HAKUPALKKI

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

LUKU 36

voihan jösses. en edes halua kattoa et millon oon viimeks jatkanu. täs on ollu niin paljon kaikkee. mulla pitäs kohta olla teoriakokeet, en muista salasanaa joten en pääse harjottelemaan. sit oon edistyny ton vaihtojutun kanssa, hakupaperit ja kertomus itsestä on kirjotettu, enää pitäs laittaa ne postiin ja mennä haastatteluun. pian on kans yhteishaut ja pikkuhiljaa pitäs tietää mihin oon menossa. mua ei noi lukiojutut kyllä stressaa, tiedän pääseväni tän hetkisellä numeroskaalalla helposti minne tahansa, tosin ne voi laskea tänä keväänä... sensijaan toi vaihto stressaa ihan äärettömästi. mä tahdon ja mä haluan, mä tarvin. mitä jos en pääse? 

oon aika saamaton ihan oikeesti. en oo kirjottanu kahteen viikkoon sanaakaan tätä eteenpäin, en oo tehny läksyjä saati lukenu kokeisiin, oon vaan kattonu housee ja dataillu. en vaivaudu enää tallillekkaan. viljo on ollu mul kohta kaks vuotta ja koko ajan enemmän ja enemmän mun motivaatio laskee. mä rakastan viljoa ja sitä ku saan viettää sen kanssa aikaa, ja jos saan itteni raahattua tallille, tuun sieltä tosi onnellisena pois. en mä pärjäis ilman tätäkään, mut ku on niin paljon kaikkee muutaki mitä haluaisin tehdä. enkä ehdi. hevonen sitä hevonen tätä. en voi ostella vaatteita tai alottaa joogaa koska hevonen nielee kaikki mun rahat. 28 € viikossa valmennuksiin ja hieronta 60 € kerran kuussa, sit viel lisäks kengitykset ynnä muu. periaatteessa porukat maksaa ne, mut sit ku ne kuitenki maksaa tallimaksut ja kuskaa mua ni oon yrittäny ite maksaa noista suurimman osan. se ongelma vaan, et saan 50 euroo kuussa eli kuten arvata saattaa, jään aina miinukselle :D oon käyttäny kaikki rahat viime kesältä ja sillain oikeesti

tiedätteks mul on tälläin outo fiilis koko ajan. miks tuntuu et valitan tästä joka kerta mut joo. 
tää sama vitun tyhjä fiilis, sellai ontto olo. miks mä oikeesti asd
kaikki on hyvin ja silleen joten miks mä en vaan voi olla tyytyväinen
mitä muuuta mä muka tarvin saatana
tekis mieli räjäyttää mun aivot ihan oikeesti

ok. nyt lopetan avautumisen ja sillain
olkaa kiltisti ja käyttäytykää hyvin muita kohtaan, älkää lintsatko koulusta ja tehkää läksyt kiltisti. ja kommentoikaa. öitä. 

 #ENGLESIA 


”Otatsä kahvia?” William kysyi multa ja mä vastasin nyökkäyksellä. 
”Entä sä, haluutsä leivän? Voin tehä sulle samal ku teen itelleni”, vastasin ja hetkessä sain pitkän litanian siitä, mitä leivälle saa laittaa ja mitä ei. Normaalisti olisin varmaan puuskahtanut Willille ja käskenyt sen tekemään omat leipänsä, mut tänään olin jostain syystä hyvällä tuulella. Ehkä se johtu yön aikana sataneesta ensilumesta, jonka ansiosta paikat oli valkoisenaan, tai siitä, että pian olis joulu. Olin ajatellut lähettää äitille ja Ryanille kirjeet, kertoa että oon elossa ja että mulla menee tosi hyvin. 
Otin kaapista kaks lautasta ja ängin meidän leivät niille, kuskaten ne sit pöytään jossa Will jo odotti kärsimättömänä aamupalaansa. Kuten aina, mä ja Will oltiin aamupalan mattimyöhäset, sillä kello näytti jo yhtätoista. Vieraat sekä henkilökunta olivat syöneet aamupalansa jo sillon, kun me viel tyytyväisenä nukuttiin, ja Jeremykin, joka yleensä nukkui mun ja Williamin kanssa myöhään, oli herännyt aamulla aikaisin lähteäkseen isänsä kanssa jonnekkin kakkumessuille. Ensin ne oli yrittäneet saada mua mukaan, mut Beth oli pistänyt hanttiin, koska tänään alkas turistikausi ja ekat lastilliset porukkaa saapuis iltapäivällä. 
”Unohit paprikat”, Will mutis pettyneenä ja mä tuhahdin. 
”Kyl ne siel on, juuston alla”, vastasin, ja pian pojan kasvoille ilmaantu kirkas hymy. 
”Englesia, sä olet enkeli!” 

