me sorry. me asshole. me idiot. me love you.

herramunjeesus ku on taas kestäny. ja tulee kestämään. mä oon äärettömän pahoillani ja vittuuntunu siitä, et nyt sanon tän, mut en kyllä aio toistaseks jatkaa kirjottamista. kuten oon jo miljoona kertaa sanonu, en osaa kirjottaa siitä ku oon ilonen. mä oon nykyään 247 niin sairaan ilonen et ku pääsen kotiin, hymyilen sellasta dollarihymyä siihen asti et nukahan ja heti ku herään ni sama virnuilu jatkuu :D
tosiaan, en haluu virittää itteeni sinne angstilevelille minkä tarvin voidakseni kirjoittaa. sen takia mä kelasin et pidän nyt oikeesti taukoa a) tästä tarinasta b) kirjottamisesta.

mul menee ihan sairaan hyvin. niinku oikeesti. taisin just viimeks sanoo tän, mut joskus ehkä vuos takaperin kelailin, että aina, ku mun joku kaveri tms alko ilahtua enemmän ja joka ns. sai sen elämänhalun takas, tuli sellain fiilis, et ei sil koskaa ollukkaa mikää väärin & et se oli tavallaan tekopyhää parantuu niin nopeesti.. mut oikeesti. joku kolme viikkoo takaperinki olin viel suht angstangst mut hallelujah.
a) me got social life. tuun joka ilta joskus ehkä kympin aikaa (koska muitten kotiinmenoajat D:) ja sit raahaudun ehkä koneelle ja pelaamaan. paitsi viikonloppusin joskus yhen aikaa XD
ja siis oikeesti ne keitten kans oon, jotenki tuntuu et ollaan lähennytty viimesen parin viikon aikana ja joskus iltasin mun tekis mieli vaan itkee, koska oon niin onnellinen siitä, et mun ympärillä on tollasia ihmisiä.
b) oikeestaan, Simo lasketaan tohon a-kohtaan. ku mä sain simon, sain sosiaalisen elämän. harmi vaan, että simossa on jotain vikaa ja simo joutuu tohtorille soon :(( Simo, connecting ppl :D tosiaan, simo on mun mautoli.
c) se vaihto. oon hirveesti kelannu sitä et pitäskö mennä vai ei. tai siis oon menossa koska se on ihan jäätävän hieno mahdollisuus ja oon aina unelmoinu siitä, mut ajatus siitä kaikesta et mitä jättää taakse.. oikeestaan joskus toivon, et oisin vielki sellanen kotihiiri, jotta voisin lähteä onnellisena vaihtoon D:

no oke, on mul ongelmaki. aika iso sellanen. sen nimi on viljo ja se painaa varmaan 600 kiloa. mun aika ei yksinkertasesti riitä tallilla käymiseen. mä rakastan mun konimuskaakkimusta ja oikeesti aina ku on bad feeling tuun heti iloseks ku nään sen, mut for real.. se ei oo reilua sille, et käyn ehkä 1-2 x viikossa. oon miettiny sen myymistä tai ylläpitoon antamista.. mut se tuntuis liikaa luovuttamiselta. ku emmä tiiä. tulee sellanen olo, et jos annan sen tosta noin vaan pois, en oo ikinä välittänykkään siitä ja et se on ollu mulle vaan lelu. vaikka toisaalta, eiks luopuminen just ois suurin osotus siitä välittämisestä..

mut joo no trying to live day by day jne
yrittäkää teki.
tuun viel takas joten keep in touch, kikkaamaan saa ja pittää tulla :)

rakastan teitä, kiitos ihan SIMOSTI <3

LUKU 40

mä sain mautokortin. mä lähden vaihtoon. MÄ LÄHDEN VAIHTOON. mut hyväksyttiin. mulla on maailman parhaat kaverit, eilen oli ehottomasti yks ihanimmista illoista / öistä pitkään aikaan - ajeltiin mautolla ja käytiin nellan kanssa drive in -kaistalla mäkissä ja ajettiin pimeeseen satamaan syömään. me huudatettiin musiikkia niin kovaa ja laulettiin mukana, et multa ei lähde ääntä.
mä nauroin ja hymyilin niin paljon, et mun poskia sattuu.
mua väsyttää niin perkeleesti, et mun tekis mieli itkee. & silti mulla oli hauskempaa ku aikoihin.

