LUKU 41

hallelujaaaaa. ompas vierähtäny kauan aikaa ja idk
kirjotin tän luvun alun joskus pari kuukautta sitte ja keskivaiheen pari viikkoo sitte ja lopun äsken eli tää on sekava ja turha ja idk.
miten teillä menee ? (------:
mul menee
vaihtelevasti.
toisaalta mul on asiat vitun hyvin, mul ei oo ikinä ollu asiat näin hyvin. mut oikeestaan mitä paremmin ne on, sitä sulkeutuneempi ja masentuneempi musta tulee ja sit teen taas tuttavuutta sen vanhan tutun turvallisen veitsen kanssa ja mistää ei tuu mitää ja tekis mieli vaa lopettaa kaikki.
toisaalta taas mun asiat on ehkä vähän liianki hyvin. oon aika mestarillisesti kietonu itteni muutaman eri miehen välille ja mul ei oo sydäntä torjuu niistä ketään vaik vaan muutama (ei vitttu mä oon kamala ihminen D:::) on sellanen et haluun jatkaa tätä ns peliä niitten kans
hyi vittu tappakaa mut
en tajuu et miehii ei voi vaan valita kuvastosta aj elää sit onnellisena
i mean
i always fall for the wrong guys
then i get hurt and scared
then i fail
then i want to die
then i try again
then it happens all over
until the day
i can't try anymore

mut jooo kelasin et
alan työstää taas lukuja pikkuhiljaa. :) yritän ainaki
kommenttia ? :---------------))))

rakastan teitä, ootte ihania <3



# ENGLESIA

Pyörittelin lisää saippuaa sormiini saadakseni viimeisetkin sormivärit irti. Mun katse käväsi pöydässä, jonka ympärille oli kokoontunu lapsia ja keskel niitä oli Jeremy, se hauskuutti niitä minkä ehti ja ne lapset sen ympärillä oli ihan lumoutuneita. Jeremystä paisto ulospäin se, miten se rakasti lapsia ja niiden lähellä olemista. Nojasin päätäni seinään samalla, kun mä tunsin äidillisen ylpeyden leviävän mun sisälle. Jeremy oli sitä kaikkea, mistä ihmiset unelmoi. Mistä mä unelmoin, jossain syvällä alitajunnassani. Se oli täydellistä isä- ja aviomiesmatskua, se oli ku paras kaveri, ku isoveli, me oltiin ku vanha aviopari, mut silti tuntu, et me oltas vasta tavattu. Joka päivä mä opin siitä enemmän, ja joka päivä mä myös vajosin syvemmälle - Jeremy on ku meri, ja mä olen vaan se yksinäinen tyttö, joka rakastaa aaltoja mut pelkää liikaa uimista.
Ja koska en uskalla uida, mä hukun siihen mereen sitä mukaa ku aika kuluu.

Sammutin kraanan ja kuivasin kädet, jonka jälkeen mä lähdin astelemaan kohti nurkkaa, jossa istuskeli Matt, sellanen pieni ja hiljanen, ruskeehiuksinen poika.
Huokaisten hiljaa mä istahdin pojan viereen, kysyäkseni, et miksei se ole leikkimässä muiden kanssa.
"Ootsä enkeli?" Matt kysyi, ja mä kohotin hämmästyneenä kulmiani, naurahtaakseni pojalle.
"En", mä vastasin.
"Äiti sanoo, että enkeleillä on merkkejä ranteissa. Se sanoo, et ne on enkeleitä, jotka kuuluu taivaaseen, ja niiden pitää satuttaa itseään jotta ne pääsis takas sinne, mihin ne kuuluu", Matt jatko hetken päästä, ja vaistomaisesti mä nostin käteni toisen ranteeni päälle, sinne, missä oli joskus ollut paljon viiltoja, nyt niitä oli enää muutama ja nekin jo paranemaan päin.
"Sun äitis on tosi viisas", mä sanoin pehmeesti.
"Äitiki on enkeli, mut se pääs jo takas sinne, mihin se kuului", Matt kertoi, ja kun mä katsoin sen kasvoja, mä en nähny niissä surua tai pelkoa, vaan se suorastaan loisti kaipausta, mut samalla päättäväisyyttä.. ja hyväksymistä.
Enkä mä voi sille mitään, mut joku sen äidin sanoissa sai mut päästämään pihalle ne kaikki tunteet, joita mä olin padonnut niin kauan. Mä tunsin, miten kyyneleet lähti purkautumaan, joten mä pystyin vain kehottamaan Mattia liittymään muiden lasten seuraan, ja sit mä lähdin juoksemaan ulos sieltä lastenleikkipaikkahuoneesta.

