LUKU 34

Moikka. yleensä en ota tälläsiin asioihin kantaa ensinnäkään sen takia, et oon aika rauhallinen ihminen tälläsissä asioissa enkä halua aiheuttaa paskamyrskyä tms. toiseks, tää on toisaalta mulle tosi henkilökohtanen asia = en tykkää puhua näistä jutuista, etenkään tätä kautta ajateltuna hehe. kyl te ymmärrätte. 

tosiaan, alotin kuuntelemaan biebsiä sillon, kun aloin lukemaan jb -tarinoita. pahin th -kuume oli menny jo ohi, ja kaikki kirjotti jiibeetä, joten ajattelin ihan huvin vuoks alkaa lukemaan niitä. se on ollu yks mun parhaimmista päätöksistä ikinä. siitä on tyyliin jotain viis vuotta, varmaan ylikin. nojoo te tiiätte mut, tiedätte aika paljon  mun menneisyydestä ja oon ennenki tainnu kertoa, et tokio hotelin ohella biebs oli yks kenestä hain hirveesti tukea. tietenkää en saanu sitä konkreettisesti, mut kaikki pienet asiat.. "No matter how talented you are, not everyone is going to like you, but that's life, stay strong". kaikki  niin pienet, mut samalla niin isot ja tärkeet asiat. asiat mitä se sano, miten se kerto et se välittää beliebereistään, joidenkin sen biisien sanoitukset.. ne sai mut jatkamaan. en yleensä puhu tästä koska suurin osa varmaan on sitä mieltä että on noloa elää jollekkin kuka ei edes seuraa sua vittu twitterissä.. nyt päätin puhua. tosiaan joskus aikoja sitte tykkäsin hirveesti hautautua pimeeseen peiton alle ja kuunnella esim. overboardia ja kuvitella samalla, et miten mun elämäs asiat vois olla hyvin. jollain tapaa sillon mulla kehitty ns. side biebsin musiikkiin ja nykyäänkin, ku on huono fiilis, kuuntelen aika usein justinia. 

en laske itteeni belieberiks. en seuraa sitä intohimoisesti twitterissä tai omista fanikamaa, en ees ollu sen keikalla. oon sivustaeläjä. just niin, sivustaeläjä. jos justinia ei olis, en olis varmaan ikinä saanu vuodatettua tunteitani näin paljoa tarinoihin, en olis tutustunut miraan, venlaan, inkkuun, juliin ja moniin muihin.. 

tässä oon useempaankin otteeseen lueskellut esimerkiks Seiskan (VITUT SE ANSAITSE ISOA KIRJAINTA!!) seiskan uutisia siitä miten biebs on nolo ja lapsellinen ja itsekäs ja kiittämätön paska. kuulkaas, se on ollut lapsesta asti kiinni tässä jutussa, normaali lapsuus jäi välistä kun se keskitty tuottamaan näitten toimittajien lapsille ja sukulaisille iloa. Miettikääs, toimittajat (jotka tänne ette eksy mutta what ever, kerron silti) jos vaikka sun sisarukses lapsi olis ollut biebsin intohimonen fani, mitä jos se kävi yhtä syvällä ku mä, mitä, jos biebsin ansiosta se on viel täällä? sen jälkeen te pilkkaatte NUORTA laulajaa julkisesti - eikä tää koske vaan seiskaa, tää koskee myös muuta mediaa, sekä muita julkkiksia. kuten tää supernatural -kohu, AIKUISET MIEHET alenee kymmenenvuotiaiden tasolle ja pilkkaa ihmistä, joka on lapsesta asti joutunu kasvamaan erilaisten mielipiteiden keskellä. ihan sama, miten vitun rikas ja loistava se ihminen on, SILLÄ ON VITTU SILTI TUNTEET. jos joku tavallinen teini revittäs kadulta ja se sais saman paskamyrskyn niskaansa, oon aika varma että se ei sitä kauaa kestäis. miksi siis oletetaan, että biebs kestää sen?

