LUKU 38

PS 200 KOMMENTTIA, 10 000 KATSELUKERTAA ja 100 KATSELUKERTAA TÄNÄÄN hallelujah

voihan luoja sentäs mikä paska luku. en kestä. myykää mut kirahveille. tää on ihan jäätävää paskaa.
mun oli pakko saada tungettua toi justin ilman englesiaa -juttu tonne loppuun. XD
luen VIHDOIN into the still blueta (LUKEKAA!) ja sit ku edellisessä osassa liv kuoli ja nyt sit roar on ihan paskana ni sit yhes vaihees perry oli silleen "that's roar without liv" ja sit jotenki se kolahti ja kovaa ja aloin vaan itkemään ja itkin ties kuinka kauan koska emmä tiiä. mun mielest se oli äärettömän kauniisti sanottu

en oo kirjottanu pitkään aikaan, kun ei oikeen inspaa. en tiiä. yhes vaiheessa melkeen tulin jo pyytelemään anteeks ku taas lopetan kirjottamisen, mtu sit aattelin, et nyt ku kerta uudestaan alotin, ni täl kertaa mennää sit vittu loppuun asti jne

mulla on maanantaina vaihtohaastattelu. pelottaa muuten aika perkeleesti..


LUKU 38 #RYAN, CHRISTMAS EVE


”Ryan, sulle oli tullut kirje”, äiti huus keittiöstä, kun mä astuin sisään ulko-ovesta. Frank, Caitlin, Chaz ja Chris seuras mua, sillä meiän tarkotuksena oli ollu tänään viettää yhdessä joulua, sillä huomenna kaikki olis sit omien perheidensä kanssa. Tai kuten Frankin ja Chrisin tapauksessa, ne olis aamun Fransescan perheen kanssa ja siirtyis sit Christianille ja Caitlinille.
”Mis se on?” kysyin, ja vastaamatta mitään, äiti käveli eteiseen tervehtimään muita, kädessään kirje. Ihmetellen mä otin sen käteen, sillä mä harvemmin sain kirjeitä, nyt ku oli netti ja whatsappit ynnä muut mitkä helpotti yhteydenpitoa niin paljon. Käänsin kirjeen oikeinpäin nähdäkseni lähettäjän - jota ei oltu mainittu kirjeessä. Jossain syvällä mun sisällä tuntu pieni pistos, sillä kun mä näin ne koukerot, miten mun nimi oli kirjotettu, miten mun osotteen i-kirjaimien päällä oli sydämet, mä tiesin. Loin katseen Chaziin, joka mitään tietämättömänä odotti, et liikahtaisin johonkin suuntaan.
”Haluuttekste syödä tai jotain?” kysyin ja muut nyökkäsivät iloisina, ja hetkessä me vallattiin meiän keittiö.
”Mä haluun nuudeleita”, Frank ilmas mielipiteensä ja samalla kaikki muut alko huutamaan kilpaa siitä, et mitä ne haluaa.
”Mä käyn vaihtamas vaatteet, ettikää sil aikaa jotain syötävää. Kaikki mitä löydätte on käytettävissä”, virnistin ja samantien ne ryntäs pöydän äärestä tutkimaan kaappeja, ja mä kiiruhdin yläkertaan kädessäni kirje, joka nyt tuntu niin painavalta ja ahdistavalta.

Ennenku mä edes ehdin avata sitä kirjekuorta, mä mietin jo, et pitäiskö mun kertoa Angelalle - se oli ollut niin huolissaan, kun me oltiin nähty. Se oli kyselly meiltä et mitä me tiedettiin Englesiasta ja missä me luultiin et se vois olla - se oli jopa sanonut, että se aikois alottaa etsinnät, mut sit mä puutuin keskusteluun, ja sanoin, et Englesia ei halua tulla löydetyks. Miks se olis nähny kaiken sen vaivan, poistanu kaiken mikä muistutti siitä, kaiken paitsi muistot, ja neki haalistu koko ajan. Miks se olis vaivautunu tuhoomaan meiän kaikkien elämän hetkeks, jos se ei olis ollut täysin varma siitä, että se haluaa kadota.
Mä mietin myös, et pitäiskö mun kertoa Justinille. Viimeaikaisimmat sekoilut, huumeiden ja naisten, räppäreiden ja autojen kanssa ei ees ollu enää mitenkään ihme, joka päivä uutisoitiin siitä, miten Biebs on sekoillut.
Mä halusin kertoa, sillä se ansaitsis sen. Sen pitää tietää, et Englesia on siinä kunnossa, et se pystyy kirjoittamaan yhtään mitään. Mä haluan kertoa, et sain tietää Englesiasta jotain.
Mut se on niin etäinen nykyään, et osaks sen takia et haluan kostaa sille meidän hylkäämisestä, en aio kertoa. Sen ei tarvi tietää.

