LUKU 35

 tiedossa diipadaapaa mun uskosta ym. joten jos ei jeesustelut sun muut avautumiset kiinnosta, rullaa alaspäin luvun alkuun. 

kuten ehkä lihavoidusta tekstistä voi päätellä, olin taas yhellä isoskoulutusleirillä. oon jokasen tälläsen leirin jälkeen kertonu teille siitä ja nyt, ekaa kertaa, mulla oli pakollinen tarve tulla kertomaan teille. 
tää on sekavaa ja uskokaa pois, mun tunteetki täl hetkel on tosi sekavia. 

mmm yleensä en ajattele asioita järjellä. mun maailmassa on olemassa kummituksia ja pahoja henkiä, mut jumala.. se on joku asia, mikä mun pitää ajatella järjen kautta. aina tollasella leirillä mä nyyhkytän hardeissa yms ja tyyliin rukoilen äänettömästi ja koen olevani uskossa, ees jotain kautta. 
sit ku pääsen kotiin, unohan tollaset tunteet melko nopeesti ja pakotan itteni ajattelemaan, et ei jotain, jonka olemassaoloa ei voi todistaa, voi olla olemassa. 

tän leirin aiheena oli rakkaus, sekä ihmissuhteissa että kristinuskossa. mmh. meil oli paljon sellasta "mee makaamaan, sulje silmät, ajattele hetkeä, jolloin tunsit itsesi rakastetuksi" ja sit tota näin viime viikol sellasta unta, et menin tosi ahdistuneena sellaseen hämärään huoneeseen ja sit siel oli joku poika ja halasin sitä ja sit sellain turvallinen, hyvä, onnellinen olo tavallaan niinku tulvi mun korvistaki ulos. sit ku kello soi, en ois halunnu herätä siitä unesta, mut sit ku sain vihdoin revittyä itteni ylös, mä itkin, koska se uni oli ollu niin todentuntunen, ne tunteet, se turvallisuuden tunne.. siis oikeesti. mä vaan itkin, koska tajusin, että mulla ei oo sitä tunnetta tosielämässä. kenen tahansa kanssa mä oon, se sama turvallisuus ei valu mun sisään. 
ja mä kaipaan sitä turvallisuutta. 

"mee makaamaan, sulje silmät, ajattele tunnetta jota sä janoat, jota sä kaipaat". jep, se sama tunne. sit meiltä kysyttiin, että kaivataanko me rakkautta, ja sit sanottiin, et ainoo, joka rakastaa sua sun kamalimmallaki hetkellä on jumala, et sen rakkaus sua kohtaan on pyyteetöntä ja loppumatonta ja sitä samaa. 
"haluutko sä ottaa sen rakkauden vastaan?" NO TOTTA VITUSSA HALUAN. miksen haluais? mutku järki sanoo toista ja tunteet toista. mä haluan luottaa johonkin, jota ei välttämättä oo olemassa, mut mun aivot ei halua uskoa sen olemassaoloon. 

ku mä nään ihmisiä ketkä on uskossa.. lähinnä puhun siis näistä nuorista ketkä käy nyt esim. täl hetkellä isoskoulutuksessa jiiänee. kuitenki, ne on sinut itsensä kanssa, ne on ilosia ja onnellisia, ne ei pelkää. mä alan pikkuhiljaa ymmärtää, et miks se on "Jovi - tervetuloa kotiin". ku niille ihmisille se on koti. 
eilen hardessa oli sana vapaa ja sit yks tyyppi meni sinne. sillä on puhevika (se kerto, että ei esim. rippileirillä pitäny todistuspuhetta, eli se puhevika on ollut aika paha), mut vaikka se varmasti pelkäs ja jännitti siel edessä, mun mielestä se oli äärettömän rohkeeta ja (itken muuten tosi usein nykyään) mä sit pillitin koko yön aina ku tuli mieleen et miten jäätävän rohkee se tyyppi on! kuitenki, se miten siitä kuvasti se usko ja se, että jumala tms. on auttanu sitä ja sillonki, ku se meni niin haavoittuvaisena sinne eteen, se luotti siihen et joku joka rakastaa sitä täysillä, on läsnä siinä tilanteessa ja siinä hetkessä ja auttaa sitä, sai mut haluamaan entistä enemmän turvautua johonki olemattomaan, jotta heikkoinaki hetkinä musta vois tuntua, et joku on täällä mun kanssa. kuulostaapas itsekkäältä. 

en siltikään sano olevani kristinuskossa. raamatussa on paljon asioita, joita en missään nimessä allekirjota, se on täynnä ristiriitoja (esim. 'kivitetään huorat kuoliaaks' ja 'älä tapa') ja just esim se homovastaisuus ja ylipäätään kristinuskossa on monia asioita.. esim mun mielestä homopappeus pitäs sallia. joskus nää ristiriidat yms oli mun vastaus siihen, et miksen usko. koska miks kukaan voi rakastaa jotain niin ahdasmielistä? se rakastaa sua koko sydämestään mut heittää sut vittu helvetin liekkeihin palamaan jos rakastat samaa sukupuolta olevaa ihmistä. mun mielestä myös avioerot jne pitää sallia, koska vaikka avioliitto on pyhä, niin miks kukaan haluais pysyä liitossa jossa osapuolet ei enää rakasta toisiaan tms?
kuitenki, lähinnä noi on se syy miksen sano olevani kristinuskossa. mä ehkä jopa saattaisin uskon jumalaan, mut en allekirjota raamattua tai kristinuskosille pyhiä asioita. 

