LUKU 33

nyt vittu blogger on muuttunu

saanko vittuuntua täst VITUN ENTTERISTÄ SAATANA lyöt kerran ni se vittu tekee kaks
vituttaako edes

nojoo. koulu alko tänään taas. paaaaaaanostus. pitäs yrittää. 87 kouluaamua jäljellä. kouluun tuli uus systeemi - jos oon viikon pois koulusta ja 3 koetta jää tekemättä, teen ne kaikki samana päivänä kerran kuukaudessa tyyliin. eli ei oo varaa olla kipeenä.
87 - 4 = 83 työpäivää jos saksan matka miinustetaan. miinustettakoon siitä vielä esim. viimenen viikko, jolloin tulos on 76. jos aatellaan mukaan muut luokkaretket, lukioon tutustumiset ja ns. tapahtumapäivät, luku on noin 70. 70 kouluaamua ???? mä en jaksa. en kestä. en halua.

tykkäisin kyl silleen opiskella jos koulu olis vaikka iltapäivällä. voisin olla vaikka 12-18 tai 14-22 kunhan ei tarvis herätä niin vitun aikasin
oon väsyny
ajattelin alkaa popsiin chiaa. itteasiassa alunperin chiasiementen piti olla mun heppaa varten mut ajattelin ostaa niitä myös itselleni

ok meen nukkumaan moi

#  ANGELA 
”Siis mitä?” mä kysyin - samaan aikaan kun mun kädessäni just ollu coctaillasi tippu maahan ja särky, lennättäen siel olleet juomat maahan.
”Mä oon tosi pahoillani”, Patricia vastas mulle, toistamatta edellistä lausettaan uudestaan. ”Ilmeisesti Englesia oli suunnitellu koko jutun ja kellään ei oo mitään käryy siitä, et mihin se ois menny. Se jätti kasan kirjeitä luettavaks, ja ainaki Justinin kirjeessä luki et kukaan ei tuu löytämään sitä vaikka ettis miten tosissaan - ja että se ei edes halua tulla löydetyks”.
”Mä en tajuu.. siis.. mä en ees tienny et sä ja Justin.. ja Englesia.. miten tää on mahollista?”
Järkytys vaihtu pian asian tajuumiseks. Se oli kadonnu, jättäny mut kylmästi ja hankkinu itselleen uuden elämän. Kyyneleet alko valua pitkin mun poskia ja Mike katso mua huolissaan, silmissään kysyvä ilme. Mä kykenin vaan pudistamaan päätäni ja heittämään puhelimeni altaaseen, saamarin kapula, ilman sitä en ois saanu tietää koko jutusta moneen kuukauteen.


# ENGLESIA

Mä juoksin karkuun henkeni edestä, mun suusta purkautu kauhistunu huuto ja samaan aikaan mun jalat kiidätti mua eteenpäin. Mun päätä särki - mut oli hetkeä sitten paiskattu maahan, mua oli potkittu ja mulle oli huudeltu kaikenlaista. Sit oli tullu yks brunette, se oli kattonu mua sellanen säälivä ilme kasvoillaan ja sanonu kaikille: ”Annetaan sille parin minuutin etumatka, ja otetaan kisa et kuka saa sen hakattua eka sairaalakuntoon”. Sen kuullessaan muut oli nauranu ja mä olin noussut hädissäni seisomaan, hetkeäkään ajattelematta mä olin jo sännännyt karkuun. Mä juoksin juoksemasta päästyäni mut tuntu et mä en edenny mihinkään, takana tulevat äänet läheni mua koko ajan. Mä olin ihan varma et mä kuolen, et mut kidutetaan hengiltä ja mun sisäelimet myydään laittomasti jossain nettikaupassa.
”Apua!” mä huusin henkeni hädässä, mut kukaan ei kuullu. Ihmiset jotka istu kahviloissa, katto mua kasvoillaan kysyvä ilme, mut kukaan ei auttanut mua. Koiranulkoiluttajat vaihto tien toiselle puolelle ja mä olin äärettömän epätoivonen.
”Englesia!” kuulu jostain, ja melkeen ku sokeena mä aloin seurata vaan sitä ehkä maailman tutuinta ja turvallisinta ääntä, kunnes mä päädyin johonki sivukujalle. Ajattelematta yhtään mä juoksin suoraan Justinin syliin, kiedoin käteni sen ympärille ja painoin kasvoni sen rintaa vasten.
”Voi Englesiapieni”, se sano mulle pehmeesti, saaden mun sisääni turvallisen tunteen, ”sun pitäis miettiä kehen sä luotat”, se naurahti sitten ja mä irrottauduin hädissäni Justinista. Mun taakse oli kerääntynyt ne kaikki äskeiset kiusaajat ja hetken päästä Amber Doyle käveli esiin kädessään lasinen olutpullo. Se paiskas sen mua päin, mut se osu seinään, ja mä tunsin miten ne terävät lasinpalaset viils mun ihoa, samaan aikaan kun Amber nauro ämmämäistä nauruaan. Ja sen jälkeen Justin tönäs mut maahan ja naureskeli muiden mukana kun mua hakattiin, samalla ku mä huusin.