Vapisevin sormin mä sain kirjekuoren auki. Istahdin sängylle, sillä mä olin varma, etten pystyis lukemaan sitä tarvitsematta tukea.
Mä selasin sitä tekstiä läpi tajuamatta siitä mitään - miten joku niin tuttu ja turvallinen voi tuntua niin kaukaiselta ja erilaiselta? Se puhu elämästään niinku se ois vihdoin saanu kaikki haavat kursittua kasaan, niinku se ois vihdoin päässyt yli itsesäälistään - pohjalla saa käydä, mut sinne ei saa jäädä kierimään.
”Mä rakastan olla täällä. Nää ihmiset rakastaa mua, kukaan ei halua mulle pahaa. Ne pitää mua osana niiden perhettä, edes mun oman perheen kanssa en ollu näin läheinen”.
Se kerto mulle Jeremystä ja Williamista, ja vaikka kateudenpisto oli lähellä, mun oli pakko hymyillä Englesian takia.
Mä olisin halunnut olla se, joka saa sen paranemaan, se joka nostaa sen ylös pohjalta, mä olisin halunnu olla sen tikapuut. Mut joku muu vei sen roolin multa.
”Tiiän et on liikaa vaadittu, et sä yhtäkkiä riemusta kiljuen otat muhun yhteyttä. Ryan, mä en odota sulta vastausta, mut se merkitsis mulle hitosti”.
Ihan kirjeen lopussa oli sen osote - Kanada. Kaikista maailman paikoista se idiootti meni ja valitsi Kanadan. Huokaisin ja painoin pääni käsiini. Se odotti et mä vastaan sille, mut se väitti et sitä ei haittaa jos mä en vastaa.
Mä en tiedä pitäskö mun vastata.
Mä en tiedä pitäiskö mun kertoa sille et kaikki on hyvin, et mä alan pikkuhiljaa päästä perille elämästäni. Mä en tiedä, et pitäsikö mun kertoa sille, et mä ja Caitlin ollaan lähennytty, en tiiä et pitäskö kertoa et Justin on erkaantunu meistä.
Mä en ihan oikeesti tiedä.
Huokaisin uudestaan ja nousin ylös, kirjekuori kädessäni. Hetken mietittyäni mä päädyin tunkemaan sen kirjahyllyyni, lähimmän kirjan väliin.
Vaihtamatta vaatteita mä palasin alakertaan ja hymyilin niinku mitään ei ois tapahtunu.


#ALLISON


Nojasin seinään ja nojasin leuallani polviini. Yritin räpytellä silmiäni, jotta kyyneleet ei valuis. Kiinnitin katseeni valkoiseen seinään ja yritin komentaa aivojani unohtamaan sen mitä tapahtu vähän aikaa sitten. Sen, miten mä olin tunnustanut ensimmäistä kertaa ikinä jollekkin, et mä rakastan sitä. Mä olin katsonut sitä suoraan silmiin ja kertonut, että mä rakastan sitä. Ja se oli halunnu olla yksin.
Se ei vastannu mulle.
Se ei rakastanu mua.
Loppulento oli menny samoissa tunnelmissa - mä itkin vessassa, Justin tuijotti ikkunasta pilviä, ja mä voin vaan kuvitella, miten joku helvetin Englesia oli pyöriny sen päässä. Mä olin yrittäny, ihan tosissani, sulkee niitä tunteita pois. Yritin vaikka miten kauan, siitä asti kun mä olin ensimmäisen kerran antanu sille sen pillerin. Siitä asti mä olin rakastanu sitä, toivonu et se rakastais mua. Ja silti samaan aikaan mä puhuin sen kanssa Englesiasta, me mietittiin yhdessä kieroja suunnitelmia, et miten me saatas Justin ja se helvetin Englesia takasin yhteen, miten joku päivä Englesia ilmestyis ku tyhjästä, kietois kätensä Justinin kaulaan ja ne matkustais yhessä kauas pois.
Justin oli itkeny mua vasten, se oli kertonu kaiken mitä se oli joskus tehnyt Englesian kanssa. Se puhu siitä, miten Englesian ääni oli ku joku melodia sen korville, miten kukaan ei tuoksunut yhtä hyvältä, miten Englesia sai kenet vaan nauramaan. Se puhu Englesiasta niinku jostain helvetin jumalasta, ja mä vaan lietsoin. Mä kerroin Justinille, et Englesia tulis viel takas, ne eläis viel yhessä onnellisina.
Ja samaan aikaan mä rakastin Justinia päivä päivältä enemmän. Mä rakastin kaikkia pieniä tapoja, sitä miten se selvästi murehti aina nähdessään kulkukoiran kadulla, sitä, miten se avas take away -kahvistaan kannen ja veti syvään sisäänsä kahvin tuoksua, ja sitä, miten se katso mua syvälle silmiin ennen ku se nukahti mun syliin.
Mä olin sille ku äiti tai sisko tai paras kaveri.