pakko viel sanoo kerran, et se oli äärettömän rohkee teko ja kunnioitan sitä ihan jäätävän paljon sen teon ansiosta. se on vhän ku joku esikuva ok. 
ottakaa teki siitä mallia. hieno ihminen, ihan oikeesti. tollanen mä haluan olla sit joskus. 
 #JUSTIN


Ilonen jumputusmusa täytti koko tilan, valot heijastu seinien kautta tanssivien ihmisten kasvoihin, riemunkiljahdusten saattelemana juomia kaadettiin alas ku viimestä päivää ja ihmiset piti hauskaa. Kaikki muut paitsi mä. Mä istuin pehmeellä sohvalla nurkassa aurinkolasit päässä ja tuijotin tyhjänä eteenpäin.
”Justin, siit on jo kaks kuukautta”, Al tokas mulle. Tosiaan, kohta olis joulukin.
”Allison, mitä jos vaikka menisin takas bilettämään ja jättäsit tän murehtimisen mulle”, mä vastasin ja käännyin Allisonista poispäin. Oikeestaan mul ei ollu mitään oikeutta tehdä sitä, olihan se sentään kattonu mun perää viimeset pari kuukautta ja yrittäny estää mua tekemästä pahojani. Eilen mä kyllästyin ihmisiin jotka huus mun hotellihuoneen alla. 'Justin, kerää ittes' 'Justin me tarvitaan sua' tai jotain muuta vastaavaa. Sen takia mä olin suutahtanut ihan kunnolla ja syöksähtänyt parvekkeelle ja sylkässy alaspäin. Tietenki siitä tuli iso juttu. Mä olin taas se paha tyyppi. Toisaalta mä provosoin tahallani muita raivoomaan mulle, mun oma äitikin ilmotti että se ei puhuis mulle ennenku mä nousisin täältä ylös ja unohtaisin Englesian.
Ainoo, joka oli ollu mun tukena koko aikana, oli Allison. Eilen se tuli ja repi mun väkisin parvekkeelta alas, viikko sit se repi mut sängystä ylös ja pakotti syömään. Ja tunti sitte se oli kiskonu mut turhan väkivaltasesti mukaansa tänne, mä kuulemma tarttin jotain muuta ajateltavaa.
”Kuule Justin”, Al yhtäkkiä sano ehkä pelottavanin innokkaasti. Mä käänsin pääni sitä päin ja samalla se hypähti mua lähemmäs, niin että se istu ihan kiinni mussa. Salaperäisen näkösenä se tunki kätensä paitansa sisään ja kumartu lähemmäs mua, niin että mulla oli suora näköala siihen kaikkeen, mitä se löysä toppi piti sisällään. Ennenku mä ehdin sen kummempia kattella sen rintavarustusta, se kaivo sielt pienen minigrip -pussin täynnä jotain vaaleita pillereitä.

Jos satunnaisia polttoja ei lasketa mukaan, mä en ollut ikinä käyttäny huumeita, sillä se oli ollu musta vähintääkin säälittävää touhua. Mua kuitenkin oltiin aina opetettu olemaan avoimin mielin uusia asioita kohtaan, joten mä odotin kärsivällisesti Allisonin jatkavan ennen ku mä totaalikieltäydyn.
”Ota yks”, Allison jatko. ”Biebs.. sä unohat kaiken pahan, sen tilalle tulee suunnaton ilo ja hyvä mieli”.
Ja sen sijaan, että mä olisin kieltäytyny, kuten varmasti viel puol vuotta sitten olisin tehnyt, mä nappasin sen avaamasta minigrip -pussista yhen napin ja laitoin sen kielelleni, samalla kun Al tarjos mulle drinkkiään.
Ja sit se oli menoa.


#RYAN


Sivelin hajamielisesti karkeaa sohvanpintaa ja tuijotin lattiaruutuja, jotka kulkivat peräkkäin, siisteissä riveissä niinku sotilaat konsanaan.
”Noniin, Ryan, eiköhän aloteta”, rouva Lawson, mun oponi, tekopirteesti alotti. Mä huokaisin ja nostin katseeni ylöspäin katsoakseni kyseistä naista silmiin.
Mä en vastannut mitään ja kärsivällisesti odotin että opo jatkais asiaansa.
”Ymmärsin, että sä tiedät vihdoin, mikä susta tulee?” Lawson sanoi ja mä nyökkäsin. ”Eihän siinä kauaa mennytkään, pian me ollaan kolme vuotta jauhettu tätä sun kanssa ja vihdoin sulla on joku suunta”, opo jatkoi ja hymähti lopussa, paljastaen iän myötä kellastuneet hampaat.
”Niin”, mä vastasin kärsimättömästi, mä halusin jo pois täältä. Tunnin päästä mä menisin Caitlinin, Chrisin ja Chazin kanssa johonkin, kuten yleensäkin keskiviikkoisin. Muina päivinä kaikki tuntu keksivän jotain - Chaz alotti nyrkkeilemään ja se treenaa kuus kertaa viikossa. Caitlin puolestaan on innostunu kaikenlaisesta näpertelystä ja se ramppaa ties missä marttajengeissä virkkailemassa pöytäliinoja ja kutomassa sukkia. Parhaiten elämässään eteenpäin on ehkä päässyt Christian, sillä se tutustu kerrankin oman ikäiseensä tyttöön, Fransescaan. Vaikka Fransesca saattaa nimenä kuulostaa ärsyttävältä snobilta, se on kaikkee muuta. Frank (jokska me sitä kutsutaan, vaikka se ei siitä pidä) on ruskeehiuksinen, ehkä normaalia pyöreempi mut silti normaalipainonen, keskipitkä tyttö joka on alunperin kotoisin jostain pienestä kylästä Nevadassa. Se on aina sanavalmis ja mikä parasta, se on ilonen, mikä vaikuttaa meidän koko jengiin piristävästi etenkin nyt kun Justin ja Englesia katos tosta noin vaan.
Caitlin kutsuu Fransescaa Taivaan lahjaksi, sillä jollain konstilla - ehkä Frank tietää Chrisistä jotain hirveitä paljastuksia ja se on uhkaillu Chrisiä - Fransesca on saanut Christianin rauhoittumaan. Joo, rauhottumaan. Ennen Chris joi ja sil oli naisia joka sormelle, vaik sil oli ikääki vasta 16, mutta tutustuttuaan Fransescaan, se on kai löytäny jonku elämänharmonian.