mä ymmärrän täysin huumeet ja sekoilut. mä olisin samassa jamassa ton kaiken jälkeen. sitä mä en ymmärrä, et miks kaikki käännetään justinin itsensä syyks, kun se selvästi kärsii. kun mä kuulin siitä, et se aikoo eläköityä tms, HYMYILIN, koska JB ansaitsee sen. se ansaitsee päästä tästä paskasta pois ja alkaa elää omaa elämäänsä ihmisenä, omana persoonanaan, eikä tuotemerkkinä, jokska se on luotu. media arvostelee sitä niinku se ois joku pilaantunu porkkanapussi, jos uutisoidaan, kerrotaan että pussi oli täynnä mätiä porkkanoita mut jätetään mainitsematta et yks niistä porkkanoista oli vitun puhdas ja hyvänmakuinen. tajuuttekste? MISSÄ POSITIIVISET ASIAT? 
kaikista pahinta on se, että sen omat belieberit kääntyy sitä vastaan. moni mun tuntema belieber on asialta keskusteltaessa näin: "mä rakastan jussua, mut silti, sen pitäs rauhottua" NO VITTU KUKA RAUHOTTUU TOLLASESSA TILANTEESSA? 
tai sit jotku epäbelieberit: "WOHOO JB JOUTU VANKILAA TOIVOTTAVASTI SE RAISKATAAN SIELLÄ"
vittu, mä toivon, että joka ikinen teistä raiskataan ensin, te ette tiedä sitä tunnetta ja nöyryytystä mikä raiskauksen jälkeen seuraa. mä en tajua, miten joku voi toivoa tosissaan toisen ihmisen kuolemaa / pahoinpitelyä (paitsi no, itehän siis olisin joukkotapon kannalla, mun mielestä kenenkää ei tarvi elää ku ei ihmisillä oo mitään tarkotusta maanpinnalla) ja nauraa asialle? ottakaa paperi, rutistakaa se palloks ja yrittäkää suoristaa se. Onnistuuko? EI. noin käy kiusatuille, MYÖS BIEBSILLE. SE ON RIKKINÄINEN, HAJONNUT, REPALEINEN PAPERI. eikä se voi siitä enää korjaantua.

ja nyt joku tulee vinkuu että iteppä valitsi elämänsä
ja vitut. sittehän valitsi. uskon, että joskus se ajatteli, että hyvä fiilis (musiikin ja rahan teko, fanit..) voittaa muiden ilkeyden, mut pikkuhiljaa se tilanne on alkanu kaatua toisinpäin. en tajuu, miten joku voi olla noin ilkee. 

"he saved everyone but himself". mulle tää lause on täyttä totta. se pelasti vitun monta elämää mut samalla tuhos omansa. to be honest, tekisin koska tahansa saman sille. 

lopuks haluan viel sanoa, että vaikka yleistin aika rajusti ja puhuin biebsistä, tää koskee kaikkia. mun mielestä kukaan ei ansaitse pahoja sanoja tai tekoja. 

tulipa sekava.. nojoo, menköö ny tän kerran.

luvusta ei oo kommentoitavaa.. paitsi joo, tän piti alunperin mennä erilailla ja re-kirjotin tän, joten saattaa olla vikoja yms. KOMMENTTIA KIITOS :)

#Englesia

”Joku on tainnu olla vähän ahkerana”, Jeremy virnisti mulle ja kaappas mut halaukseen. Mä naurahdin sille ja irrottauduin halauksesta.
”Mä oon ihan pölyssä ja hikinen, mä haluun suihkuun ennen ku halit mua yhtään enempää”.
”Tieksä, vaik sä oisit kieriny tuol lantalas - okei, minkä sä kyl hajusta päätellen oot tehnyt - ni mä halailisin sua silti”, se vastas mulle ja mä tuhahdin.
”Just joo. Mä haluan silti suihkuun”, hymähdin ja hetken mä kuvittelin mua reilusti pidemmän komistuksen ehdottavan yhteistä suihkuhetkeä, mut sensijaan se vaan pudisti päätään.
”Sori, et pääse. Lupasin äitille et alan opettaa sua ratsastaa joten..”
”Hä? Siis tarkotatsä, et mun pitää koskea sellaseen jättiläiseen?”
”Viel parempaa. Sun pitää kiivetä sellasen selkään”, Jeremy naurahti ja meiän taakse ilmaantunu William virnisti mulle.
”Hitsi, mä oisin halunnu nähdä kun sä lennät alas, mut en taida ehtiä”, se hymähti ja mä mutristin huuliani.