mut.. mä opin ajan kanssa. oke. tiedätteks, mul on aika helvetin ylpee olo. en oo pitkiin aikoihin puhunu tästä asiasta mut joo. joskus ku mul oli sellasii itsetuhosempii kavereita ja yks toisensa jälkeen ne lähti parantumaan ja sit aina olin et tosissaako, miten se voi olla mahdollista, mä en tuu ikinä pääsee täältä ylös. mut tiedätteks, mul on vihdoin sellanen olo, et mä voin rakastaa itteeni tälläsenä ku mä oon, mä voin olla tyytyväinen elämääni & mun pitää lopettaa liian syvällisesti ajatteleminen, koska se vaan satuttaa. mä en oo viillelly varmaan puoleen vuoteen. oikeesti. aika menee helvetin nopeesti. viel jotain pari kuukautta takaperin mä oikeesti taistelin viiltelyhaluja vastaan mut nyt ku edes ajattelen koko asiaa, ni sellain itseinho tulee esiin. tiedätteks.
en osaa selittää. yritän vaan sanoo et.. mä oon kunnossa. vihdoin.

kuulostipa nololta. kyl te ymmärrätte.

luvusta: mmmmmmmmmh oon kirjottanu tätä pääasiassa öisin ku en oo saanu unta & äsken kirjotin loppuun ja mul on ihan jäätävän darranen olo vaikka en siis oo oikeesti juonu tai mitää joten laatu on sen mukasta. jeremyllä mennään tällä kertaa, sekavuus kunniaan ja sitä rataa.

kommentit on sallittuja ;) 
ihanaa kevättä lapset, ootte ihania <3


 # JEREMY 

Jo kaukaa mä näin, miten musta hiuspehko ilmesty esiin sumun keskeltä. Jotain ois saattanut pelottaa se, mut me kaikki oltiin jo totuttu Englesian aamulookiin - sekaiseen pörröpesään sen päässä, vaaleanpunaisiin puputossuihin ja flanellipyjamaan.
Se tallusti hitaasti, ikäänku se ois arponu jokasen askeleen välillä, et astuako vai eikö. Sen askelluksessa oli jotain majesteettista, se ei ollu sellast perus aamukävelyä vaan vaikka se teki sen rauhallisesti, se sai tehtyä sen niin, että oli pakko pysähtyä katsomaan.
Toisaalta, miks tollasta ihmettä ei pysähtyis katsomaan. Vaikka se olis maailman kompurajalkaisin otus ja kömpelö ku karhu talviunilta herättyään, mä rakastaisin sitä yhtä paljon, ehkä vielä jopa enemmän.
Virnistin pienesti, kun se raapi päätään samalla kun se saavutti mua hitaasti. Mä päätin olla hiljaa, sen pakettiauton takana, ja yllättää sen sit ilosesti.
Kello oli vasta kahdeksan ja jotain aamulla, mut koska nyt oli vuoden pimein aika - kuten arvata saattaa, oli viel melko pimeetä. Vaalee sumu hallitsi tilaa ja kieto rakennukset sellaseen salaperäiseen verhoon, ja Englesia oli ku joku Kauna kun se raahusti eteenpäin.
Paitsi että kukaan ei ois voinu suhtautua Kaunaan tosissaan jos se ois raahannu jaloissaan vaaleenpunasia puputossuja.
”Jeremy!” se huudahti nähdessään mut, sen kasvoille sytty hymy ja se ryntäs kohti mua. Mä levitin käteni ja hetkessä se neiti täydellisyys oli mun sylissä, jalat kietoutuneena mun ympärille ja kädet mun niskan takana.
Mä painoin pääni sen kaulalle ja hengitin syvään sen ominaistuoksua, joka oli jotain äärettömän huumaavaa. Siit tuli mieleen joku kukkaketo ja perhoset - ja ennen ku joku negatiivinen pelle alkaa asiasta saarnaamaan, ei, mulla ei tullu mieleen ne madot ja ötökät siel mullan alla, vaan nimenomaan kukkaketo.
Se miten se loistaa kaikissa väreissä ja tuoksuu kaikissa tuoksuissa kasaten täten täydellisen kedon.