Jokatapauksessa, kun Chris on Frankin kanssa, Caitlin virkkaa ja Chaz nyrkkeilee, mä lähinnä istun kotona ja mietin. Sen takia nää keskiviikot on mulle hirveen tärkeitä, kun kokoonnutaan kaikki neljä (joskus viis, jos Fransesca on mukana) jonkun meistä luo ja unohdetaan hetkeks kaikki murheet.
”Eli, mikä sä haluat olla isona?” Lawson kysy multa herättäen mut ajatuksistani.
”Psykologi”.
Se oli ammatti, johon mä viimesimmäks halusin, kunnes mä tutustuin Englesiaan ja tajusin, että ihmisten auttaminen parhaalla mahdollisella tavalla on se mun juttu. Oon liian laiska kaivamaan ihmisiä maanjäristysten sorruttamien kaupunkien raunioiden alta ja liian laiska tarjoilemaan Afrikassa vettä ihmisille tai ottamaan jotain kummia. Sensijaan mä tahdon auttaa ihmisiä, joilla on ongelmia joko pään sisällä tai sen ulkopuolella.
”Mikä saa sut haluamaan siihen ammattiin?” opo kysyi hetken päästä, ja mä kuulin yllättyneisyyden sen äänessä.
”Mulla oli yks kaveri ja se sai mut tajuamaan, että mä haluan auttaa ihmisiä.. ja tää on paras tapa tehdä sitä”.
Opon kirjottaessa jotain muistiin mä jatkoin haaveiluani.

Oltiinhan me Justinistakin kuultu, lähinnä lehtien ja netin välityksellä. Tyhminkin huomas, et se oli ihan hukassa. Aina, kun joku meistä yritti auttaa, se torju meidät ja käski painua alimpaan ***. Jopa sen oman äidin. Kukaan meistä ei tienny mitä tehdä, joten me oltiin yksmielisesti päätetty jättää Justin rauhaan. Me yritettiin, haluttiin, me vaadittiin et me saatas auttaa, mut kerta se ei kelvannu, niin olkoon yksin. Tai eihän se kai yksin ole, sillä ainakin juorujen mukaan sil on joku nainen siel. Itseasiassa kerran ku mä yritin soittaa Justinille, kyseinen naishenkilö oli vastannut puhelimeen, eikä se mun mielestä kuulostanu mitenkää ideaaliselta tyttöystävämatskulta.. toisaalta, ehkä se oli just sitä mitä Justin tarvitsikin.
”Sulla on aika hyvät arvosanat, niillä sun pitäis päästä haluamaas collegeen”, Lawson kertoi mulle ja mä nyökkäsin, sillä mä tiesin asian jo ennestään. Puhelin alko tärisemään mun taskussa merkkinä siitä, että mulle oli tullut viesti.
Kaivoin puhelimen taskustani ja avasin puhelimen koodin lukeakseni Caitlinilta tulleen viestin.
”Ollaan Englesian äidin kakkukaupassa, sen äiti soitti ja pyys meidät käymään. Venataan sua tääl”, ja lopus oli viel osote, koska mä en ollut ennen käynyt koko paikassa. Kylmät väreet kulki mun selän läpi, koska mä en ollut ikinä kai edes tavannut Englesian äitiä, enkä olis halunnut tavata sitä näin..
”Anteeks, mut mulle tuli aika kiireellistä menoa.. tää tais olla tässä?” mä kysäisin ja sain nyökkäyksen vastaukseksi. Kättelin viel rouva Lawsonia ja kiiruhdin sit sielt opon luokasta ulos. Ulkona oli jo tosi hämärää ja kellokin näytti jo puolta viittä, sillä mun keskustelu oli alkanut vasta neljältä, kun muut olivat jo päässeet koulusta. Reppu mulla oli jo mukana ja nahkatakki oli repussa, joten mä kiiruhdin suoraan autolleni jännityksen kasvaessa mun sisälläni.

