LUKU 35

 tiedossa diipadaapaa mun uskosta ym. joten jos ei jeesustelut sun muut avautumiset kiinnosta, rullaa alaspäin luvun alkuun. 

kuten ehkä lihavoidusta tekstistä voi päätellä, olin taas yhellä isoskoulutusleirillä. oon jokasen tälläsen leirin jälkeen kertonu teille siitä ja nyt, ekaa kertaa, mulla oli pakollinen tarve tulla kertomaan teille. 
tää on sekavaa ja uskokaa pois, mun tunteetki täl hetkel on tosi sekavia. 

mmm yleensä en ajattele asioita järjellä. mun maailmassa on olemassa kummituksia ja pahoja henkiä, mut jumala.. se on joku asia, mikä mun pitää ajatella järjen kautta. aina tollasella leirillä mä nyyhkytän hardeissa yms ja tyyliin rukoilen äänettömästi ja koen olevani uskossa, ees jotain kautta. 
sit ku pääsen kotiin, unohan tollaset tunteet melko nopeesti ja pakotan itteni ajattelemaan, et ei jotain, jonka olemassaoloa ei voi todistaa, voi olla olemassa. 

tän leirin aiheena oli rakkaus, sekä ihmissuhteissa että kristinuskossa. mmh. meil oli paljon sellasta "mee makaamaan, sulje silmät, ajattele hetkeä, jolloin tunsit itsesi rakastetuksi" ja sit tota näin viime viikol sellasta unta, et menin tosi ahdistuneena sellaseen hämärään huoneeseen ja sit siel oli joku poika ja halasin sitä ja sit sellain turvallinen, hyvä, onnellinen olo tavallaan niinku tulvi mun korvistaki ulos. sit ku kello soi, en ois halunnu herätä siitä unesta, mut sit ku sain vihdoin revittyä itteni ylös, mä itkin, koska se uni oli ollu niin todentuntunen, ne tunteet, se turvallisuuden tunne.. siis oikeesti. mä vaan itkin, koska tajusin, että mulla ei oo sitä tunnetta tosielämässä. kenen tahansa kanssa mä oon, se sama turvallisuus ei valu mun sisään. 
ja mä kaipaan sitä turvallisuutta. 

"mee makaamaan, sulje silmät, ajattele tunnetta jota sä janoat, jota sä kaipaat". jep, se sama tunne. sit meiltä kysyttiin, että kaivataanko me rakkautta, ja sit sanottiin, et ainoo, joka rakastaa sua sun kamalimmallaki hetkellä on jumala, et sen rakkaus sua kohtaan on pyyteetöntä ja loppumatonta ja sitä samaa. 
"haluutko sä ottaa sen rakkauden vastaan?" NO TOTTA VITUSSA HALUAN. miksen haluais? mutku järki sanoo toista ja tunteet toista. mä haluan luottaa johonkin, jota ei välttämättä oo olemassa, mut mun aivot ei halua uskoa sen olemassaoloon. 

ku mä nään ihmisiä ketkä on uskossa.. lähinnä puhun siis näistä nuorista ketkä käy nyt esim. täl hetkellä isoskoulutuksessa jiiänee. kuitenki, ne on sinut itsensä kanssa, ne on ilosia ja onnellisia, ne ei pelkää. mä alan pikkuhiljaa ymmärtää, et miks se on "Jovi - tervetuloa kotiin". ku niille ihmisille se on koti. 
eilen hardessa oli sana vapaa ja sit yks tyyppi meni sinne. sillä on puhevika (se kerto, että ei esim. rippileirillä pitäny todistuspuhetta, eli se puhevika on ollut aika paha), mut vaikka se varmasti pelkäs ja jännitti siel edessä, mun mielestä se oli äärettömän rohkeeta ja (itken muuten tosi usein nykyään) mä sit pillitin koko yön aina ku tuli mieleen et miten jäätävän rohkee se tyyppi on! kuitenki, se miten siitä kuvasti se usko ja se, että jumala tms. on auttanu sitä ja sillonki, ku se meni niin haavoittuvaisena sinne eteen, se luotti siihen et joku joka rakastaa sitä täysillä, on läsnä siinä tilanteessa ja siinä hetkessä ja auttaa sitä, sai mut haluamaan entistä enemmän turvautua johonki olemattomaan, jotta heikkoinaki hetkinä musta vois tuntua, et joku on täällä mun kanssa. kuulostaapas itsekkäältä. 