Nousin ylös ja kokosin itseni. Pakotin kasvoilleni sen saman ämmämäisen hymyn, sen jonka äiti mulle oli pienenä opettanu.
”Allison, joskus tulee sellasia tilanteita, että susta tuntuu et sä et enää kestä. Mut heikkoutta ei saa näyttää muille. Sun pitää osata hymyillä pienesti, niin, että sun kasvoilla on pieni häivähdys hymyä. Sun pitää löytää jostain sellanen itsevarmuus - ja niin, Allison, niin sä saat kaiken mitä sä ikinä keksit toivoa”.
Avasin oven ja saavuin takas suureen saliin, joka oli täynnä ihmisiä. Justinin elokuva julkastais joulupäivänä ja nyt me oltiin kokoonnuttu sen tiimiläisten kanssa katsomaan se ensimmäistä kertaa ikinä kokonaan.
Huomasin Pattien, johon mä olin näiden parin päivän aikana tutustunut, ja kävelin sen ja Scooterin luo.
”Moi Al”, Patricia naurahti ja mä tervehdin takaisin.
”Tiedätsä missä Justin on?” se kysyi ja mä kohautin olkiani.
Seurasin sivusta, miten Pattie ja Scooter keskusteli ja hetken päästä mä seurasin niitä sohville istumaan, sillä Justin olis pian täällä.
”Justin!” Pattie huudahti nähdessään poikansa, joka saapu ovista hymyillen sisään.
”Äiti”, Justin hymyili ja halas Pattieta.
”Allison”, se hymähti mullekkin, mut mä en saanut halia.
Pettymys. Se valu mun sisään samantien ja mun teki mieli itkeä.
Ennen ku mä ehdin vastata mitään, Scooter käveli valkokankaan luo kuuluttamaan, et eiköhän aloteta. Me istuuduttiin sohville, Justin mun ja Pattien väliin.
Mun teki mieli hymyillä ja kikattaa ilosesti, kun mä katsoin Justinin kasvoja. Sitä miten se katso itteään valkokankaalla, naurahti välillä vaivaantuneesti ja toisaalta siitä näky se, miten se oli ylpeä itsestään.
Muut oli keskittyny siihen leffaan, mut mä tuijotin Justinia.
Sen kasvoilla säteili hymy, kunnes nothing like us alko soimaan leffan taustalla. Sen katse valahti alas, ja mä tartuin sitä kädestä. Se ravisti mun käden kuitenkin pois ja loi muhun katseen, joka viesti pysymään kaukana siitä. Se kaivo taskustaan minigrip -pussin ja syyllisyys valahti mun sisään. Mä olin saanut sen tohon jamaan.
”Justin, älä tee sitä”, mä kuiskasin sille, mut kuuntelematta mua se otti yhen pillerin ja tunki sen suuhunsa.
”Justin, sä et voi elää noin”, mä sanoin kovempaa, ja Pattie käänty katsomaan. Samalla se näki minigrip -pussin Justinin kädessä ja sen suu loksahti auki.
”Sä sanoit, et ne oli vaan juoruja”, Patricia sano, sen kasvoilta paisto säikähdys.
”Jättäkää mut rauhaan, antakaa mun olla sellasia ku mä oon!” Justin pomppas ja huus meille, ja hetkessä se juos pois ovet paukkuen.
”Mikä helvetti tolla pojalla on nykyään?” Pattie kysy - mä en ollu ikinä kuullu sen kiroilleen.
”Toi on Justin ilman Englesiaa”, vastasin katkerana. Miks mä en voi olla se, kuka saa sen tohon tilaan, miks se ei voi juosta mun perässä? Miks se ei voi rakastaa mua?

LUKU 37

tää luku on tosi random. 

tiedossa PALJON randomjuttuja täykkäreistä jne joten skipatkaa suoraan lukuun jos ei kiinnosta XDD

eli siis no. mistäs alottaisin 
katoin tossa loppukesän aikana kaikki täykkärit ja en oo ikinä itkeny tai nauranu minkään sarjan kanssa niin paljoa. johtuu ehkä siitä, et se on ainoo minkä ikinä oon tähän mennes kattonu viel loppuun, house tosin alkaa olee loppusuoralla. 

mmm no uskon et suurin osa tietää täykkärit, eli siis desperate housewives jne
sillon ku katoin niitä, olin aika mess. en tienny kuka oon ja mitä teen ja mitä tarvin ja miltä tuntuu ja sillain ja sit ku katoin täykkäreitä ni kaikki alko selkiytyä XD tai siis niinku en mä nyt elämääni niitten mukaan elä mut siinä on paljon asioita joita arvostan ja jotka haluan ottaa mukaan omaan elämääni 
a) jos oot murhannu jonkun, älä ikinä maalaa siitä taulua
b) jos oot murhannu jonkun, älä ikinä tunnusta
c) jos oot pettäny, valehdellu tai huijannu, tunnusta, sillä siitä jäät kiinni.
d) älä istu husbandis kanssa terassilla jos se on just lyöny jotain loansharkia turpaan

ne kaikki hahmot on niin erilaisia, niiden elämä on erilaista, ja silti ne on niin täydellisiä yhdessä. ja ne parit. ah.
haluaisin olla fiksu niinku lynette, haluaisin olla vahva niinku bree, tai siis et osaisin aina pitää pokan joka tilanteessa, haluaisin olla suorasananen niinku gabby ja sellanen.. niinku rento, niinku susan, haluaisin olla itsevarma niinku edie, rohkee niinku katherine... haluaisin osata käsitellä ihmisiä niinku bree, haluaisin olla sellain superwoman niinku lynette on, haluaisin olla yhtä nätti ja haluttu niinku gabby ja haluaisin olla yhtä symppis ku susan. aina vingun kaikille siitä et haluun rikkaan miehen niinku carlos, mut jos jostain syystä löytäisin ittelleni oman plumber -miken ni kyllä seki kelpais, vaikkei rahaa oliskaan, sillä susanin ja miken juttu oli jotain niin aitoa .__: itkin ihan sairaasti ku mike kuoli..
tosiaan, haluaisin samanlaisen suhteen ku mikella ja susanilla, haluaisin et oltas yhtä rikkaita ku gabby ja carlos. tiedättekste. joskus kelasin et jos en löydä ketää ni sit must tulee renee part 2. en haluu lapsia joten pitäs varmaan ettiä homopariskunta ketkä adoptoi tyttären, jotta voisin sit viettää sen kans kivat ajat jne :DD niinku renee