”Mulla oli sua ihan sairas ikävä”, Englesia parahti ja mä naurahdin, vastaten sitten, että mäkin olin ikävöinyt sitä. Sen tuoksua, sen ulkonäköä, sitä miltä sen iho tuntu, sitä miten se vaikutti vähän yksinkertaselta aamusin.
”Mä en oo yksinkertanen, en vaan oo aamuihminen”, Englesia tuhahti ja laskeutu alas mun sylistä, muka loukkaantuneena.
”Sä olet yksinkertainen aamuisin”, naurahdin ja pörrötin sen hiuksia.
”Ei, vaan mä en yksinkertaisesti ole aamuihminen”, Englesia väitti vastaan, ja kuten melkein aina, mä annoin sen voittaa sen sanavisailun.
Tartuin Englesiaa kädestä ja se loi muhun iloisen katseen, ja sit me lähdettiin yhdessä tallustamaan kohti aamupalaa.
”Mihin sä jätit Williamin?” kysyin, sillä lähiaikoina niistä kahdesta oli tullu erottomat. Veljekset ku kivekset vai mite se meni.
”Se jäi nukkuu”, kuulu vastaus, ja samalla me saavuttiin oville. Heti kun me päästiin sisään, vastaan tulvahti vastaleivottujen croissanttien tuoksu, joka sekottu kaikkiin jouluruokien tuoksuihin. Mä rakastan meidän keittiötä - aina juhlapyhinä ne muistaa myös tehdä muuta ruokaa ku vaan niitä juhlaruokia. Kiskoin Englesian perässäni keittiön takana olevaan niinsanottuun käytävään, jonka kautta kokit kulki tupakalle ja sitä rataa. Heti, kun me päästiin kulman taakse, pois muitten näkyviltä, mä työnsin Englesian vasten seinää ja suutelin sitä niinku se ois sekä ensimmäinen että viimenen kerta ikinä. 
Selvittyään alkuhämmennyksestä se kieto kätensä mun ympärille niin, että sai kämmenensä mun takataskuihin. 
Se tunne, joka muhun levis aina ku mä olin Englesian kanssa, tuli taas. Tuntu et elefanttilauma ois tanssinu salsaa mun mahanpohjassa ja mun mieli kulkenu sinne ja tänne ilman varsinaista päämäärää - muuta kuin Englesia. 
Mä halusin olla Englesian Aurinko. Se joka valaisee sen kaikki päivät ja lämmittää sitä ja pitää sitä terveenä. Mä halusin olla sen kuu, sillä mä halusin valaista sen elämän synkimmätkin hetket. Joskus mua pelotti, et mihin meidän juttu koskaan tulee johtamaan.
Englesia on kiivenny polvet verillä helvetistä ylös ja mä vaan satuin tipahtamaan taivaalta pehmopatjalle. Mun elämä on ollu ku ruusuilla tanssimista, mut se, minkä läpi Englesia on joutunut menemään, on jotain mitä mä en voi ymmärtää.