en siltikään sano olevani kristinuskossa. raamatussa on paljon asioita, joita en missään nimessä allekirjota, se on täynnä ristiriitoja (esim. 'kivitetään huorat kuoliaaks' ja 'älä tapa') ja just esim se homovastaisuus ja ylipäätään kristinuskossa on monia asioita.. esim mun mielestä homopappeus pitäs sallia. joskus nää ristiriidat yms oli mun vastaus siihen, et miksen usko. koska miks kukaan voi rakastaa jotain niin ahdasmielistä? se rakastaa sua koko sydämestään mut heittää sut vittu helvetin liekkeihin palamaan jos rakastat samaa sukupuolta olevaa ihmistä. mun mielestä myös avioerot jne pitää sallia, koska vaikka avioliitto on pyhä, niin miks kukaan haluais pysyä liitossa jossa osapuolet ei enää rakasta toisiaan tms?
kuitenki, lähinnä noi on se syy miksen sano olevani kristinuskossa. mä ehkä jopa saattaisin uskon jumalaan, mut en allekirjota raamattua tai kristinuskosille pyhiä asioita. 

pakko viel sanoo kerran, et se oli äärettömän rohkee teko ja kunnioitan sitä ihan jäätävän paljon sen teon ansiosta. se on vhän ku joku esikuva ok. 
ottakaa teki siitä mallia. hieno ihminen, ihan oikeesti. tollanen mä haluan olla sit joskus. 
 #JUSTIN


Ilonen jumputusmusa täytti koko tilan, valot heijastu seinien kautta tanssivien ihmisten kasvoihin, riemunkiljahdusten saattelemana juomia kaadettiin alas ku viimestä päivää ja ihmiset piti hauskaa. Kaikki muut paitsi mä. Mä istuin pehmeellä sohvalla nurkassa aurinkolasit päässä ja tuijotin tyhjänä eteenpäin.
”Justin, siit on jo kaks kuukautta”, Al tokas mulle. Tosiaan, kohta olis joulukin.
”Allison, mitä jos vaikka menisin takas bilettämään ja jättäsit tän murehtimisen mulle”, mä vastasin ja käännyin Allisonista poispäin. Oikeestaan mul ei ollu mitään oikeutta tehdä sitä, olihan se sentään kattonu mun perää viimeset pari kuukautta ja yrittäny estää mua tekemästä pahojani. Eilen mä kyllästyin ihmisiin jotka huus mun hotellihuoneen alla. 'Justin, kerää ittes' 'Justin me tarvitaan sua' tai jotain muuta vastaavaa. Sen takia mä olin suutahtanut ihan kunnolla ja syöksähtänyt parvekkeelle ja sylkässy alaspäin. Tietenki siitä tuli iso juttu. Mä olin taas se paha tyyppi. Toisaalta mä provosoin tahallani muita raivoomaan mulle, mun oma äitikin ilmotti että se ei puhuis mulle ennenku mä nousisin täältä ylös ja unohtaisin Englesian.
Ainoo, joka oli ollu mun tukena koko aikana, oli Allison. Eilen se tuli ja repi mun väkisin parvekkeelta alas, viikko sit se repi mut sängystä ylös ja pakotti syömään. Ja tunti sitte se oli kiskonu mut turhan väkivaltasesti mukaansa tänne, mä kuulemma tarttin jotain muuta ajateltavaa.
”Kuule Justin”, Al yhtäkkiä sano ehkä pelottavanin innokkaasti. Mä käänsin pääni sitä päin ja samalla se hypähti mua lähemmäs, niin että se istu ihan kiinni mussa. Salaperäisen näkösenä se tunki kätensä paitansa sisään ja kumartu lähemmäs mua, niin että mulla oli suora näköala siihen kaikkeen, mitä se löysä toppi piti sisällään. Ennenku mä ehdin sen kummempia kattella sen rintavarustusta, se kaivo sielt pienen minigrip -pussin täynnä jotain vaaleita pillereitä.