Vaatteet mä sain sentään vaihtaa - itteasias mulle tungettiin jotku Bethin vanhat ratsastuskamat päälle, ja ne sopiki mulle aika hyvin.
”Sun pitäs käyttää useemmin tollasia housuja”, Jeremy sano katsellessaan mua, kun mä peilasin itseäni. ”Sun takamus nimittäin näyttää aika syntisen täydelliseltä”.
”Hei herra herkkupeppu, nouses ite ylös ni pääsen analysoimaan sun peban”, mä virnistin - Jeremykin oli saanut ängettyä päällensä ratsastushousut. Olihan ne vähän - vähän.. - hintahtavat mut silti jollain tapaa äärettömän seksikkäät. Mä pomppasin yhellä askeleella Jeremyn luo ja kiedoin käteni sen ympärille, niin että mun kädet oli sen takamuksen päällä.
”Lupaathan, et ne ei syö mua? Voidaaks me ottaa sellanen pikkuhevonen, niinku vaik se musta siel?”
”Hei, mä en tiedä missä sä oot viettäny bilsan tunnit ja oikeestaan mua ei kiinnostakkaan, mut hevoset on kasvissyöjiä. Ja ei - sen nimi on muuten Bonnie - me ei voida ottaa sitä pikkusta, se on shetlanninponi ja sen on sellasille kaheksanvuotialle PIKKUlapsille”.
”Väitätsä nyt, et mä oon isokokonen?” mä huudahdin hypähtäen taaksepäin. Vastaukseks mä sain vaan mulkasun, joka kuitenki vaihtu pian virnistykseks.
”En todellakaan”, se vastas mulle ja tarttu mua kädestä, lähtien kiskomaan mua kohti niitä nelijalkasia monstereita.

”Hei, jos lopettaisit sen mun takamuksen hiplailun, ni voisin selittääkin sulle jotain”, Jeremy virnisti mulle ja mä katsoin sitä vähän samallailla ku koirat kattoo omistajiaan ku ne on syöny omistajiensa pitsat ja sit ne omistajat huutaa niille ja sit ne koirat näyttää katuvilta.
”Me otetaan toi tuol”, se kerto mulle samalla kun se osotti epämääräsesti kohti hevoslaumaa.
”Jaa, toi pieni ruskee vai?”
”Ei, ku toi iso musta siel”, se naurahti ja mun suu kirjaimellisesti tipahti maahan. Se näytti joltain isolta paholaiselta, se oli isompi ku auto ja se vois varmasti syödä mut kerralla. Mä nielaisin.
”Se on pelottava!”
”Eihän ole, se on Nelson”.
”Nelson?” mä naurahdin ja okei, kuultuani sen nimen, se vaikutti heti vaarattomammalta. Joku, jonka nimi on Nelson, ei yksinkertasesti voi olla paha tai vaarallinen. Se on sellanen yks elämän basicjutuista. Niinku et Nelsonit ei oo vaarallisia ja aurinko nousee idästä ja niinpoispäin. Tai mistä sit ikinä nouseekaan ja mikä nousee.
Herrasmiesmäisesti Jeremy avas mulle portin ja huomautti mulle, et niis langois on sähkö. Mä meinasin huomauttaa jotain tän paikan turvallisuudesta, mut en ehtinyt, sillä se oli jo ehtinyt huudahtaa Nelsonin nimen ja vislata perään - ja se iso musta jättiläinen alko vyöryä meitä kohti.