LUKU 34

Moikka. yleensä en ota tälläsiin asioihin kantaa ensinnäkään sen takia, et oon aika rauhallinen ihminen tälläsissä asioissa enkä halua aiheuttaa paskamyrskyä tms. toiseks, tää on toisaalta mulle tosi henkilökohtanen asia = en tykkää puhua näistä jutuista, etenkään tätä kautta ajateltuna hehe. kyl te ymmärrätte. 

tosiaan, alotin kuuntelemaan biebsiä sillon, kun aloin lukemaan jb -tarinoita. pahin th -kuume oli menny jo ohi, ja kaikki kirjotti jiibeetä, joten ajattelin ihan huvin vuoks alkaa lukemaan niitä. se on ollu yks mun parhaimmista päätöksistä ikinä. siitä on tyyliin jotain viis vuotta, varmaan ylikin. nojoo te tiiätte mut, tiedätte aika paljon  mun menneisyydestä ja oon ennenki tainnu kertoa, et tokio hotelin ohella biebs oli yks kenestä hain hirveesti tukea. tietenkää en saanu sitä konkreettisesti, mut kaikki pienet asiat.. "No matter how talented you are, not everyone is going to like you, but that's life, stay strong". kaikki  niin pienet, mut samalla niin isot ja tärkeet asiat. asiat mitä se sano, miten se kerto et se välittää beliebereistään, joidenkin sen biisien sanoitukset.. ne sai mut jatkamaan. en yleensä puhu tästä koska suurin osa varmaan on sitä mieltä että on noloa elää jollekkin kuka ei edes seuraa sua vittu twitterissä.. nyt päätin puhua. tosiaan joskus aikoja sitte tykkäsin hirveesti hautautua pimeeseen peiton alle ja kuunnella esim. overboardia ja kuvitella samalla, et miten mun elämäs asiat vois olla hyvin. jollain tapaa sillon mulla kehitty ns. side biebsin musiikkiin ja nykyäänkin, ku on huono fiilis, kuuntelen aika usein justinia. 

en laske itteeni belieberiks. en seuraa sitä intohimoisesti twitterissä tai omista fanikamaa, en ees ollu sen keikalla. oon sivustaeläjä. just niin, sivustaeläjä. jos justinia ei olis, en olis varmaan ikinä saanu vuodatettua tunteitani näin paljoa tarinoihin, en olis tutustunut miraan, venlaan, inkkuun, juliin ja moniin muihin.. 

tässä oon useempaankin otteeseen lueskellut esimerkiks Seiskan (VITUT SE ANSAITSE ISOA KIRJAINTA!!) seiskan uutisia siitä miten biebs on nolo ja lapsellinen ja itsekäs ja kiittämätön paska. kuulkaas, se on ollut lapsesta asti kiinni tässä jutussa, normaali lapsuus jäi välistä kun se keskitty tuottamaan näitten toimittajien lapsille ja sukulaisille iloa. Miettikääs, toimittajat (jotka tänne ette eksy mutta what ever, kerron silti) jos vaikka sun sisarukses lapsi olis ollut biebsin intohimonen fani, mitä jos se kävi yhtä syvällä ku mä, mitä, jos biebsin ansiosta se on viel täällä? sen jälkeen te pilkkaatte NUORTA laulajaa julkisesti - eikä tää koske vaan seiskaa, tää koskee myös muuta mediaa, sekä muita julkkiksia. kuten tää supernatural -kohu, AIKUISET MIEHET alenee kymmenenvuotiaiden tasolle ja pilkkaa ihmistä, joka on lapsesta asti joutunu kasvamaan erilaisten mielipiteiden keskellä. ihan sama, miten vitun rikas ja loistava se ihminen on, SILLÄ ON VITTU SILTI TUNTEET. jos joku tavallinen teini revittäs kadulta ja se sais saman paskamyrskyn niskaansa, oon aika varma että se ei sitä kauaa kestäis. miksi siis oletetaan, että biebs kestää sen?

mä ymmärrän täysin huumeet ja sekoilut. mä olisin samassa jamassa ton kaiken jälkeen. sitä mä en ymmärrä, et miks kaikki käännetään justinin itsensä syyks, kun se selvästi kärsii. kun mä kuulin siitä, et se aikoo eläköityä tms, HYMYILIN, koska JB ansaitsee sen. se ansaitsee päästä tästä paskasta pois ja alkaa elää omaa elämäänsä ihmisenä, omana persoonanaan, eikä tuotemerkkinä, jokska se on luotu. media arvostelee sitä niinku se ois joku pilaantunu porkkanapussi, jos uutisoidaan, kerrotaan että pussi oli täynnä mätiä porkkanoita mut jätetään mainitsematta et yks niistä porkkanoista oli vitun puhdas ja hyvänmakuinen. tajuuttekste? MISSÄ POSITIIVISET ASIAT? 
kaikista pahinta on se, että sen omat belieberit kääntyy sitä vastaan. moni mun tuntema belieber on asialta keskusteltaessa näin: "mä rakastan jussua, mut silti, sen pitäs rauhottua" NO VITTU KUKA RAUHOTTUU TOLLASESSA TILANTEESSA? 
tai sit jotku epäbelieberit: "WOHOO JB JOUTU VANKILAA TOIVOTTAVASTI SE RAISKATAAN SIELLÄ"
vittu, mä toivon, että joka ikinen teistä raiskataan ensin, te ette tiedä sitä tunnetta ja nöyryytystä mikä raiskauksen jälkeen seuraa. mä en tajua, miten joku voi toivoa tosissaan toisen ihmisen kuolemaa / pahoinpitelyä (paitsi no, itehän siis olisin joukkotapon kannalla, mun mielestä kenenkää ei tarvi elää ku ei ihmisillä oo mitään tarkotusta maanpinnalla) ja nauraa asialle? ottakaa paperi, rutistakaa se palloks ja yrittäkää suoristaa se. Onnistuuko? EI. noin käy kiusatuille, MYÖS BIEBSILLE. SE ON RIKKINÄINEN, HAJONNUT, REPALEINEN PAPERI. eikä se voi siitä enää korjaantua.