Jos satunnaisia polttoja ei lasketa mukaan, mä en ollut ikinä käyttäny huumeita, sillä se oli ollu musta vähintääkin säälittävää touhua. Mua kuitenkin oltiin aina opetettu olemaan avoimin mielin uusia asioita kohtaan, joten mä odotin kärsivällisesti Allisonin jatkavan ennen ku mä totaalikieltäydyn.
”Ota yks”, Allison jatko. ”Biebs.. sä unohat kaiken pahan, sen tilalle tulee suunnaton ilo ja hyvä mieli”.
Ja sen sijaan, että mä olisin kieltäytyny, kuten varmasti viel puol vuotta sitten olisin tehnyt, mä nappasin sen avaamasta minigrip -pussista yhen napin ja laitoin sen kielelleni, samalla kun Al tarjos mulle drinkkiään.
Ja sit se oli menoa.


#RYAN


Sivelin hajamielisesti karkeaa sohvanpintaa ja tuijotin lattiaruutuja, jotka kulkivat peräkkäin, siisteissä riveissä niinku sotilaat konsanaan.
”Noniin, Ryan, eiköhän aloteta”, rouva Lawson, mun oponi, tekopirteesti alotti. Mä huokaisin ja nostin katseeni ylöspäin katsoakseni kyseistä naista silmiin.
Mä en vastannut mitään ja kärsivällisesti odotin että opo jatkais asiaansa.
”Ymmärsin, että sä tiedät vihdoin, mikä susta tulee?” Lawson sanoi ja mä nyökkäsin. ”Eihän siinä kauaa mennytkään, pian me ollaan kolme vuotta jauhettu tätä sun kanssa ja vihdoin sulla on joku suunta”, opo jatkoi ja hymähti lopussa, paljastaen iän myötä kellastuneet hampaat.
”Niin”, mä vastasin kärsimättömästi, mä halusin jo pois täältä. Tunnin päästä mä menisin Caitlinin, Chrisin ja Chazin kanssa johonkin, kuten yleensäkin keskiviikkoisin. Muina päivinä kaikki tuntu keksivän jotain - Chaz alotti nyrkkeilemään ja se treenaa kuus kertaa viikossa. Caitlin puolestaan on innostunu kaikenlaisesta näpertelystä ja se ramppaa ties missä marttajengeissä virkkailemassa pöytäliinoja ja kutomassa sukkia. Parhaiten elämässään eteenpäin on ehkä päässyt Christian, sillä se tutustu kerrankin oman ikäiseensä tyttöön, Fransescaan. Vaikka Fransesca saattaa nimenä kuulostaa ärsyttävältä snobilta, se on kaikkee muuta. Frank (jokska me sitä kutsutaan, vaikka se ei siitä pidä) on ruskeehiuksinen, ehkä normaalia pyöreempi mut silti normaalipainonen, keskipitkä tyttö joka on alunperin kotoisin jostain pienestä kylästä Nevadassa. Se on aina sanavalmis ja mikä parasta, se on ilonen, mikä vaikuttaa meidän koko jengiin piristävästi etenkin nyt kun Justin ja Englesia katos tosta noin vaan.
Caitlin kutsuu Fransescaa Taivaan lahjaksi, sillä jollain konstilla - ehkä Frank tietää Chrisistä jotain hirveitä paljastuksia ja se on uhkaillu Chrisiä - Fransesca on saanut Christianin rauhoittumaan. Joo, rauhottumaan. Ennen Chris joi ja sil oli naisia joka sormelle, vaik sil oli ikääki vasta 16, mutta tutustuttuaan Fransescaan, se on kai löytäny jonku elämänharmonian.