Siemaisin viimeisetkin kahvit jättimukista ja nojauduin sitten paremmin tuolin selkänojaa vasten, sipaisten samalla mustat hiukseni korvan taakse. Kaipasin sitä punasta väriä, mut toisaalta musta tuntui, että tarvitsin muutosta. Vieläkin joskus yritin nostaa laseja vaan tajutakseni, että piilarit ajavat nykyään lasien asian. Huokaisin. 
”Monelta ne ekat ihmiset tulee?” 
”Joskus neljän aikaa. Äiti sano, et meiän pitää tuhota se pyykkihuoneen pyykkivuori”, Will tuhahti ja mä huokaisin entistä syvempään samalla ku mun ilme venähti alaspäin. 
”Oikeesti? Siel on niinku kahen viikon lakanat..” ynähdin ja sain Williamilta olankohautuksen vastaukseks. 
”Noh, jos me meinataan saada jotain aikaseks, ni eiköhän pistetä töpinäks”, se naurahti ja nous ylös viedäkseen sekä omansa, että mun astiat tiskikoneeseen. Samalla mä pyyhin pikaisesti pöydän, jolla me oltiin syöty, ja työnsin tuolit pöydän alle. Kun me oltiin molemmat valmiita, lähdettiin kävelemään vierekkäin kohti eteistä, josta pääsis portaita pitkin alakertaan, jossa se pyykkivuori sijaitsee. Sit ku me vihdoin selviydyttiin sen ylipitkän käytävän loppuun asti mahonkisen oven luo, William käski mun valmistautua järkytykseen, samalla kun se avas oven. Ja se todellakin oli järkytys. 
Valkoset (tai siis, käytön jälkeen vähemmän valkoiset) lakanat oli koottu siihen keskelle pyykkihuoneen lattiaa kera pyyhkeiden ynnä muiden huoneista löytyvien tarvikkeiden. Tääl oli viimesen parin viikon lakanat - ja eilen me oltiin urakoitu kantamalla kaikken huoneiden lakanat, verhot ja pyyhkeet pesuun alkavan turistikauden vuoks. Jokaisesta huoneesta ja mökistä. Tuijotettiin epätoivoisena sitä kasaa, mut toisaalta, ei siinä kauaa menis. Pitäs vaan tunkea ne pyykit koneellinen kerrallaan pesukoneeseen ja sen jälkeen kuivausrumpuun ja sen jälkeen viikata ne siististi hyllyyn, josta ne haettais sit ku niitä seuraavan kerran tarvittaisiin. 
”Hemmetin Carolyn, ku meni lopettamaan”, William kiros. Carolyn oli ollut osa henkilökuntaa, kunnes se oli päätyny lähtemään sellasen rikkaan miehen mukaan. Nimenomaan pyykit olivat olleet Carolynin vastuulla, ja hänen lähtönsä jälkeen kaikki oli vähän vältelly kyseistä huonetta ja sen mukanaan tuomia hommia. 
”No, ainaki se saa nyt kierrellä maailmaa ja joku muu pyykkää sen puolesta”, naurahdin. 