Joskus, kun me katotaan vaik jotain leffaa, mikä tuo sen mieleen sen entisen elämän, mä haluaisin olla siinä sen tukena ja lohduttaa sitä. Mut jos mä kysyn, et onks joku hätänä, se pudistaa päätään ja siirtyy lähemmäs mua, alkaa hymyilemään ja sanoo, et kaikki on hyvin. Mä en osaa olla siinä Englesiaa varten ilman, että se ite pyytää sitä.
Joskus se herää öisin huutaen, silloin mä pidän sitä sylissäni siihen asti et se nukahtaa. Mut me ei ikinä puhuta niistä unista. Siitä, et mikä on niin hirveetä, et se saa Englesian huutamaan, itkemään ja pelkäämään nukahtamista? Mä en halua satuttaa Englesiaa kyselemällä jotain mistä se ei halua puhua mut toisaalta mua itseeni sattuu kun mä en tiedä et mikä Englesialla on. ”Rawr”, Englesia naurahti yhtäkkiä kesken suudelman, ja mä vetäydyin irti katsoakseni sitä kuin idioottia. ”Se tarkottaa 'Mä rakastan sua' dinosaurus -kielellä”, Englesia vastas itsevarmasti, sen silmissä oli vahva tuijotus, sellanen joka porautuu suhun ja näkee kaiken, ikään ku se lukis koko ajan et mitä mä ajattelen tai teen, se opiskeli mua sitä mukaa ku mä tein asioita. ”Rawr more”, virnistin ja painauduin takasin kiinni mustahiuksiseen naisenalkuun. 
Mä imin sisään sen ominaismakua ja -tuoksua, silitin sen pehmeetä poskea ja sileitä hiuksia, varmana siitä, et viel joku päivä mä olisin yksin muistojeni kanssa. 
Englesia on mulle liian hyvä, ja mä tiedän sen. Mä oon saamaton Jeremy Kanadan perämettältä, mun elämäntarkotus on jatkaa mun perheen tilaa.
Ei oo mitään syytä sille, miks Englesia haluais jakaa sen mun kanssa. 
Se oli rikas, fiksu, kaunis ja itsevarma. 

Annoin käsieni valua alaspäin Englesian selällä, kunnes mä sain asetettua ne sen takamukselle. Nipistin sitä kevyesti takapuolesta ja pompahdin taaksepäin, valmiina vastaanottamaan sen saarnan - tätä me tehtiin aina. Mä kiusasin sitä ja se muka tosissaan suutahti mulle, kunnes me päädyttiin johonkin heinälatoon sopimaan. ”Hei!” Englesia huudahti, mut sil oli pilke silmäkulmassa. ”Ihme ahdistelija!” se jatkoi ja mun teki mieli jäädä tähän hetkeen ikuisesti. Tähän vilpittömään iloon ja onnellisuuteen, kun ei oo pelkoa tulevasta tai menneisyyden kertautumisesta. ”Kuka sä oikeen luulet olevas?” Englesia tivas multa ja mä astuin askeleen lähemmäs. ”Mä oon sun. Nyt ja aina”, mä kuiskasin, ja tällä kertaa mä olin se joka luki Englesiaa. Sen silmissä välähti häivähdys pelkoa, säikähdystä. Mut se kokos ittensä aika helvetin nopeesti.
Se astu ne viimeset pari askelta kohti mua ja kieto kätensä mun kaulaan, katsoi mua suoraan silmiin ja kiskoi mut jälleen mukaansa jonnekkin, missä olis vaan mä ja se.
Mut mä en voinu lakata ajattelemasta, et mä tarvin sitä. Mä tarvin Englesian kädet mun ympärillä, mä tarvin sen hiukset mun suuhun aamusin, mä tarvin sen pehmeen ihon mun omaani vasten.
Enkä mä ollu varma, et antaisko universumi mulle tällä kertaa sitä, minkä mä eniten tarvitsin. 