Jokatapauksessa, kun Chris on Frankin kanssa, Caitlin virkkaa ja Chaz nyrkkeilee, mä lähinnä istun kotona ja mietin. Sen takia nää keskiviikot on mulle hirveen tärkeitä, kun kokoonnutaan kaikki neljä (joskus viis, jos Fransesca on mukana) jonkun meistä luo ja unohdetaan hetkeks kaikki murheet.
”Eli, mikä sä haluat olla isona?” Lawson kysy multa herättäen mut ajatuksistani.
”Psykologi”.
Se oli ammatti, johon mä viimesimmäks halusin, kunnes mä tutustuin Englesiaan ja tajusin, että ihmisten auttaminen parhaalla mahdollisella tavalla on se mun juttu. Oon liian laiska kaivamaan ihmisiä maanjäristysten sorruttamien kaupunkien raunioiden alta ja liian laiska tarjoilemaan Afrikassa vettä ihmisille tai ottamaan jotain kummia. Sensijaan mä tahdon auttaa ihmisiä, joilla on ongelmia joko pään sisällä tai sen ulkopuolella.
”Mikä saa sut haluamaan siihen ammattiin?” opo kysyi hetken päästä, ja mä kuulin yllättyneisyyden sen äänessä.
”Mulla oli yks kaveri ja se sai mut tajuamaan, että mä haluan auttaa ihmisiä.. ja tää on paras tapa tehdä sitä”.
Opon kirjottaessa jotain muistiin mä jatkoin haaveiluani.

Oltiinhan me Justinistakin kuultu, lähinnä lehtien ja netin välityksellä. Tyhminkin huomas, et se oli ihan hukassa. Aina, kun joku meistä yritti auttaa, se torju meidät ja käski painua alimpaan ***. Jopa sen oman äidin. Kukaan meistä ei tienny mitä tehdä, joten me oltiin yksmielisesti päätetty jättää Justin rauhaan. Me yritettiin, haluttiin, me vaadittiin et me saatas auttaa, mut kerta se ei kelvannu, niin olkoon yksin. Tai eihän se kai yksin ole, sillä ainakin juorujen mukaan sil on joku nainen siel. Itseasiassa kerran ku mä yritin soittaa Justinille, kyseinen naishenkilö oli vastannut puhelimeen, eikä se mun mielestä kuulostanu mitenkää ideaaliselta tyttöystävämatskulta.. toisaalta, ehkä se oli just sitä mitä Justin tarvitsikin.
”Sulla on aika hyvät arvosanat, niillä sun pitäis päästä haluamaas collegeen”, Lawson kertoi mulle ja mä nyökkäsin, sillä mä tiesin asian jo ennestään. Puhelin alko tärisemään mun taskussa merkkinä siitä, että mulle oli tullut viesti.
Kaivoin puhelimen taskustani ja avasin puhelimen koodin lukeakseni Caitlinilta tulleen viestin.
”Ollaan Englesian äidin kakkukaupassa, sen äiti soitti ja pyys meidät käymään. Venataan sua tääl”, ja lopus oli viel osote, koska mä en ollut ennen käynyt koko paikassa. Kylmät väreet kulki mun selän läpi, koska mä en ollut ikinä kai edes tavannut Englesian äitiä, enkä olis halunnut tavata sitä näin..
”Anteeks, mut mulle tuli aika kiireellistä menoa.. tää tais olla tässä?” mä kysäisin ja sain nyökkäyksen vastaukseksi. Kättelin viel rouva Lawsonia ja kiiruhdin sit sielt opon luokasta ulos. Ulkona oli jo tosi hämärää ja kellokin näytti jo puolta viittä, sillä mun keskustelu oli alkanut vasta neljältä, kun muut olivat jo päässeet koulusta. Reppu mulla oli jo mukana ja nahkatakki oli repussa, joten mä kiiruhdin suoraan autolleni jännityksen kasvaessa mun sisälläni.