ja nyt joku tulee vinkuu että iteppä valitsi elämänsä
ja vitut. sittehän valitsi. uskon, että joskus se ajatteli, että hyvä fiilis (musiikin ja rahan teko, fanit..) voittaa muiden ilkeyden, mut pikkuhiljaa se tilanne on alkanu kaatua toisinpäin. en tajuu, miten joku voi olla noin ilkee. 

"he saved everyone but himself". mulle tää lause on täyttä totta. se pelasti vitun monta elämää mut samalla tuhos omansa. to be honest, tekisin koska tahansa saman sille. 

lopuks haluan viel sanoa, että vaikka yleistin aika rajusti ja puhuin biebsistä, tää koskee kaikkia. mun mielestä kukaan ei ansaitse pahoja sanoja tai tekoja. 

tulipa sekava.. nojoo, menköö ny tän kerran.

luvusta ei oo kommentoitavaa.. paitsi joo, tän piti alunperin mennä erilailla ja re-kirjotin tän, joten saattaa olla vikoja yms. KOMMENTTIA KIITOS :)

#Englesia

”Joku on tainnu olla vähän ahkerana”, Jeremy virnisti mulle ja kaappas mut halaukseen. Mä naurahdin sille ja irrottauduin halauksesta.
”Mä oon ihan pölyssä ja hikinen, mä haluun suihkuun ennen ku halit mua yhtään enempää”.
”Tieksä, vaik sä oisit kieriny tuol lantalas - okei, minkä sä kyl hajusta päätellen oot tehnyt - ni mä halailisin sua silti”, se vastas mulle ja mä tuhahdin.
”Just joo. Mä haluan silti suihkuun”, hymähdin ja hetken mä kuvittelin mua reilusti pidemmän komistuksen ehdottavan yhteistä suihkuhetkeä, mut sensijaan se vaan pudisti päätään.
”Sori, et pääse. Lupasin äitille et alan opettaa sua ratsastaa joten..”
”Hä? Siis tarkotatsä, et mun pitää koskea sellaseen jättiläiseen?”
”Viel parempaa. Sun pitää kiivetä sellasen selkään”, Jeremy naurahti ja meiän taakse ilmaantunu William virnisti mulle.
”Hitsi, mä oisin halunnu nähdä kun sä lennät alas, mut en taida ehtiä”, se hymähti ja mä mutristin huuliani.

Vaatteet mä sain sentään vaihtaa - itteasias mulle tungettiin jotku Bethin vanhat ratsastuskamat päälle, ja ne sopiki mulle aika hyvin.
”Sun pitäs käyttää useemmin tollasia housuja”, Jeremy sano katsellessaan mua, kun mä peilasin itseäni. ”Sun takamus nimittäin näyttää aika syntisen täydelliseltä”.
”Hei herra herkkupeppu, nouses ite ylös ni pääsen analysoimaan sun peban”, mä virnistin - Jeremykin oli saanut ängettyä päällensä ratsastushousut. Olihan ne vähän - vähän.. - hintahtavat mut silti jollain tapaa äärettömän seksikkäät. Mä pomppasin yhellä askeleella Jeremyn luo ja kiedoin käteni sen ympärille, niin että mun kädet oli sen takamuksen päällä.
”Lupaathan, et ne ei syö mua? Voidaaks me ottaa sellanen pikkuhevonen, niinku vaik se musta siel?”
”Hei, mä en tiedä missä sä oot viettäny bilsan tunnit ja oikeestaan mua ei kiinnostakkaan, mut hevoset on kasvissyöjiä. Ja ei - sen nimi on muuten Bonnie - me ei voida ottaa sitä pikkusta, se on shetlanninponi ja sen on sellasille kaheksanvuotialle PIKKUlapsille”.
”Väitätsä nyt, et mä oon isokokonen?” mä huudahdin hypähtäen taaksepäin. Vastaukseks mä sain vaan mulkasun, joka kuitenki vaihtu pian virnistykseks.
”En todellakaan”, se vastas mulle ja tarttu mua kädestä, lähtien kiskomaan mua kohti niitä nelijalkasia monstereita.