Tajuamatta sitä itekkään, mä juoksin suoraan meiän mökkiin, omaan huoneeseeni, ja sit mä polvistuin sängyn eteen, kaivaakseni sieltä jostain sängyn alta laatikon. Laatikon, johon mä olin kasannut koko entisen elämäni. Paniikissa mun sormet löys pimeessä sim-kortin, ja pian mä tungin sitä edellisen sim-kortin tilalle puhelimeeni. Kyyneleet valu tulvana mun silmistä samalla, kun päädyin taas juoksemaan, tällä kertaa ohi tallin ja laitumien, kohti metsää. Sormet löys puhelinluettelon, pikasella kelauksella mä päädyin sen yhden ainoan nimen luo, sen, jolle mä halusin eniten tässä maailmassa soittaa. Sen, kenen ääni mun oli pakko saada kuulla, tai mä en vois enää jatkaa hengittämistä, mä en yksinkertasesti pystyis siihen.

# JUSTIN

Kiedoin käteni Allisonin ympärille ja vedin tyttöä lähemmäs itseäni, samalla kun painoin nenäni vasten sen niskaa, hengittäen sitten syvään sisään ja ulos tytön tuoksua.
"Justin", Al valitti nauraen. "Mä yritän paketoida".
"Mä tiedän", mä vastasin pehmeesti, hamuten samalla sen niskaa ja kaulaa huulillani. "Ja mä yritän hyvää vauhtia sabotoida sen".
Jälleen se sama ilonen, mukaansatempaava nauru pääs Alin suusta, mä olin jälleen kietonut sen pikkusormeni ympärille. Se tekis mitä mä haluaisin, mitä mä ikinä keksisin pyytää.
"Sä et tuu onnistumaan siinä!"
"Ai en vai?"  mä vastasin, liikuttaen sormiani tytön vatsalla, samalla kun mun huulet pikkuhiljaa nous sen kaulaa pitkin kohti sen korvaa.
"Tää tietää sotaa!" jatkoin, mut samalla mun puhelin pärähti soimaan.
Katsomatta soittajan nimeä mä peräännyin Alista ja vastasin puhelimeen.
Kello oli jo ties mitä - sen olis lähes pakko olla Ryan. En ollu puhunu Ry'n kanssa aikoihin kunnolla, ja mä toivoin, et me voitais nähdä täs joulupäivinä. Tuntuu, et oon vaan karannu kauemmas Ryanista, eikä se jaksa enää juosta mun perässä.
"Justin", sielt toisesta päästä kuulu just ja just. Sen verran hiljanen ja surullinen se ääni oli. Mul meni hetki, et mun aivot reagoi siihen mitä mä just kuulin - sen äänen, jota en enää ikinä uskonut kuulevani.
Englesia.
"Ootsä kunnossa?" mä huudahdin ekana siihen puhelimeen, miettimättä edes mitään muuta.
Mä oisin voinu kertoa, et mul on sitä ikävä, et tuntuu, et romahdan, ellen pääse sen luo. Et mä rakastan sitä niin vitusti, et mua sattuu vielkin, vaik siit on jo kuukausia. Mut ainoo tieto, jonka jälkeen mä en välttämättä tuntiskaan hukkuvani, oli se, et onks se kunnossa.
"Joo, Justin, mä en oo ikinä voinu näin hyvin", Englesia nyyhkäs, keskellä lausetta sen ääni  värähti ja mä kuulin, miten se alko itkeä.
Munki silmät alko kostua, ja mun oli pakko nielasta ne kyyneleet. Mä en halunnut itkeä Allisonin edessä, en sitten yhtään.

"Justin.. mun on pakko saada nähdä sut", Englesia ynähti, ja must tuntu, et mun sydän hyppäs mun kurkkuun pyrkiäkseen ulos.
Samaan aikaan mä olin sekä pelännyt että odottanut noita sanoja ku kuuta nousevaa. Toisaalta mun negatiivinen puoleni tajus sen tosiasian, et Gee ei ikinä haluais mua takas, tää oli vaihe sen elämässä.
Toisaalta mun salainen romantikkoni eli ja hengitti sen unelman puolesta, et me voitas olla yhdessä.
"Mä tuun sinne, Englesia. Mä lupaan".