”Englesia! Hei Englesia, herää!”
Mä avasin mun silmät valmiina juoksemaan karkuun, mä jännitin kaikki lihakseni ja valmistauduin siihen, et joku hakkais mut elävältä, just niinku äsken mun unessa.
”Kaikki on ihan hyvin”, se ääni sano taas. Pimeessä mun silmät ei onnistunu tarkentumaan siihen, et kuka sen sano.
”Englesia, mä oon tässä. Kaikki on hyvin”, pikkuhiljaa mä tunnistin Jeremyn äänen - mä tunnistin huolen ja pelon siitä.
”Jeremy”, mä ynähdin, tuntu et musta ei lähde yhtään ääntä.
Helpotus. Pelko alko valua musta pois kyynelinä. Mä nousin istumaan ja Jeremy veti mut hitaasti lähelle itseään, ja niinku hukkuva takertuu köyteen, mä kiedoin käteni sen ympärille ja annoin kyynelten valua. Jeremy silitti hitaasti mun selkää, toinen sen käsi oli mun hiuksissa.
”Kyl se siitä. Kaikki on ihan hyvin”, se jatko mulle puhumista, hiljaa ja hitaasti mut silti sen ääni kuuls itsevarmuutta.
”Lupaa mulle”, mä sopersin ne sanat suustani, ”et sä et koskaan lähde mun luota”.
”Mä lupaan”.

¤ skippaus päivään

”Täähän alkaa näyttää siistiltä!” mä huudahdin perääntyessäni, jotta näkisin huoneen kunnolla. Beth oli määrännyt mut ja Williamin siivoomaan tallin lattiasta kattoon, koska kohta alkas taas turistikausi ja silloin talli olis kunnolla käytössä. Samaan syssyyn se oli todennut, että Jeremyn pitäs alkaa opettamaan mua, sillä todennäkösesti mä joutuisin pitämään perää kaikenmaailman ratsastuslenkeillä.
”Englesia, älä nyt viel innostu, yheksänkymmenesosaa jäljellä”, William naurahti mulle ja mä tuhahdin.
”Mut tää on hyvä alku!”
Mä en ollu puhunu Williamin kanssa paljoo parin viikon aikana, se oli aina jossain joko naistensa kanssa tai sit se korjas kaverinsa kanssa autoaan tai jotain. Sellasii perusjuttui mitä ton ikäset tekee. Jokatapauksessa, niitten meidän keskenään vaihdettujen lauseitten perusteella mä olin tullut siihen lopputulokseen, et se on varsin fiksu kaveri.
”Hei, E, pidettäskö ruokatauko? Täs on menny jo kaks tuntia”, se kysäs multa tultuaan takas varustehuoneeseen (olin just oppinu uuden sanan, se on se paikka jossa on satulat ja suitset ynnä muut tarpeelliset jutskat) viemästä rikkalapiollista hiekkaa ulos.
”Joo, pidetään vaan, Will”, mä vastasin ja korostin viimestä sanaa. Mun käsittääkseni se ei pitänyt siitä, että sitä sanottiin Williksi, tiedä sit syytä.
Se kuitenki tyytyi vaan vilkaisemaan mua kulmiensa alta ja sen jälkeen mä seurasin sitä varustehuonetta vastapäätä olevaan huoneeseen, taukohuoneeseen, jossa oli pari kaappia, joissa oli ratsastuskypäriä, kenkiä ja muuta roinaa, iso pöytä, johon mahtuis varmaan kakskyt ihmistä kerrallaan syömään, tiski, jolla oli lavuaari, kahvinkeitin, liesi ja uuni, sekä nurkassa oleva iso keinutuoli. William istahti huokaisten sellaselle pitkälle penkille ja näytti sit muistavan jotain.
”Hei, E, ota sä tost tiskilt noi ruoat”, se käski mua ja mä nyökkäsin.
”Okei, Will”.
”Kiitos, E”, se vastas yhtä kettumaisesti ja mun oli pakko virnistää sille. Laskettuani ison korin pöydälle ja istuttuani penkille mä tarkastelin ekaa kertaa vähän tarkemmin Willin kasvoja, samalla kun se yritti keskittyneesti avata eväsrasioita.
Se oli hyvin paljon samannäkönen ku Jeremy, mut se oli viel tosi poikamainen. Sen kasvot oli ihan pölyssä äskeisen urakan jäljiltä mut sen kaiken pölyn alla sil oli tosi kivat kasvot, sellaset tasaset ja puhtaat, jos ei lasketa leuassa olevia mustapäitä. Lihaksikasta, ruskettunutta vartaloa peitti sellanen ruutupaita ja jalassaan sil oli lökärit.
”Jos neiti malttais lopettaa mun tuijottamisen - tiiän kyl, et oon upee ilmestys - ni tässä olis ruokaa”, se virnisti hetken kuluttua mulle.
”Pah, en mä sua tuijottanu!” mä vastasin ja tartuin leipään jota se ojens mulle.