”Hei, jos lopettaisit sen mun takamuksen hiplailun, ni voisin selittääkin sulle jotain”, Jeremy virnisti mulle ja mä katsoin sitä vähän samallailla ku koirat kattoo omistajiaan ku ne on syöny omistajiensa pitsat ja sit ne omistajat huutaa niille ja sit ne koirat näyttää katuvilta.
”Me otetaan toi tuol”, se kerto mulle samalla kun se osotti epämääräsesti kohti hevoslaumaa.
”Jaa, toi pieni ruskee vai?”
”Ei, ku toi iso musta siel”, se naurahti ja mun suu kirjaimellisesti tipahti maahan. Se näytti joltain isolta paholaiselta, se oli isompi ku auto ja se vois varmasti syödä mut kerralla. Mä nielaisin.
”Se on pelottava!”
”Eihän ole, se on Nelson”.
”Nelson?” mä naurahdin ja okei, kuultuani sen nimen, se vaikutti heti vaarattomammalta. Joku, jonka nimi on Nelson, ei yksinkertasesti voi olla paha tai vaarallinen. Se on sellanen yks elämän basicjutuista. Niinku et Nelsonit ei oo vaarallisia ja aurinko nousee idästä ja niinpoispäin. Tai mistä sit ikinä nouseekaan ja mikä nousee.
Herrasmiesmäisesti Jeremy avas mulle portin ja huomautti mulle, et niis langois on sähkö. Mä meinasin huomauttaa jotain tän paikan turvallisuudesta, mut en ehtinyt, sillä se oli jo ehtinyt huudahtaa Nelsonin nimen ja vislata perään - ja se iso musta jättiläinen alko vyöryä meitä kohti.

Mä en edes tiennyt, että musta vois päästä sellanen ääni. Mut niin se vaan kuitenkin oli. Sellanen "äääää"'n ja "iiiiik"in sekotus, ja samassa mä tajusin halaavani Jeremyä niin kovaa ku mun voimilla pysty.
”Tota, Englesia, mitä sä teet?” se kysy ihmetellen ja repi mut irti itsestään. Mä kuitenkin päädyin siihen tulokseen, että turvallisinta siinä tilanteessa ois vaan halata Jeremyä ja toivoo, et me ei kuolla.
”Hei, ihan oikeesti?”
”Noku se vyöryy meitä päin!” mä huusin paniikissa ja tunsin itkun olevan lähellä. Mä olin ihan varma, et Jeremykin tajuais vaaran ja lähtis kuljettamaan meitä sähköaitojen toiselle puolelle, mut sensijaan se räjähti nauruun. Mä en ollu tähän mennessä kuullu sen kertaakaan nauravan noin syvältä ja hyväntuulisesti.
Mä nostin pääni sen kainalosta pois ja katsoin sitä ihmeissäni.
”Miks sä naurat? Eiks täs tilantees pitäis juosta karkuun?”
”Englesia - mä huusin sitä, ja se tuli luokse. Vähän niinku koirat. Kato nyt, ei sitä tarvi pelätä”, Jeremy hekotti mulle yrittäen samalla hillitä itseään.
Mä irroittauduin hitaasti.
”Tarkotatsä, et se ei tyylii meinannu juosta meiän päälle?”
Uus naurukohtaus.
”Tarkotan”.

Ku me vihdoin saatiin se jättiläinen harjattua, me suitsittiin se.
Sen jälkeen Jeremy lähti kiskomaan sitä hevosta perässään ja mä kävelin niiden vieressä. Mä olin jopa uskaltautunut koskemaan sitä hevosta ja huomannut, että se ei ollukkaan mikään pahis.
Me suunnattiin kohti sellast kapeeta hiekkatietä, mis nää kulkee mönkijöillä. Molemmin puolin hiekkatietä oli laitumia ja niissä hevosia laiduntamassa. Hiekkatien reunassa oli sellanen tosi jännän näkönen penkki - tai siis vähän niinku tikapuut. Ja sen eteen me pysähdyttiin. Mä aloin aavistamaan pahinta.
”Haluatsä olla edessä vai takana?” Jeremy kysy multa ja virnisti ilkeesti.
”Häh? Emmä tiiä”, mä vastasin, joten siks se päätti mun puolesta ja komens mut penkin päälle seisomaan.
”Nyt nouset siitä vaan sen selkään”, se opasti mua ja mä katoin sitä ku jotain hullua.
”Mä vai?”
”Just sä. Kato, nostat jalkaa just noin ja otat tosta kii. Ei, ei sieltä, vaa tosta harjasta. Noni. Ja sit vaan meet sinne istuu. Kato ny, siel sä oot, jee”, Jeremy jatko ja todentotta - hetkessä mä istuin sen hevosen selässä. Se oli tosi lämmin ja pehmee, mut silti se tuntu tosi huteralta ja siltä et kohta mä tippuisin.
Ketterästi Jeremy tuli samaisen penkin päält istumaan mun taakse.
”Okei, täs on ohjat. Ne menee niin, et pikkurilli ja etusormi on ohjien pääl ja ne kaks muuta alla ja sit peukalo on viel siin pääl.. noin just”.
Sen jälkeen se kieto huolettomasti kätensä mun ympärille ja kun mä käännyin katsomaan sitä päin, se moiskautti pienen pusun mun poskelle. Mä virnistin sille kääntäen katseeni sit eteenpäin.
”Okei, let's go”, mä huudahdin, ehkä se johtu adrenaliinista? Enää mua ei ees pelottanu, tai siis tietenki ois aina mahollisuus tippuu mut se ois sit voivoi.
”Sun pitää kevyesti puristaa pohkeella sen kylkiä”, Jeremy vastas, ja kun mä tein kuten se käski, se jättihevonen lähti liikkumaan eteenpäin. Mä hihkaisin ilosta.


