LUKU 37

tää luku on tosi random. 

tiedossa PALJON randomjuttuja täykkäreistä jne joten skipatkaa suoraan lukuun jos ei kiinnosta XDD

eli siis no. mistäs alottaisin 
katoin tossa loppukesän aikana kaikki täykkärit ja en oo ikinä itkeny tai nauranu minkään sarjan kanssa niin paljoa. johtuu ehkä siitä, et se on ainoo minkä ikinä oon tähän mennes kattonu viel loppuun, house tosin alkaa olee loppusuoralla. 

mmm no uskon et suurin osa tietää täykkärit, eli siis desperate housewives jne
sillon ku katoin niitä, olin aika mess. en tienny kuka oon ja mitä teen ja mitä tarvin ja miltä tuntuu ja sillain ja sit ku katoin täykkäreitä ni kaikki alko selkiytyä XD tai siis niinku en mä nyt elämääni niitten mukaan elä mut siinä on paljon asioita joita arvostan ja jotka haluan ottaa mukaan omaan elämääni 
a) jos oot murhannu jonkun, älä ikinä maalaa siitä taulua
b) jos oot murhannu jonkun, älä ikinä tunnusta
c) jos oot pettäny, valehdellu tai huijannu, tunnusta, sillä siitä jäät kiinni.
d) älä istu husbandis kanssa terassilla jos se on just lyöny jotain loansharkia turpaan

ne kaikki hahmot on niin erilaisia, niiden elämä on erilaista, ja silti ne on niin täydellisiä yhdessä. ja ne parit. ah.
haluaisin olla fiksu niinku lynette, haluaisin olla vahva niinku bree, tai siis et osaisin aina pitää pokan joka tilanteessa, haluaisin olla suorasananen niinku gabby ja sellanen.. niinku rento, niinku susan, haluaisin olla itsevarma niinku edie, rohkee niinku katherine... haluaisin osata käsitellä ihmisiä niinku bree, haluaisin olla sellain superwoman niinku lynette on, haluaisin olla yhtä nätti ja haluttu niinku gabby ja haluaisin olla yhtä symppis ku susan. aina vingun kaikille siitä et haluun rikkaan miehen niinku carlos, mut jos jostain syystä löytäisin ittelleni oman plumber -miken ni kyllä seki kelpais, vaikkei rahaa oliskaan, sillä susanin ja miken juttu oli jotain niin aitoa .__: itkin ihan sairaasti ku mike kuoli..
tosiaan, haluaisin samanlaisen suhteen ku mikella ja susanilla, haluaisin et oltas yhtä rikkaita ku gabby ja carlos. tiedättekste. joskus kelasin et jos en löydä ketää ni sit must tulee renee part 2. en haluu lapsia joten pitäs varmaan ettiä homopariskunta ketkä adoptoi tyttären, jotta voisin sit viettää sen kans kivat ajat jne :DD niinku renee

tiedättekö.. siis emmä tiiä. oho tbh that did not make any sense
tos on mun ihanne. et mistä mä unelmoin, älkää ottako liian tosissaan. entä te, onks teil jotain sarjaa mihin teiän on pakko samaistua? :D
nii ja sit oon huomannu et nyt ku katon housee, must on tullu paljon ilkeempi XDDD

on muuten rasittavaa
irlissä puhun kyl suomee mut tungen sekaan tosi paljon enkkua ja sitku niin ei voi tehä näis luvuissa.. on niin paljon asioita mitöä vaan ei voi sanoa kivasti suomeks
niinku kiss = suudelma
kuulostaa joltai kalalta
tai sit yks mun lemppareista, "be in love or just love someone" koska "olla rakastunut tai rakastaa" ei kuulosta kivalta
mul on muuten maantiedon koe huomenna
pitäs tietää syklonit yms
niinku eka tulee homosfääri ja sit heterosfääri ja typpee on 78% ja happee 21%
ja sit on fotosfääri, stratosfääri... lol en muista. ja magnetosfääri
vittu oikeesti mihi noita muka tarvii saatana
musta tulee suurlähettiläs eikä mikää vitun säätieteilijä