Kun me oltiin vihdoin saatu eka kone täyteen, päätettiin lähtee hakemaan telkkari ja dvd -soitin leffoineen. Mikä ei välttämättä ollut hyvä idea, koska päädyttiin tunkemaan jättimäinen taulutv leipäkärryn päälle. Mä pompin kärryjen edessä ja yritin pitää telkkaa pystyssä, samalla kun William työns hitaasti ja rauhallisesti sitä kärryä eteenpäin. 
”Varo!” huudahdin pojan osuessa kynnykseen. 
”Hmmmph! Ei täs oo mitään hätää, hyvin tää menee”, Will vastas mulle virnuillen, joten päädyin mulkaisemaan vihaisesti kyseistä ruskeehiuksista jätkää, ja ku sanattomasta sopimuksesta, sen virne loppu yhtäkkiä kuin seinään. 
”Sä otat sit vastuun, jos hajotetaan nää”, kerroin samalla, kun me päädyttiin niihin portaisiin. ”Okei, nyt, eka kannetaan telkkari nää portaat alas ja sit leipäkärry? Ku ei me voida vaa työntää telkkaa noil kärryillä portaista alas”, jatkoin käskyttäen. 
”Yes sir”, kuulu vastaus jostain telkan takaa, samalla kun Will laittoi leipäkärryn pyörät stopille. 


# JUSTIN 


Lämmin tuuli puhals mua vasten samalla kun vedin viimeisen henkäyksen Vegasia sisääni. Käänsin katseeni palmuista lentokoneen portaisiin, joiden puolessa välissä Allison jo kiipes. 
”Pupsi, tuu jo”, Al huudahti ja mä virnistin pupsille. 
”Okei, kultsi”, vastasin ja pompin meidän välissä olleet portaat muutamalla harppauksella ylös halatakseni Alia takaapäin. 
Työnsin nenäni Allisonin niskaa vasten ja haistelin tytön vaniljalta ja joltain superhyvältä hajuvedeltä tuoksuvia hiuksia. 
”Ootsä ihan varma, et sä haluat tehdä tän?” naisenalku kysy ja kääntyi samalla niin, että pystyi katsomaan mua silmiin. 
”Todellakin olen”, vastasin, ja pienestä epävarmuuden tunteesta vatsanpohjassa huolimatta tarkoitinkin sitä. 
”Okei sitte”, Al naurahti ja veti mut pehmeeseen suudelmaan, peruuttaessaan samalla hitaasti koneeseen sisään. 