LUKU 39

kirjotin äsken jonku himopitkän avautumistekstin mut en ajatellu julkasta sitä. sensijaan kirjotan nyt sit uuden alotuspuheen jeeee. 

mmmh tässä tää englesian kohta, se kuvaa aika pitkälti mun fiiliksiä. sillee ajatuksena. mä pelkään ihan sairaasti kiintyä ihmisiin ja sit jos kiinnyn, teen kaikkeni ettei mun tarvis. jostain syystä revin aina lähelleni ne kaikista rikkinäisimmät ihmiset ja mitä pahemmas kunnos ne on, sitä pahemmas kunnos mäki oon. ja sit jostain syystä aina siinä käy niin et mä saan ne tuntemaan olonsa paremmiks ja kappas yhtäkkiä ne repii jostain uusia ihmisiä ja unohtaa mut tai sit ne päätyy lopettamaan oman elämänsä ja jälleen kerran laura jää yksin. 

tän tarinan kirjottaminen käy lukuluvulta vaikeemmaks. mä tykkään englesiasta ja jeremystä, mä tykkään justinista ja allisonista, mä suorastaan rakastan williä, mut mä en yksinkertasesti tiedä et millasen tulevaisuuden mä teen niille. koska kuten sanottua, kirjotan aika paljon omien fiilisten pohjalta ja no, on eri asia kirjottaa optimistista ku realistista tekstiä. 

täytän muuten lauantaina 15 :------------Dd omg tuntuu hirveen isolta luvulta. toisaalta kaikki mun kamulit täyttää 16 tai enemmän joten oon aika vitun nuori
uujee mul on inssi keskiviikkona, mauto here i come ;)

tiedätteks sen tunteen, ku puhutte jollekki helvetin kauan ja sit se yhtäkkii katoo ? siis niinku joskus tos viime vuoden puolel löysin omeglesta tosi ihanan pojan ja puhuttiin monta kuukautta putkeen yötä päivää kikissä eikä kyllästytty millään toisiimme. & se oli just sellain kenelle kerroin kaiken mitä mun elämäs oli menossa ja se kerto mulle ja kaikkee. sit yhtäkkii lopetettii puhuminen, eikä olla oikeestaan tammikuun jälkeen puhuttu ku pari kertaa pikasesti :( 
sit ku olin niin tottunu siihen et mul on vihdoin taas joku, kenelle voin puhua mistä vaan ilman et se tekee omia johtopäätöksiä tai ottaa ohjat omiin käsiinsä, ja sit se yhtäkkii hävis.. nyt on sellai hirvee tunne et asiat vaan kasaantuu ja yllätän itteni päivä päivältä kirjottamasta viestejä mun entiselle parhaalle kaverille, joka as already said, is dead. sellasii avautumistekstejä 24/7 ja no okei se helpottaa ihan helvetisti mut ei se varmaan hirveen terveellistä oo puhua ihmiselle jota ei enää oo ja silleen

no mutjoo, kertokaas mielipidettä yms
juokaa paljon vettä
urheilkaa
syökää värikkäästi
nukkukaa paljon
rakastakaa
rukoilkaa
ihan sama mitä teette mut olkaa onnellisia :)


#ENGLESIA


Mä juoksin, niin kovaa ku mun jaloilla vaan pääs. Aina välillä mä käännyin katsomaan taakseni, ja siel ne oli, ne jahtas mua. Kaikki ihmiset mun menneisyydestä. Mun oma äiti, Mike, Caitlin, mun sukulaiset, Märtha.. Ryan, Chaz, Chris, jopa Justin. Ne saavutti mua, otti kiinni metri metriltä. Mä juoksin karkuun, mikä tuntu ihan hullulta, sillä ne ei jahdannu mua mitenkää verenhimosesti. Ne ei halunnu satuttaa mua, mut silti mä juoksin henkeni edestä. Vettä sato kaatamalla, ne pisarat hakkas katuun samalla, kun mä juoksin paljain jaloin asfaltoitua katua, jolle oli rikottu lasia. Mä en antanu lasinsiruista johtuvan kivun haitata - mut muut jäi jälkeen. Mä käännyin jollekkin sivukadulle, ränsistyneet rakennukset näytti siltä et niis ei oltu asuttu vuosiin. Ikkunanpielistä kasvo jotain rikkaruohoja ja ötökät kiipeili seiniä pitkin. Mä kompuroin, kaaduin maahan.
William.
Beth.
Paul.
Jeremy.
Ne odotti mua, suoraan mun eessä. Niiden kasvoilla oli suojeleva hymy, ne oli turva. Heti kun mä pääsisin niiden luo, mä olisin turvassa.
Nousin ylös, kädet mudassa. Mä astuin askeleen eteenpäin, kohti Jeremyä, mä astuin toisen askeleen.
Mä halusin mennä niiden luo, ihan tosissani, mä halusin.
Mut mä en voinu.
Just ennen ku mä pääsin niiden luo, mä käännyin ja juoksin karkuun kovempaa ku ikinä.