tiedättekö.. siis emmä tiiä. oho tbh that did not make any sense
tos on mun ihanne. et mistä mä unelmoin, älkää ottako liian tosissaan. entä te, onks teil jotain sarjaa mihin teiän on pakko samaistua? :D
nii ja sit oon huomannu et nyt ku katon housee, must on tullu paljon ilkeempi XDDD

on muuten rasittavaa
irlissä puhun kyl suomee mut tungen sekaan tosi paljon enkkua ja sitku niin ei voi tehä näis luvuissa.. on niin paljon asioita mitöä vaan ei voi sanoa kivasti suomeks
niinku kiss = suudelma
kuulostaa joltai kalalta
tai sit yks mun lemppareista, "be in love or just love someone" koska "olla rakastunut tai rakastaa" ei kuulosta kivalta
mul on muuten maantiedon koe huomenna
pitäs tietää syklonit yms
niinku eka tulee homosfääri ja sit heterosfääri ja typpee on 78% ja happee 21%
ja sit on fotosfääri, stratosfääri... lol en muista. ja magnetosfääri
vittu oikeesti mihi noita muka tarvii saatana
musta tulee suurlähettiläs eikä mikää vitun säätieteilijä


# ENGLESIA


Nojasin Williamia vasten ja nyyhkytin, joka ikinen kerta Dear Johnin loppu saa mut itkemään. Se miten ne näkee siinä lopussa päätymättä koskaan yhteen... se saa mut aina pelkäämään, et mitä jos mun tarina päättyy niin.
”Miks sä laitoit mut kattomaan jotain tällästä?” Will kysy, ja senkin silmistä valu kyyneliä. Mä naurahdin, osaks surusta, osaks ilosta. Lähiaikoina Williamista oli tullu mulle ku Ryan, sillä koska täällä ei ollu mun ikäsiä tyttöjä, mun piti vähän soveltaa ja ottaa omanikäinen poika parhaaks kaveriks.
”Koska Channing Tatum on ihana!” mä totesin, kuin itsestäänselvyyden.
”Mun mielest Amanda on kyl ihane-”, Willin lause jäi kesken, kun ovi aukes ja Beth ryntäs sisään, sytyttäen samalla valot päälle.
”Miten tää on mahdollista? Kello on puol viis, tääl sataviiskymmentä ihmistä ja te luuhaatte kattomassa leffoja, kun pitäis pestä pyykkiä?” mä en ollu ikinä nähny Bethiä vihasena, se oli aina se rauhallinen, se hymyili vastoinkäymistenkin koittaessa, mut nyt ilmeisesti kaiken stressin purkaantuessa se päätti suuttua meille.
”Sori äiti”, Will yritti, mut Beth vaiens sen yhdellä mulkasulla.
”Sä”, - se osotti Williamia - ”jäät tänne ja peset pyykit, ja sä, Englesia, tuut mun mukaan, nyt”, ja koska tää on kuitenkin mun niinsanottu työpaikka, en halunnut vastustaa Bethin taistoa.
”Miks Englesian ei tarvi?” Will jäi mutisemaan itsekseen, kun mä katosin Bethin mukana käytävään ja sitä kautta ylös ja ovista ulos. Ulkona oli jo pimeetä ja hemmetin kylmä, lunta sato parhaillaan. Hyvä vaan että sato, sillä joulu olis ylihuomenna.
”Sä meet lastenvahdiks”, Beth kertoi mulle ja osotti sormellaan kohti aidatulla pihalla sijaitsevaa mökkiä, jonka ympärillä oli kiipeilytelineitä ja muita lastenjuttuja.
”Lastenvahdiks?”
”Tänne tulee perheet lomailemaan - koska vanhemmilla ei oo muuta mahollisuutta ku ottaa ne kauhukakarat mukaan. Sen takia ne varaa sit aina päivisin lapsensa hoitoon saadakseen laatuaikaa kahdestaan”.
”Ja mä oon se joka sinne laitetaan?” kysyin, ja kaduin kysymystäni heti.
”Just sä. Vauhtia nyt, ekat lapset on tänään viidestä seiskaan ja huomenna aamukymmenestä iltaseitsemään, eli hommaa piisaa”, Beth kertoi mulle ja mä myönnyin huokaisten.