”Mä en ihan oikeesti kestä tätä”, mä huokaisin ja Al, joka istui mua vastapäätä, katsoi muhun kysyvästi. 
”Noloa, Justin Bieber.. Justin Bieber käyttää huumeita.. Justin Bieberin fanit pettyneitä "Biebsiin"”, mä luin otsikoita ja sitä mukaa kun selasin kauemmas jo luetuista, uusia putkahti esiin. 
”Voi rakas..” Allison katsoi muhun säälivästi ja ojens kätensä, johon mä tartuin. 
”Kumpa mä voisin lopettaa tän..” huokaisin jälleen ja käänsin katseeni ulos ikkunasta, pilviin, joiden yllä me nyt lennettiin.
”Sä voit lopettaa”, Al kuiskas ja nous tuoliltaan kyykistyäkseen mun eteen, jolloin se tarttui mua käsistä ja pakotti omalla katseellaan mut tuijottamaan suoraan sitä silmiin. 
”Justin.. sä olet huipulla. Kato ittees. Kaikki tuntee sut, sä olet loistava. Sun uus elämänkertaleffa tulee kohta teattereihin, sun belieberis on sun tukena.. lopeta, kun vielä voit. Kun sä olet huipulla. Koska jos sä jatkat menemistä alemmas ja alemmas.. lopulta sä luovutat ja sit kymmenen vuoden päästä sulle nauretaan ku kaikki muistaa sut vaan siitä et pikkuhiljaa kaikkien tuntema tuotemerkki Justin Bieber kuoli, ja jäljelle jäi vaan teini-ikään säälittävästi jäänyt nuorukainen, joka ei tiedä mitä tehdä elämällään”. 
”Miten sä voit sanoa noin? MITEN SÄ VOIT? MITEN SÄ KEHTAAT? Kai sä tajuat, että tää on kaikki mitä mulla on?” kimpaannuin ja nousin seisomaan, ravistaen Allisonin kädet irti omistani. Mä valmistauduin sulkeutumaan takas siihen suojakuoreen, jonka sisälle mä olin Allisonin päästänyt. Englesian lähdön jälkeen Al oli ainoo, joka oli saanut mut nauramaan, se oli se, joka repi mut sängystä ylös ja sai mut jatkamaan. 
”Kulta, sulla on mut”, Al kuiskas ja hymähti epävarmasti, kuin peläten, että mä tiputtaisin sen tosta laskuvarjoluukusta alas. 
”Mulla on sut nyt, mut mitäs, jos mä en joku päivä ookkaan rikas?” naurahdin halveksuvasti. 
”Justin.. Mä rakastan sua”. Ja siinä ne sanat oli, ne mitä mä olin eniten pelännyt kuulevani Allisonin suusta. Et se rakastuis muhun ja kuvittelis, että mä oon sen verran arvokas, että ansaitsen kuulla sen heikoimmalla hetkelläni. Koska mä en oo. Allison on mulle laastari, se pitää mun haavat koossa mut heti, kun Al repeytyy musta irti, se haava jatkaa vuotamista, ja ainoo, joka saa sen vuodon kokonaan loppumaan, on Englesia. Allison on mulle ku halpa viinipullo paremman puutteessa, mut heti kun
mahdollista, vaihdan kalleimpaan mitä löydän päältä maan. Allison on välietappi mun elämässä, niinku joku huoltoasema mökkimatkalla. Kun kesken pitkää ajomatkaa tulee vessahätä ja nälkä ja pitää pysähtyä tarpeilleen, se on Allison. Se vessa pitkän, tuskallisen matkan jälkeen, ja kun Allisonin luota pääsee pois, olo on helpottunut ja loppumatka päätepisteeseen asti menee helposti ja tuskattomasti radion mukana laulellen.
”Mä haluun olla hetken yksin”, tokaisin, ja jätin Alin siihen haukkomaan henkeään. Niinpä niin, kai se vissiin sit luuli et rakastan sitä. 

8 kommenttia:

  1. Ääää ihana :o oon koko viikon ajan käyny joka päivä kattoo, oisitko jatkanu ja kiljasin onnesta ku näin et uus luku oli tullu! :D <3

    VastaaPoista
  2. Ekaa kommenttia lainaten, mäki oon käyny joka päivä kattomas millo on jatkunu ja mä kirjaimellisesti lopetin hengittämästä ku näin et oli uus luku! :---D ♥
    Mua alko tossa lopussa vähän naurattamaan, koska Justin vertaili Allisonia vessaan.. :------D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. nojoo mul oli ihan kamala vessahätä ku kirjotin tätä :DDD sit olin silleen et "en mee vessaa ennenku saan tän kirjotettua" :D

      mutjooops kiitos :)

      Poista
  3. Oioiii♥
    Ihan täydellistä oikeasti!
    Oon viimeluvusta asti käyny ainaki kaks kertaa päivässä kattomassa ootko jatkanu ja bänyt olit ja ääääää:*
    Oikeasti rakastan sua ja sun kirjotustapaa!;))

    VastaaPoista
  4. Rakastan tätä oikeesti ♥ Aivan ihanaa tekstiä ♥

    VastaaPoista