Mä en edes tiennyt, että musta vois päästä sellanen ääni. Mut niin se vaan kuitenkin oli. Sellanen "äääää"'n ja "iiiiik"in sekotus, ja samassa mä tajusin halaavani Jeremyä niin kovaa ku mun voimilla pysty.
”Tota, Englesia, mitä sä teet?” se kysy ihmetellen ja repi mut irti itsestään. Mä kuitenkin päädyin siihen tulokseen, että turvallisinta siinä tilanteessa ois vaan halata Jeremyä ja toivoo, et me ei kuolla.
”Hei, ihan oikeesti?”
”Noku se vyöryy meitä päin!” mä huusin paniikissa ja tunsin itkun olevan lähellä. Mä olin ihan varma, et Jeremykin tajuais vaaran ja lähtis kuljettamaan meitä sähköaitojen toiselle puolelle, mut sensijaan se räjähti nauruun. Mä en ollu tähän mennessä kuullu sen kertaakaan nauravan noin syvältä ja hyväntuulisesti.
Mä nostin pääni sen kainalosta pois ja katsoin sitä ihmeissäni.
”Miks sä naurat? Eiks täs tilantees pitäis juosta karkuun?”
”Englesia - mä huusin sitä, ja se tuli luokse. Vähän niinku koirat. Kato nyt, ei sitä tarvi pelätä”, Jeremy hekotti mulle yrittäen samalla hillitä itseään.
Mä irroittauduin hitaasti.
”Tarkotatsä, et se ei tyylii meinannu juosta meiän päälle?”
Uus naurukohtaus.
”Tarkotan”.

Ku me vihdoin saatiin se jättiläinen harjattua, me suitsittiin se.
Sen jälkeen Jeremy lähti kiskomaan sitä hevosta perässään ja mä kävelin niiden vieressä. Mä olin jopa uskaltautunut koskemaan sitä hevosta ja huomannut, että se ei ollukkaan mikään pahis.
Me suunnattiin kohti sellast kapeeta hiekkatietä, mis nää kulkee mönkijöillä. Molemmin puolin hiekkatietä oli laitumia ja niissä hevosia laiduntamassa. Hiekkatien reunassa oli sellanen tosi jännän näkönen penkki - tai siis vähän niinku tikapuut. Ja sen eteen me pysähdyttiin. Mä aloin aavistamaan pahinta.
”Haluatsä olla edessä vai takana?” Jeremy kysy multa ja virnisti ilkeesti.
”Häh? Emmä tiiä”, mä vastasin, joten siks se päätti mun puolesta ja komens mut penkin päälle seisomaan.
”Nyt nouset siitä vaan sen selkään”, se opasti mua ja mä katoin sitä ku jotain hullua.
”Mä vai?”
”Just sä. Kato, nostat jalkaa just noin ja otat tosta kii. Ei, ei sieltä, vaa tosta harjasta. Noni. Ja sit vaan meet sinne istuu. Kato ny, siel sä oot, jee”, Jeremy jatko ja todentotta - hetkessä mä istuin sen hevosen selässä. Se oli tosi lämmin ja pehmee, mut silti se tuntu tosi huteralta ja siltä et kohta mä tippuisin.
Ketterästi Jeremy tuli samaisen penkin päält istumaan mun taakse.
”Okei, täs on ohjat. Ne menee niin, et pikkurilli ja etusormi on ohjien pääl ja ne kaks muuta alla ja sit peukalo on viel siin pääl.. noin just”.
Sen jälkeen se kieto huolettomasti kätensä mun ympärille ja kun mä käännyin katsomaan sitä päin, se moiskautti pienen pusun mun poskelle. Mä virnistin sille kääntäen katseeni sit eteenpäin.
”Okei, let's go”, mä huudahdin, ehkä se johtu adrenaliinista? Enää mua ei ees pelottanu, tai siis tietenki ois aina mahollisuus tippuu mut se ois sit voivoi.
”Sun pitää kevyesti puristaa pohkeella sen kylkiä”, Jeremy vastas, ja kun mä tein kuten se käski, se jättihevonen lähti liikkumaan eteenpäin. Mä hihkaisin ilosta.