# Jeremy


Kirpee syysilma enteili jo lumentuloa. Talven lähenevän tulon huomas siitäkin, kuinka nykyään pimeni nopeesti. Kun me oltiin lähdetty tallipihasta, oli ollu ihan valosaa, mut nyt oltiin jo hämärän rajamailla. Puista oli jo tippunu kaikki lehdet, linnut ei enää laulellu. Viel viimeviikolla tää samainen polku oli ollut ihan mutainen, mut nyt pakkanen oli jäädyttänyt tän polun kivikovaks.
”Englesia”, mä alotin pehmeesti, ja kun se ynähti vastaukseks, mä jatkoin. ”Tykkäätsä olla täällä?”
Mustahiuksinen neitokainen käänty niin, että se pysty katsomaan mua suoraan silmiin.
”Mä en voi uskoo et mä sanon tän.. mut mä rakastan olla täällä”, se naurahti, kääntyen sit eteenpäin. Mä olin hiljaa, antaen sille mahdollisuuden jatkaa, minkä se tekikin.
”Atlantas mikään ei oikeen ollu hyvin. Se ei tuntunu kodilta. Ja mä vihasin sitä vilinää kaikkialla. Mä vihasin ihmissuhteita ja sitä, et piti kattoa jokanen jakso pretty little liarsia pysyäkseen juorujen perässä. Mut tääl mä saan olla oma itseni, lähtee koska vaan mettäkävelylle ja kaikenlisäks sä oot täällä”.
”Ai mä? Mä luulin, että Justin on sun elämäs rakkaus”, mä kiusoittelin Englesiaa ja sain hiljasen huokauksen vastaukseks.
”Mäki luulin niin. Tiedäks, se oli ainoo kenest mä koskaa olin välittänyt sillä tavalla. Ja sit tuli Chaz, mä rakastin sitä niinku koiraa. Se oli eka joka oli mulle mukava Atlantassa ja ehkä siks mä muka välitin siitä niinkään paljon. Tietenki se jätti muhun jälkensä, niinku Justinki. Mähän luulin rakastavani Justinia monta vuotta.. mut tiäks, Jer, nyt ku mä pääsin tänne niin mä oon tajunnut, et en mä ees enää rakastanu Justinia. Se vaan oli. Se on muuttunut niin paljon”.
”Joskus tarvii ison muutoksen tajutakseen pienimmätkin asiat omassa elämässä”, mä hymähdin ja tiukensin otettani Englesiasta. Mä olin onnellinen, että se kerto mulle ton kaiken, koska se osotti sillä, et se luotti muhun, luotti siihen et mä tiesin että se rakastaa mua.
”Jeremy..” Englesia sanahti hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Miks sä tykkäät musta näin paljon?”
”Koska.. 'Love is a game of tic-tac-toe, constantly waiting, for the next x or o.' Sun kanssa musta tuntuu, et mä oon niinku se x, ja sä oot niinku se o, ja me ollaan molemmat voitettu se peli. Et me ollaan piirretty meiän merkit siihen ruudukkoon just niin, että me molemmat saatiin kolme vierekkäin”, Jeremy vastas mulle, ja musta tuntui, että se oli miettinyt tätä aikaisemminkin.
”Opettelitsä runon mua varten?” kysyin naurahtaen ja käännyin katsomaan hennosti punastuvaa poikaa.
”No.. joo. Mut et voi väittää ettenkö ois todellinen herrasmies!”
”Oikee runosielu ja kaikkee”, hymähdin.
”Kyl säki opettelisit tyylii autojen osat ulkoo mun vuoks”, Jeremy puolustautu ja mun oli pakko naurahtaa.
”Sori vaan, herraseni, mut siihen mä en ryhdy!”

LUKU 33

nyt vittu blogger on muuttunu

saanko vittuuntua täst VITUN ENTTERISTÄ SAATANA lyöt kerran ni se vittu tekee kaks
vituttaako edes

nojoo. koulu alko tänään taas. paaaaaaanostus. pitäs yrittää. 87 kouluaamua jäljellä. kouluun tuli uus systeemi - jos oon viikon pois koulusta ja 3 koetta jää tekemättä, teen ne kaikki samana päivänä kerran kuukaudessa tyyliin. eli ei oo varaa olla kipeenä.
87 - 4 = 83 työpäivää jos saksan matka miinustetaan. miinustettakoon siitä vielä esim. viimenen viikko, jolloin tulos on 76. jos aatellaan mukaan muut luokkaretket, lukioon tutustumiset ja ns. tapahtumapäivät, luku on noin 70. 70 kouluaamua ???? mä en jaksa. en kestä. en halua.