Aika kuluu järkyttävän hitaasti. Tuijotin kelloa ja laskin tunteja siihen, et voisin painautua lähelle Jeremyä ja hengittää sisääni sen ominaistuoksua. Enää kolme päivää, sit se tulee takas. Ja sit onki jo joulu, heti seuraavana päivänä. Olin käynyt ostamassa Jeremylle jo lahjan - ja koska oon maailman mielikuvituksettomin tyttöystävä, päädyin ostamaan sille hiton kalliin hajuveden. Alkuun olin ajatellut, et varaan ittelleni jonku miniloman jostain suloselta pieneltä saarelta ja rentoudun yksinäni pari päivää auringossa, mut sit Beth pyys mua viettämään joulua niiden kanssa. Silleen se kuulostaa pieneltä jutulta, mut mulle se oli jotain äärettömän suurta. Mä olin alkanut itkemään ja hypännyt sit Bethin kaulaan, koska vaikka mä olin ollut tääl vasta pari kuukautta, ne piti mua osana niiden perhettä. Beth oli naurahtanu ja sanonu, et ei ne paljo mitään tee jouluna, syö hyvin ja kattoo yhessä joululeffoja. Ja mä itkin entistä enemmän, sillä mä muistin edelliset joulut, sen, miten aamulla mä heräsin aina iloisena ja toivoin et tästä tulis paras joulu ikinä, sen, miten söin pipareita ja kalkkunaa päivälliseks ja mietin, et mitä saisin lahjaks. Mitä vanhemmaks tulin, sitä ahdistavammaks ne joulut kävi. Joulupukki oliki yhtäkkiä vaan naapurin setä ja joululahjat turhaa krääsää, mut mikä pahempaa, joulun henki oli jossain kaukaisuudessa, ulottumattomissa. Iltasin me kokoonnuttiin lähes koko suku yhteen, aikuiset piti hauskaa ja juorus asioista ja me nuoret.. no, me vihattiin toisiamme. Nyt musta tuntu, et täst joulust vois viel tullakki jotain.
”Kato, Englesia, piirsin auton!” sellasen miniafron omistava tyttö kiiruhti mun luo heilutellen kädessään valkosta paperia jolle oli tuherrettu erivärisillä kynillä jotain tosi epämäärästä.
”Sepä on hieno!” hymyilin tytölle, jonka nimeä en enää edes muistanut. Huoneessa juoksenteli ympäriinsä kaikenlaisia lapsia, isoja ja pieniä, kolmevuotiasta ykstoistavuotiaaseen. Oli kaksosia ja ainoita lapsia ja tyttöjä ja poikia. Ja mikä pahinta, se kolmevuotias oli nimeltään Drew. Aina ku katoin siihen, mun teki mieli lähtee siitä huoneesta, mut yritin olla purkamatta tunteitani siihen lapseen.
”Hei ope, mun pitää päästä vessaan!” mun vieressä äsken kirjoja tutkaillut silmälasipäinen poika ilmoitti ja mä osoitin sille vessan ovea.
”Tuolla on vessa”.
”Mut ope.. sun pitää tulla mukaan”, poika käski ja mä huokaisin ja nousin nojatuolista ylös. Matkalla vessaa kohti katsahdin kelloon, joka näytti puolta seitsemää. Enää puol tuntia näitä kauhukakaroita.


¤ Skippi iltaan


Kun mä vihdoin olin saanut käytyä suihkussa, pyykättyä, vaihdettua vaatteet, rasvattua ihon, leikattua kynnet, nypittyä kulmat ja lakattua kynnet, istuin tuolille pöydän ääreen. Sitä mä olin vältelly ku ruttoa viimeset pari päivää, sillä mä en tiennyt miten aloittaa se, mitä olin tekemässä. Huokaisin. Ei kai tässä muu auta ku yrittää.
Kaivoin lipastosta valkosta paperia ja kuulakärkikynän, ja sit, hetken mietittyäni, kirjotin paperin yläreunaan "Dear Ryan", ja sit se juttu lähti luistamaan. Mä kerroin, et miten mulla oli ollu vaikeeta, miten mä olin aluks ollu ku maani myyny, mut sen jälkeen olin tutustunut Jeremyyn. Mä kerroin, et musta pidettiin täällä huolta, ja et rakastin olla täällä, ja ensimmäistä kertaa ikinä, vuosikausiin, mä rakastin itseäni.
Kerroin siitä, miten Jeremy pakotti mut hevosen selkään, ja siitä, miten mä ja William lähennyttiin, siitä, miten Will muistutti mua Ryanista. Mä kerroin, et mulla oli jäätävä ikävä Ryania, ja sit toivoin, et sil olis kaikki hyvin.
"Mä tiedän, et se mitä tein teille kaikille, oli väärin. Mut joskus pitää olla itsekäs ollakseen epäitsekäs muita kohtaan. Ymmärrän täysin, jos et haluu pitää muhun enää ikinä yhteyttä, mut... jos jostain syystä haluat, kirjota mulle". Ja sit mä lisäsin osotteeni siihen perään, sekä pyynnön, et se ei antais sitä kenellekkään. Mä luotin Ryaniin, siihen, et se tajuais et mä en halua et kukaan, etenkään Justin tai mun vanhemmat saa kuulla tästä. Lopuks mä kerroin et miten paljon mä yhä rakastin Ryania.
"Love, Englesia".
Sen jälkeen taittelin sen lapun kirjekuoreen ja yllätyin positiivisesti - mä hymyilin enkä itkeny. Vaikka mulla oli ikävä Ryania, olin nyt niin onnellinen, että en yksinkertasesti voinu antaa negatiivisuuden vallata mua taas.
Ja sit alko se vaikee osuus.
"Mom..."
mä mietin, et mitä mä voisin kertoa sille, et mitä sen pitäs kuulla. Ja loppujenlopuks päädyin kirjottamaan samoja asioita ku Ryanille - mut äitille en antanu mun osotetta. Mä tiesin, että se tulis raahaamaan mut pois täältä, ja sitä en halunnut.
Joskus harvoin mietin, et mitä jos mä ja äiti erkaannutaan, et mitä, jos joskus neljänkymmenen vuoden päästä se etsii mua jossain kadonneen jäljillä -ohjelmassa, mitä sit käy. Mä en tienny, et toivoinks mä, et me ei enää nähtäis, vai toivoinko, et mä näkisin sen niin pian ku mahdollista.
"I love you Mom. Now and always. Love, Englesia".