# ENGLESIA


Nojasin Williamia vasten ja nyyhkytin, joka ikinen kerta Dear Johnin loppu saa mut itkemään. Se miten ne näkee siinä lopussa päätymättä koskaan yhteen... se saa mut aina pelkäämään, et mitä jos mun tarina päättyy niin.
”Miks sä laitoit mut kattomaan jotain tällästä?” Will kysy, ja senkin silmistä valu kyyneliä. Mä naurahdin, osaks surusta, osaks ilosta. Lähiaikoina Williamista oli tullu mulle ku Ryan, sillä koska täällä ei ollu mun ikäsiä tyttöjä, mun piti vähän soveltaa ja ottaa omanikäinen poika parhaaks kaveriks.
”Koska Channing Tatum on ihana!” mä totesin, kuin itsestäänselvyyden.
”Mun mielest Amanda on kyl ihane-”, Willin lause jäi kesken, kun ovi aukes ja Beth ryntäs sisään, sytyttäen samalla valot päälle.
”Miten tää on mahdollista? Kello on puol viis, tääl sataviiskymmentä ihmistä ja te luuhaatte kattomassa leffoja, kun pitäis pestä pyykkiä?” mä en ollu ikinä nähny Bethiä vihasena, se oli aina se rauhallinen, se hymyili vastoinkäymistenkin koittaessa, mut nyt ilmeisesti kaiken stressin purkaantuessa se päätti suuttua meille.
”Sori äiti”, Will yritti, mut Beth vaiens sen yhdellä mulkasulla.
”Sä”, - se osotti Williamia - ”jäät tänne ja peset pyykit, ja sä, Englesia, tuut mun mukaan, nyt”, ja koska tää on kuitenkin mun niinsanottu työpaikka, en halunnut vastustaa Bethin taistoa.
”Miks Englesian ei tarvi?” Will jäi mutisemaan itsekseen, kun mä katosin Bethin mukana käytävään ja sitä kautta ylös ja ovista ulos. Ulkona oli jo pimeetä ja hemmetin kylmä, lunta sato parhaillaan. Hyvä vaan että sato, sillä joulu olis ylihuomenna.
”Sä meet lastenvahdiks”, Beth kertoi mulle ja osotti sormellaan kohti aidatulla pihalla sijaitsevaa mökkiä, jonka ympärillä oli kiipeilytelineitä ja muita lastenjuttuja.
”Lastenvahdiks?”
”Tänne tulee perheet lomailemaan - koska vanhemmilla ei oo muuta mahollisuutta ku ottaa ne kauhukakarat mukaan. Sen takia ne varaa sit aina päivisin lapsensa hoitoon saadakseen laatuaikaa kahdestaan”.
”Ja mä oon se joka sinne laitetaan?” kysyin, ja kaduin kysymystäni heti.
”Just sä. Vauhtia nyt, ekat lapset on tänään viidestä seiskaan ja huomenna aamukymmenestä iltaseitsemään, eli hommaa piisaa”, Beth kertoi mulle ja mä myönnyin huokaisten.


Aika kuluu järkyttävän hitaasti. Tuijotin kelloa ja laskin tunteja siihen, et voisin painautua lähelle Jeremyä ja hengittää sisääni sen ominaistuoksua. Enää kolme päivää, sit se tulee takas. Ja sit onki jo joulu, heti seuraavana päivänä. Olin käynyt ostamassa Jeremylle jo lahjan - ja koska oon maailman mielikuvituksettomin tyttöystävä, päädyin ostamaan sille hiton kalliin hajuveden. Alkuun olin ajatellut, et varaan ittelleni jonku miniloman jostain suloselta pieneltä saarelta ja rentoudun yksinäni pari päivää auringossa, mut sit Beth pyys mua viettämään joulua niiden kanssa. Silleen se kuulostaa pieneltä jutulta, mut mulle se oli jotain äärettömän suurta. Mä olin alkanut itkemään ja hypännyt sit Bethin kaulaan, koska vaikka mä olin ollut tääl vasta pari kuukautta, ne piti mua osana niiden perhettä. Beth oli naurahtanu ja sanonu, et ei ne paljo mitään tee jouluna, syö hyvin ja kattoo yhessä joululeffoja. Ja mä itkin entistä enemmän, sillä mä muistin edelliset joulut, sen, miten aamulla mä heräsin aina iloisena ja toivoin et tästä tulis paras joulu ikinä, sen, miten söin pipareita ja kalkkunaa päivälliseks ja mietin, et mitä saisin lahjaks. Mitä vanhemmaks tulin, sitä ahdistavammaks ne joulut kävi. Joulupukki oliki yhtäkkiä vaan naapurin setä ja joululahjat turhaa krääsää, mut mikä pahempaa, joulun henki oli jossain kaukaisuudessa, ulottumattomissa. Iltasin me kokoonnuttiin lähes koko suku yhteen, aikuiset piti hauskaa ja juorus asioista ja me nuoret.. no, me vihattiin toisiamme. Nyt musta tuntu, et täst joulust vois viel tullakki jotain.
”Kato, Englesia, piirsin auton!” sellasen miniafron omistava tyttö kiiruhti mun luo heilutellen kädessään valkosta paperia jolle oli tuherrettu erivärisillä kynillä jotain tosi epämäärästä.
”Sepä on hieno!” hymyilin tytölle, jonka nimeä en enää edes muistanut. Huoneessa juoksenteli ympäriinsä kaikenlaisia lapsia, isoja ja pieniä, kolmevuotiasta ykstoistavuotiaaseen. Oli kaksosia ja ainoita lapsia ja tyttöjä ja poikia. Ja mikä pahinta, se kolmevuotias oli nimeltään Drew. Aina ku katoin siihen, mun teki mieli lähtee siitä huoneesta, mut yritin olla purkamatta tunteitani siihen lapseen.
”Hei ope, mun pitää päästä vessaan!” mun vieressä äsken kirjoja tutkaillut silmälasipäinen poika ilmoitti ja mä osoitin sille vessan ovea.
”Tuolla on vessa”.
”Mut ope.. sun pitää tulla mukaan”, poika käski ja mä huokaisin ja nousin nojatuolista ylös. Matkalla vessaa kohti katsahdin kelloon, joka näytti puolta seitsemää. Enää puol tuntia näitä kauhukakaroita.