Räväytin silmät auki, minkä jälkeen mulla meni hetki et totuin pimeeseen huoneeseen. Pian kuitenki mun silmä harjaantu taas hämärään, ja mä pystyin kiinnittämään katseeni kattoon, jonnekkin sinne, missä kattolamppu sijaitsi. Yritin tuijottaa lamppua keskittyneesti, tarkoituksenani tasata sydämeni syke.
Mä suljin mun silmät. Mun teki mieli hakata itseäni - aina, kun tuntu, et kaikki oli hyvin, ne painajaiset alko taas.
Käänsin päätäni ja avasin jälleen silmät - tällä kertaa kiinnitin katseeni vieressä makaavaan Williin. Hymy kiipes mun kasvoille ja mä siirryin lähemmäs Williamia, ihan kiinni siihen.
Me oltiin taas valvottu koko yö, katottu breaking badia. Ja sit me oltiin nukahdettu vierekkäin, kuten monena edellisenäkin yönä.
Will kieto kätensä mun ympärille ja mutis unissaan jotain, ja mä hymyilin entistä kauheemmin. Kaikki oli niin hyvin, liian hyvin.
Mä tiesin, et mitä toi uni merkitsi, mut mä en haluais myöntää sitä itelleni, sillä mä halusin muuttua ja olla jotain muuta kun se tyttö, joka aina karkaa paikalta ku asiat on liian hyvin tai helvetin huonosti.
Mua kiusataan, mä vaihdan koulua.
Mua haukutaan, mä lopetan harrastukset.
Mua rakastetaan, mä vaihdan maata.
Mä olin liian tottunut olemaan se, joka pitää muista huolta, mut josta kukaan ei pidä huolta. Mä haluan tutustua ihmisiin ja mä haluan saada ne tuntemaan olonsa hyväks - niin kauan, ku sama ei pelitä toisin päin.
Tosiasias, joka kerta, ku joku sanoo rakastavansa mua, must tuntuu et mun sisukset räjähtää, koska se tuntuu niin väärältä. Ei mua kuulu rakastaa, mun kuuluu rakastaa muita.
Tai se, ku joskus yläasteella tykkäsin jostain pojasta, ja heti, kun se alko kiinnostua musta, mä pakenin paikalta ja lopetin sille juttelemisen.

Ihmettelen, et miten mä oon vielkin täällä. Helvetti, täähän on mun pahin painajainen, sillä kaikki välittää musta. Ne haluu huolehtia mun voinnista, ne haluu tehdä mulle ruokaa, ne haluu olla mulle ku oma perhe.
Mä haluan olla se ihminen joka osaa vastaanottaa sen kaiken.
Yritin sulkea silmäni ja vajota takas uneen, mut ristiriitaset ajatukset oli jo vallannu mun mielen, vieden mut mukanaan niin, että mun oli pakko jatkaa ajattelemista.
Joskus mä annan itestäni tosi idiootin kuvan - tosiasiassa, jos ajattelee yhtä paljon ku mä, miten voi olla tyhmä? Mun täytyy olla aika saatanan viisas, jotta nää ajatukset pyörii mun päässä nonstoppina. Joskus tuntuu et joillain ei kulje päässä mitään ja hissi ei mee ylimpään kerrokseen, mut mä ajattelen jotain koko ajan.
Ryan sano mulle joskus, et mä mietin liikaa.
Mä tiedän, et se on totta. Jos joku on hyvin, mua alkaa pelottaa, et se kaikki sortuu, ja sen takia haluun karata paikalta ennenku niin käy. Koska nothing lasts forever and stuff.
Joskus ku mulla on yks niistä täydellisistä päivistä, mä kuvittelen et miten mä ja Jeremy otetaan joskus tää tila haltuun, mennään naimisiin ja tehään muksuja ja hommataan koira ja eletään happily ever after.
Mut tosiasias prinsessasatuja ei oo ja sammakot ei muutu prinsseiks ku niitä pussaa.