Painoin postimerkit kirjekuoriin ja kirjoitin osoitteet, kirjoittamatta kuitenkaan lähettäjän tietoja. Samalla ovelta kuulukin koputus ja William änki sisään sen enempiä odottamatta.
”Mennääks?” se kysy hymyillen ja mä nyökkäsin, nousten sit ylös. En kuitenkaan ottanut mun takkia sängyltä, vaan päädyin halaamaan Williä.
”Kiitos, et sä oot siinä”.

LUKU 36

voihan jösses. en edes halua kattoa et millon oon viimeks jatkanu. täs on ollu niin paljon kaikkee. mulla pitäs kohta olla teoriakokeet, en muista salasanaa joten en pääse harjottelemaan. sit oon edistyny ton vaihtojutun kanssa, hakupaperit ja kertomus itsestä on kirjotettu, enää pitäs laittaa ne postiin ja mennä haastatteluun. pian on kans yhteishaut ja pikkuhiljaa pitäs tietää mihin oon menossa. mua ei noi lukiojutut kyllä stressaa, tiedän pääseväni tän hetkisellä numeroskaalalla helposti minne tahansa, tosin ne voi laskea tänä keväänä... sensijaan toi vaihto stressaa ihan äärettömästi. mä tahdon ja mä haluan, mä tarvin. mitä jos en pääse? 

oon aika saamaton ihan oikeesti. en oo kirjottanu kahteen viikkoon sanaakaan tätä eteenpäin, en oo tehny läksyjä saati lukenu kokeisiin, oon vaan kattonu housee ja dataillu. en vaivaudu enää tallillekkaan. viljo on ollu mul kohta kaks vuotta ja koko ajan enemmän ja enemmän mun motivaatio laskee. mä rakastan viljoa ja sitä ku saan viettää sen kanssa aikaa, ja jos saan itteni raahattua tallille, tuun sieltä tosi onnellisena pois. en mä pärjäis ilman tätäkään, mut ku on niin paljon kaikkee muutaki mitä haluaisin tehdä. enkä ehdi. hevonen sitä hevonen tätä. en voi ostella vaatteita tai alottaa joogaa koska hevonen nielee kaikki mun rahat. 28 € viikossa valmennuksiin ja hieronta 60 € kerran kuussa, sit viel lisäks kengitykset ynnä muu. periaatteessa porukat maksaa ne, mut sit ku ne kuitenki maksaa tallimaksut ja kuskaa mua ni oon yrittäny ite maksaa noista suurimman osan. se ongelma vaan, et saan 50 euroo kuussa eli kuten arvata saattaa, jään aina miinukselle :D oon käyttäny kaikki rahat viime kesältä ja sillain oikeesti

tiedätteks mul on tälläin outo fiilis koko ajan. miks tuntuu et valitan tästä joka kerta mut joo. 
tää sama vitun tyhjä fiilis, sellai ontto olo. miks mä oikeesti asd
kaikki on hyvin ja silleen joten miks mä en vaan voi olla tyytyväinen
mitä muuuta mä muka tarvin saatana
tekis mieli räjäyttää mun aivot ihan oikeesti

ok. nyt lopetan avautumisen ja sillain
olkaa kiltisti ja käyttäytykää hyvin muita kohtaan, älkää lintsatko koulusta ja tehkää läksyt kiltisti. ja kommentoikaa. öitä. 