# Jeremy


Kirpee syysilma enteili jo lumentuloa. Talven lähenevän tulon huomas siitäkin, kuinka nykyään pimeni nopeesti. Kun me oltiin lähdetty tallipihasta, oli ollu ihan valosaa, mut nyt oltiin jo hämärän rajamailla. Puista oli jo tippunu kaikki lehdet, linnut ei enää laulellu. Viel viimeviikolla tää samainen polku oli ollut ihan mutainen, mut nyt pakkanen oli jäädyttänyt tän polun kivikovaks.
”Englesia”, mä alotin pehmeesti, ja kun se ynähti vastaukseks, mä jatkoin. ”Tykkäätsä olla täällä?”
Mustahiuksinen neitokainen käänty niin, että se pysty katsomaan mua suoraan silmiin.
”Mä en voi uskoo et mä sanon tän.. mut mä rakastan olla täällä”, se naurahti, kääntyen sit eteenpäin. Mä olin hiljaa, antaen sille mahdollisuuden jatkaa, minkä se tekikin.
”Atlantas mikään ei oikeen ollu hyvin. Se ei tuntunu kodilta. Ja mä vihasin sitä vilinää kaikkialla. Mä vihasin ihmissuhteita ja sitä, et piti kattoa jokanen jakso pretty little liarsia pysyäkseen juorujen perässä. Mut tääl mä saan olla oma itseni, lähtee koska vaan mettäkävelylle ja kaikenlisäks sä oot täällä”.
”Ai mä? Mä luulin, että Justin on sun elämäs rakkaus”, mä kiusoittelin Englesiaa ja sain hiljasen huokauksen vastaukseks.
”Mäki luulin niin. Tiedäks, se oli ainoo kenest mä koskaa olin välittänyt sillä tavalla. Ja sit tuli Chaz, mä rakastin sitä niinku koiraa. Se oli eka joka oli mulle mukava Atlantassa ja ehkä siks mä muka välitin siitä niinkään paljon. Tietenki se jätti muhun jälkensä, niinku Justinki. Mähän luulin rakastavani Justinia monta vuotta.. mut tiäks, Jer, nyt ku mä pääsin tänne niin mä oon tajunnut, et en mä ees enää rakastanu Justinia. Se vaan oli. Se on muuttunut niin paljon”.
”Joskus tarvii ison muutoksen tajutakseen pienimmätkin asiat omassa elämässä”, mä hymähdin ja tiukensin otettani Englesiasta. Mä olin onnellinen, että se kerto mulle ton kaiken, koska se osotti sillä, et se luotti muhun, luotti siihen et mä tiesin että se rakastaa mua.
”Jeremy..” Englesia sanahti hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Miks sä tykkäät musta näin paljon?”
”Koska.. 'Love is a game of tic-tac-toe, constantly waiting, for the next x or o.' Sun kanssa musta tuntuu, et mä oon niinku se x, ja sä oot niinku se o, ja me ollaan molemmat voitettu se peli. Et me ollaan piirretty meiän merkit siihen ruudukkoon just niin, että me molemmat saatiin kolme vierekkäin”, Jeremy vastas mulle, ja musta tuntui, että se oli miettinyt tätä aikaisemminkin.
”Opettelitsä runon mua varten?” kysyin naurahtaen ja käännyin katsomaan hennosti punastuvaa poikaa.
”No.. joo. Mut et voi väittää ettenkö ois todellinen herrasmies!”
”Oikee runosielu ja kaikkee”, hymähdin.
”Kyl säki opettelisit tyylii autojen osat ulkoo mun vuoks”, Jeremy puolustautu ja mun oli pakko naurahtaa.
”Sori vaan, herraseni, mut siihen mä en ryhdy!”