#JUSTIN


Tuijotin ikkunasta ulos. Ilta oli jo pitkällä, kohta olis keskiyö. Mun teki mieli mennä juoksee ilman vaatteit tonne lumihankeen, samalla lailla ku sillon ku me oltiin pieniä Englesian kanssa, ku me saatiin tosi nero idea lähtee lumihankeen kierimään, ja sit saatiin aika kovat huudot, minkä jälkeen meiät komennettiin kuumaan suihkuun. Siihen mennessä, kun me vihdoin suoriuduttiin suihkusta pois, äiti oli tehnyt meille kuumaa kaakaota vaahtokarkeilla. 
Pudistin päätäni ja yritin hyräillä jotain biisiä kääntääkseni ajatukseni pois Englesiasta. Sen kirkkaanpunasista hiuksista ja jadenvihreistä silmistä, sen pisamista ja siitä valkosesta hammasrivistöstä joka pilkotti punasten huulien välissä. 
Sen tavasta puhua tai kirjottaa. Sen tavasta laulaa ja soittaa kitaraa. 
Nousin ylös ikkunalaudalta ja kävelläkseni kylmää lattiaa pitkin eteiseen, jossa mä kaivoin takin taskusta sen tutuks tulleen minigrip -pussin. 
”Justin, sä et voi elää noin”, Allison huudahti samalla kun se rymisteli portaita puolijuoksua kohti mua. ”Älä viitti Al, sä ite sait mut alottamaan”, mä naurahdin, ehkä jokseenkin ivallisesti. Et sä voi pelastaa jotain minkä sä oot omin käsin hukuttanu. 
”Koska mä halusin saada sut unohtamaan Englesian”, Allison vastas, nyt jo mun vieressä seisoen. Se ojens kättään vaativasti, pyytäen minigrip -pussia itselleen. 
”No, arvaa mitä? Mä en unohtanu. Enkä tuu unohtamaan. Mut näitten - kiitos sun - avulla mä voin olla ilonen, edes hetken aikaa”, mä tokaisin ja miettimättä enempää, heitin sen pillerin suuhuni. 
”Miks sä teet tän mulle? Sä tiedät, et mä en halua nähdä sua tollasena”, Al vastas, sen silmissä häivähdys surua ja pettymystä. 
”Tiedäks, Al, jos ei miellytä niin painu vittuun. Sähän täs oot se loinen, eti uus puu itelles symbioosikaveriks koska musta ei oo siihen”. 
”Justin, sä tiedät, et mä en tarkottanu tota”, nyt sil oli jo kyyneleet silmissä. 
”Mut mä tarkotin. Mä en muutu, Allison”, mä sanoin ja nostin käteni Alin olkapäälle, pyöritellen peukaloani siinä luun päällä hellästi. ”Mä en ikinä tuu rakastamaan sua. En nyt, en huomenna, en ees vuoden päästä. Sun pitää ymmärtää, et sä et voi ikinä korvata sitä mitä Englesia mulle oli”. 
Ja siinä ne kyyneleet tuli lopulta, se valu ko joku vesiputous, mut mä tyydyin tuhahtamaan ja kävelemään takas olkkariin, sillä pian vaikutus alkais ja se ois sit menoa.
Jossain deep inside of me kaduin mun sanojani Alille, mut täs mielentilassa en aikonu kertoa sitä sille. Helvetti.