¤ Skippi iltaan


Kun mä vihdoin olin saanut käytyä suihkussa, pyykättyä, vaihdettua vaatteet, rasvattua ihon, leikattua kynnet, nypittyä kulmat ja lakattua kynnet, istuin tuolille pöydän ääreen. Sitä mä olin vältelly ku ruttoa viimeset pari päivää, sillä mä en tiennyt miten aloittaa se, mitä olin tekemässä. Huokaisin. Ei kai tässä muu auta ku yrittää.
Kaivoin lipastosta valkosta paperia ja kuulakärkikynän, ja sit, hetken mietittyäni, kirjotin paperin yläreunaan "Dear Ryan", ja sit se juttu lähti luistamaan. Mä kerroin, et miten mulla oli ollu vaikeeta, miten mä olin aluks ollu ku maani myyny, mut sen jälkeen olin tutustunut Jeremyyn. Mä kerroin, et musta pidettiin täällä huolta, ja et rakastin olla täällä, ja ensimmäistä kertaa ikinä, vuosikausiin, mä rakastin itseäni.
Kerroin siitä, miten Jeremy pakotti mut hevosen selkään, ja siitä, miten mä ja William lähennyttiin, siitä, miten Will muistutti mua Ryanista. Mä kerroin, et mulla oli jäätävä ikävä Ryania, ja sit toivoin, et sil olis kaikki hyvin.
"Mä tiedän, et se mitä tein teille kaikille, oli väärin. Mut joskus pitää olla itsekäs ollakseen epäitsekäs muita kohtaan. Ymmärrän täysin, jos et haluu pitää muhun enää ikinä yhteyttä, mut... jos jostain syystä haluat, kirjota mulle". Ja sit mä lisäsin osotteeni siihen perään, sekä pyynnön, et se ei antais sitä kenellekkään. Mä luotin Ryaniin, siihen, et se tajuais et mä en halua et kukaan, etenkään Justin tai mun vanhemmat saa kuulla tästä. Lopuks mä kerroin et miten paljon mä yhä rakastin Ryania.
"Love, Englesia".
Sen jälkeen taittelin sen lapun kirjekuoreen ja yllätyin positiivisesti - mä hymyilin enkä itkeny. Vaikka mulla oli ikävä Ryania, olin nyt niin onnellinen, että en yksinkertasesti voinu antaa negatiivisuuden vallata mua taas.
Ja sit alko se vaikee osuus.
"Mom..."
mä mietin, et mitä mä voisin kertoa sille, et mitä sen pitäs kuulla. Ja loppujenlopuks päädyin kirjottamaan samoja asioita ku Ryanille - mut äitille en antanu mun osotetta. Mä tiesin, että se tulis raahaamaan mut pois täältä, ja sitä en halunnut.
Joskus harvoin mietin, et mitä jos mä ja äiti erkaannutaan, et mitä, jos joskus neljänkymmenen vuoden päästä se etsii mua jossain kadonneen jäljillä -ohjelmassa, mitä sit käy. Mä en tienny, et toivoinks mä, et me ei enää nähtäis, vai toivoinko, et mä näkisin sen niin pian ku mahdollista.
"I love you Mom. Now and always. Love, Englesia".

Painoin postimerkit kirjekuoriin ja kirjoitin osoitteet, kirjoittamatta kuitenkaan lähettäjän tietoja. Samalla ovelta kuulukin koputus ja William änki sisään sen enempiä odottamatta.
”Mennääks?” se kysy hymyillen ja mä nyökkäsin, nousten sit ylös. En kuitenkaan ottanut mun takkia sängyltä, vaan päädyin halaamaan Williä.
”Kiitos, et sä oot siinä”.