”Rakastatsä Jeremyä?” se kysy hetken kuluttua mietteliäänä.
”Mitä mitä, ootsä kiinnostunu musta vai?” mä kysyin kiusoitellen ja se vastas mulle katseella, joka viestitti et se on tosissaan. Mä vakavoiduin.
”Se saattaa kuulostaa tosi tyhmältä, me ollaan tunnettukki vast alle kuukaus.. mut joo. Mä rakastan”.
Sen katse vaihtu helpottuneeks.
”Jeremy ei varmaan koskaan oo kertonu sulle Alinesta?” Will kysy ja mä pudistin päätäni, antaen sille luvan jatkaa. ”Ne oli tosi läheisiä, Aline oli tääl yks vuos meiän serkun mukana yhen kesän. Will oli tyyliin viistoista sillon, eli luulis et sil ei oo mitään väliä.. Mut kuitenki, Aline sit jätti sen kesän lopussa ja räjäytti kunnon jackpotin kertomalla, et sil on Atlantas poikaystävä”.
”Jeremy sano, et sil ei oo koskaan ollu ketään vakavasti otettavaa”, mä vastasin sille keskeyttäen sen hetkeks. ”Miks se valehtelis jostain sellasesta?”
”Se otti aika pahasti turpiinsa, must tuntuu et vast oikeestaan ihan viimesen parin viikon sisään se on alkanu muuttua takas omaks ittekseen. Sun takia. Sen takii mä halusin varmistaa et sä oot ihan tosissas sen kans, kukaan meist ei jaksa kattoo toista neljää vuotta kun se rypee itsesäälissä ja vihaa itseään”.
”Will, ihan totta, mä en aio satuttaa sitä. Mä ihan oikeesti rakastan sitä ja vaik se tuntuu tosi naurettavalta, must tuntuu et tää on niinku meant to be”, mä vastasin sille ja haukkasin loput sämpylästäni.
Ku vaikutti, et asia ois loppuunkäsitelty, oli mun vuoro alottaa kysely.
”Asiasta kukkaruukkuun, mites sä, onks sul mitään vakavaa menossa?” mä alotin, mut mun äänestä puuttu sellanen kiusotteleva sävy, mä halusin oikeesti tietää.
”Jos sä lupaat, et sä et kerro kellekkään, ni mä kerron sulle”, se hymähti ja mä nyökkäsin.
”On yks tyttö, joka siis asuu täs kylänpahasessa. Se on sellanen.. omalaatunen. Se on tosi ärsyttävä ja rasittava, just sellanen kuka antaa talvisin turvapaikan kaikille kylän eläimille ja jakaa kaikille mainoslappuja maailman saastumisesta. Lisäks se on tosi uskovainen ja se on aina kaikis kirkon jutuis ihan innoissaan mukana saarnaamas jumalast, mikä tekee siitä koko kylän naurunaiheen. Mut silti, aina ku mä katon sen touhuja, mua naurattaa”, William virnisti mulle ja mä nyökkäsin. Mun teki mieli 'awwittaa' mut mä en viittiny, sillä mä arvasin olevani ainoo joka koko asiasta tietää.
”Miks sä et sit tee asian eteen mitään?” mä kysyin.
”Koska meil on ihan erilaiset lähtökohdat, meist ei vois ikinä tulla mitään”, Will vastas.
”Hei, jos teki ootte meant to be ni sit teiän rakkaus kyl löytää keinot, tajuuks. Sun pitää vaan antaa mennä, kyl se siitä”, mä naurahdin sille.
Williamin kasvoil häivähti mietteliäs ilme, mut se ei ilmeisesti halunnu enää jatkaa kyseisestä aiheesta.
”Okei, cowgirl, seuraavaks sit lannanluontiin!” se huudahti ja mä huokaisin. Just my luck.