hennosti punastuvaa poikaa.
”No.. joo. Mut et voi väittää ettenkö ois todellinen herrasmies!”
”Oikee runosielu ja kaikkee”, hymähdin.
”Kyl säki opettelisit tyylii autojen osat ulkoo mun vuoks”, Jeremy puolustautu ja mun oli pakko naurahtaa.
”Sori vaan, herraseni, mut siihen mä en ryhdy!”