 #ENGLESIA 


”Otatsä kahvia?” William kysyi multa ja mä vastasin nyökkäyksellä. 
”Entä sä, haluutsä leivän? Voin tehä sulle samal ku teen itelleni”, vastasin ja hetkessä sain pitkän litanian siitä, mitä leivälle saa laittaa ja mitä ei. Normaalisti olisin varmaan puuskahtanut Willille ja käskenyt sen tekemään omat leipänsä, mut tänään olin jostain syystä hyvällä tuulella. Ehkä se johtu yön aikana sataneesta ensilumesta, jonka ansiosta paikat oli valkoisenaan, tai siitä, että pian olis joulu. Olin ajatellut lähettää äitille ja Ryanille kirjeet, kertoa että oon elossa ja että mulla menee tosi hyvin. 
Otin kaapista kaks lautasta ja ängin meidän leivät niille, kuskaten ne sit pöytään jossa Will jo odotti kärsimättömänä aamupalaansa. Kuten aina, mä ja Will oltiin aamupalan mattimyöhäset, sillä kello näytti jo yhtätoista. Vieraat sekä henkilökunta olivat syöneet aamupalansa jo sillon, kun me viel tyytyväisenä nukuttiin, ja Jeremykin, joka yleensä nukkui mun ja Williamin kanssa myöhään, oli herännyt aamulla aikaisin lähteäkseen isänsä kanssa jonnekkin kakkumessuille. Ensin ne oli yrittäneet saada mua mukaan, mut Beth oli pistänyt hanttiin, koska tänään alkas turistikausi ja ekat lastilliset porukkaa saapuis iltapäivällä. 
”Unohit paprikat”, Will mutis pettyneenä ja mä tuhahdin. 
”Kyl ne siel on, juuston alla”, vastasin, ja pian pojan kasvoille ilmaantu kirkas hymy. 
”Englesia, sä olet enkeli!” 

Siemaisin viimeisetkin kahvit jättimukista ja nojauduin sitten paremmin tuolin selkänojaa vasten, sipaisten samalla mustat hiukseni korvan taakse. Kaipasin sitä punasta väriä, mut toisaalta musta tuntui, että tarvitsin muutosta. Vieläkin joskus yritin nostaa laseja vaan tajutakseni, että piilarit ajavat nykyään lasien asian. Huokaisin. 
”Monelta ne ekat ihmiset tulee?” 
”Joskus neljän aikaa. Äiti sano, et meiän pitää tuhota se pyykkihuoneen pyykkivuori”, Will tuhahti ja mä huokaisin entistä syvempään samalla ku mun ilme venähti alaspäin. 
”Oikeesti? Siel on niinku kahen viikon lakanat..” ynähdin ja sain Williamilta olankohautuksen vastaukseks. 
”Noh, jos me meinataan saada jotain aikaseks, ni eiköhän pistetä töpinäks”, se naurahti ja nous ylös viedäkseen sekä omansa, että mun astiat tiskikoneeseen. Samalla mä pyyhin pikaisesti pöydän, jolla me oltiin syöty, ja työnsin tuolit pöydän alle. Kun me oltiin molemmat valmiita, lähdettiin kävelemään vierekkäin kohti eteistä, josta pääsis portaita pitkin alakertaan, jossa se pyykkivuori sijaitsee. Sit ku me vihdoin selviydyttiin sen ylipitkän käytävän loppuun asti mahonkisen oven luo, William käski mun valmistautua järkytykseen, samalla kun se avas oven. Ja se todellakin oli järkytys. 
Valkoset (tai siis, käytön jälkeen vähemmän valkoiset) lakanat oli koottu siihen keskelle pyykkihuoneen lattiaa kera pyyhkeiden ynnä muiden huoneista löytyvien tarvikkeiden. Tääl oli viimesen parin viikon lakanat - ja eilen me oltiin urakoitu kantamalla kaikken huoneiden lakanat, verhot ja pyyhkeet pesuun alkavan turistikauden vuoks. Jokaisesta huoneesta ja mökistä. Tuijotettiin epätoivoisena sitä kasaa, mut toisaalta, ei siinä kauaa menis. Pitäs vaan tunkea ne pyykit koneellinen kerrallaan pesukoneeseen ja sen jälkeen kuivausrumpuun ja sen jälkeen viikata ne siististi hyllyyn, josta ne haettais sit ku niitä seuraavan kerran tarvittaisiin. 
”Hemmetin Carolyn, ku meni lopettamaan”, William kiros. Carolyn oli ollut osa henkilökuntaa, kunnes se oli päätyny lähtemään sellasen rikkaan miehen mukaan. Nimenomaan pyykit olivat olleet Carolynin vastuulla, ja hänen lähtönsä jälkeen kaikki oli vähän vältelly kyseistä huonetta ja sen mukanaan tuomia hommia. 
”No, ainaki se saa nyt kierrellä maailmaa ja joku muu pyykkää sen puolesta”, naurahdin. 

Kun me oltiin vihdoin saatu eka kone täyteen, päätettiin lähtee hakemaan telkkari ja dvd -soitin leffoineen. Mikä ei välttämättä ollut hyvä idea, koska päädyttiin tunkemaan jättimäinen taulutv leipäkärryn päälle. Mä pompin kärryjen edessä ja yritin pitää telkkaa pystyssä, samalla kun William työns hitaasti ja rauhallisesti sitä kärryä eteenpäin. 
”Varo!” huudahdin pojan osuessa kynnykseen. 
”Hmmmph! Ei täs oo mitään hätää, hyvin tää menee”, Will vastas mulle virnuillen, joten päädyin mulkaisemaan vihaisesti kyseistä ruskeehiuksista jätkää, ja ku sanattomasta sopimuksesta, sen virne loppu yhtäkkiä kuin seinään. 
”Sä otat sit vastuun, jos hajotetaan nää”, kerroin samalla, kun me päädyttiin niihin portaisiin. ”Okei, nyt, eka kannetaan telkkari nää portaat alas ja sit leipäkärry? Ku ei me voida vaa työntää telkkaa noil kärryillä portaista alas”, jatkoin käskyttäen. 
”Yes sir”, kuulu vastaus jostain telkan takaa, samalla kun Will laittoi leipäkärryn pyörät stopille. 


# JUSTIN 


Lämmin tuuli puhals mua vasten samalla kun vedin viimeisen henkäyksen Vegasia sisääni. Käänsin katseeni palmuista lentokoneen portaisiin, joiden puolessa välissä Allison jo kiipes. 
”Pupsi, tuu jo”, Al huudahti ja mä virnistin pupsille. 
”Okei, kultsi”, vastasin ja pompin meidän välissä olleet portaat muutamalla harppauksella ylös halatakseni Alia takaapäin. 
Työnsin nenäni Allisonin niskaa vasten ja haistelin tytön vaniljalta ja joltain superhyvältä hajuvedeltä tuoksuvia hiuksia. 
”Ootsä ihan varma, et sä haluat tehdä tän?” naisenalku kysy ja kääntyi samalla niin, että pystyi katsomaan mua silmiin. 
”Todellakin olen”, vastasin, ja pienestä epävarmuuden tunteesta vatsanpohjassa huolimatta tarkoitinkin sitä. 
”Okei sitte”, Al naurahti ja veti mut pehmeeseen suudelmaan, peruuttaessaan samalla hitaasti koneeseen sisään. 

”Mä en ihan oikeesti kestä tätä”, mä huokaisin ja Al, joka istui mua vastapäätä, katsoi muhun kysyvästi. 
”Noloa, Justin Bieber.. Justin Bieber käyttää huumeita.. Justin Bieberin fanit pettyneitä "Biebsiin"”, mä luin otsikoita ja sitä mukaa kun selasin kauemmas jo luetuista, uusia putkahti esiin. 
”Voi rakas..” Allison katsoi muhun säälivästi ja ojens kätensä, johon mä tartuin. 
”Kumpa mä voisin lopettaa tän..” huokaisin jälleen ja käänsin katseeni ulos ikkunasta, pilviin, joiden yllä me nyt lennettiin.
”Sä voit lopettaa”, Al kuiskas ja nous tuoliltaan kyykistyäkseen mun eteen, jolloin se tarttui mua käsistä ja pakotti omalla katseellaan mut tuijottamaan suoraan sitä silmiin. 
”Justin.. sä olet huipulla. Kato ittees. Kaikki tuntee sut, sä olet loistava. Sun uus elämänkertaleffa tulee kohta teattereihin, sun belieberis on sun tukena.. lopeta, kun vielä voit. Kun sä olet huipulla. Koska jos sä jatkat menemistä alemmas ja alemmas.. lopulta sä luovutat ja sit kymmenen vuoden päästä sulle nauretaan ku kaikki muistaa sut vaan siitä et pikkuhiljaa kaikkien tuntema tuotemerkki Justin Bieber kuoli, ja jäljelle jäi vaan teini-ikään säälittävästi jäänyt nuorukainen, joka ei tiedä mitä tehdä elämällään”. 
”Miten sä voit sanoa noin? MITEN SÄ VOIT? MITEN SÄ KEHTAAT? Kai sä tajuat, että tää on kaikki mitä mulla on?” kimpaannuin ja nousin seisomaan, ravistaen Allisonin kädet irti omistani. Mä valmistauduin sulkeutumaan takas siihen suojakuoreen, jonka sisälle mä olin Allisonin päästänyt. Englesian lähdön jälkeen Al oli ainoo, joka oli saanut mut nauramaan, se oli se, joka repi mut sängystä ylös ja sai mut jatkamaan. 
”Kulta, sulla on mut”, Al kuiskas ja hymähti epävarmasti, kuin peläten, että mä tiputtaisin sen tosta laskuvarjoluukusta alas. 
”Mulla on sut nyt, mut mitäs, jos mä en joku päivä ookkaan rikas?” naurahdin halveksuvasti. 
”Justin.. Mä rakastan sua”. Ja siinä ne sanat oli, ne mitä mä olin eniten pelännyt kuulevani Allisonin suusta. Et se rakastuis muhun ja kuvittelis, että mä oon sen verran arvokas, että ansaitsen kuulla sen heikoimmalla hetkelläni. Koska mä en oo. Allison on mulle laastari, se pitää mun haavat koossa mut heti, kun Al repeytyy musta irti, se haava jatkaa vuotamista, ja ainoo, joka saa sen vuodon kokonaan loppumaan, on Englesia. Allison on mulle ku halpa viinipullo paremman puutteessa, mut heti kun mahdollista, vaihdan kalleimpaan mitä löydän päältä maan. Allison on välietappi mun elämässä, niinku joku huoltoasema mökkimatkalla. Kun kesken pitkää ajomatkaa tulee vessahätä ja nälkä ja pitää pysähtyä tarpeilleen, se on Allison. Se vessa pitkän, tuskallisen matkan jälkeen, ja kun Allisonin luota pääsee pois, olo on helpottunut ja loppumatka päätepisteeseen asti menee helposti ja tuskattomasti radion mukana laulellen.
”Mä haluun olla hetken yksin”, tokaisin, ja jätin Alin siihen haukkomaan henkeään. Niinpä niin, kai se vissiin sit luuli et rakastan sitä.