tykkäisin kyl silleen opiskella jos koulu olis vaikka iltapäivällä. voisin olla vaikka 12-18 tai 14-22 kunhan ei tarvis herätä niin vitun aikasin
oon väsyny
ajattelin alkaa popsiin chiaa. itteasiassa alunperin chiasiementen piti olla mun heppaa varten mut ajattelin ostaa niitä myös itselleni

ok meen nukkumaan moi

#  ANGELA 
”Siis mitä?” mä kysyin - samaan aikaan kun mun kädessäni just ollu coctaillasi tippu maahan ja särky, lennättäen siel olleet juomat maahan.
”Mä oon tosi pahoillani”, Patricia vastas mulle, toistamatta edellistä lausettaan uudestaan. ”Ilmeisesti Englesia oli suunnitellu koko jutun ja kellään ei oo mitään käryy siitä, et mihin se ois menny. Se jätti kasan kirjeitä luettavaks, ja ainaki Justinin kirjeessä luki et kukaan ei tuu löytämään sitä vaikka ettis miten tosissaan - ja että se ei edes halua tulla löydetyks”.
”Mä en tajuu.. siis.. mä en ees tienny et sä ja Justin.. ja Englesia.. miten tää on mahollista?”
Järkytys vaihtu pian asian tajuumiseks. Se oli kadonnu, jättäny mut kylmästi ja hankkinu itselleen uuden elämän. Kyyneleet alko valua pitkin mun poskia ja Mike katso mua huolissaan, silmissään kysyvä ilme. Mä kykenin vaan pudistamaan päätäni ja heittämään puhelimeni altaaseen, saamarin kapula, ilman sitä en ois saanu tietää koko jutusta moneen kuukauteen.


# ENGLESIA

Mä juoksin karkuun henkeni edestä, mun suusta purkautu kauhistunu huuto ja samaan aikaan mun jalat kiidätti mua eteenpäin. Mun päätä särki - mut oli hetkeä sitten paiskattu maahan, mua oli potkittu ja mulle oli huudeltu kaikenlaista. Sit oli tullu yks brunette, se oli kattonu mua sellanen säälivä ilme kasvoillaan ja sanonu kaikille: ”Annetaan sille parin minuutin etumatka, ja otetaan kisa et kuka saa sen hakattua eka sairaalakuntoon”. Sen kuullessaan muut oli nauranu ja mä olin noussut hädissäni seisomaan, hetkeäkään ajattelematta mä olin jo sännännyt karkuun. Mä juoksin juoksemasta päästyäni mut tuntu et mä en edenny mihinkään, takana tulevat äänet läheni mua koko ajan. Mä olin ihan varma et mä kuolen, et mut kidutetaan hengiltä ja mun sisäelimet myydään laittomasti jossain nettikaupassa.
”Apua!” mä huusin henkeni hädässä, mut kukaan ei kuullu. Ihmiset jotka istu kahviloissa, katto mua kasvoillaan kysyvä ilme, mut kukaan ei auttanut mua. Koiranulkoiluttajat vaihto tien toiselle puolelle ja mä olin äärettömän epätoivonen.
”Englesia!” kuulu jostain, ja melkeen ku sokeena mä aloin seurata vaan sitä ehkä maailman tutuinta ja turvallisinta ääntä, kunnes mä päädyin johonki sivukujalle. Ajattelematta yhtään mä juoksin suoraan Justinin syliin, kiedoin käteni sen ympärille ja painoin kasvoni sen rintaa vasten.
”Voi Englesiapieni”, se sano mulle pehmeesti, saaden mun sisääni turvallisen tunteen, ”sun pitäis miettiä kehen sä luotat”, se naurahti sitten ja mä irrottauduin hädissäni Justinista. Mun taakse oli kerääntynyt ne kaikki äskeiset kiusaajat ja hetken päästä Amber Doyle käveli esiin kädessään lasinen olutpullo. Se paiskas sen mua päin, mut se osu seinään, ja mä tunsin miten ne terävät lasinpalaset viils mun ihoa, samaan aikaan kun Amber nauro ämmämäistä nauruaan. Ja sen jälkeen Justin tönäs mut maahan ja naureskeli muiden mukana kun mua hakattiin, samalla ku mä huusin.

”Englesia! Hei Englesia, herää!”
Mä avasin mun silmät valmiina juoksemaan karkuun, mä jännitin kaikki lihakseni ja valmistauduin siihen, et joku hakkais mut elävältä, just niinku äsken mun unessa.
”Kaikki on ihan hyvin”, se ääni sano taas. Pimeessä mun silmät ei onnistunu tarkentumaan siihen, et kuka sen sano.
”Englesia, mä oon tässä. Kaikki on hyvin”, pikkuhiljaa mä tunnistin Jeremyn äänen - mä tunnistin huolen ja pelon siitä.
”Jeremy”, mä ynähdin, tuntu et musta ei lähde yhtään ääntä.
Helpotus. Pelko alko valua musta pois kyynelinä. Mä nousin istumaan ja Jeremy veti mut hitaasti lähelle itseään, ja niinku hukkuva takertuu köyteen, mä kiedoin käteni sen ympärille ja annoin kyynelten valua. Jeremy silitti hitaasti mun selkää, toinen sen käsi oli mun hiuksissa.
”Kyl se siitä. Kaikki on ihan hyvin”, se jatko mulle puhumista, hiljaa ja hitaasti mut silti sen ääni kuuls itsevarmuutta.
”Lupaa mulle”, mä sopersin ne sanat suustani, ”et sä et koskaan lähde mun luota”.
”Mä lupaan”.

¤ skippaus päivään

”Täähän alkaa näyttää siistiltä!” mä huudahdin perääntyessäni, jotta näkisin huoneen kunnolla. Beth oli määrännyt mut ja Williamin siivoomaan tallin lattiasta kattoon, koska kohta alkas taas turistikausi ja silloin talli olis kunnolla käytössä. Samaan syssyyn se oli todennut, että Jeremyn pitäs alkaa opettamaan mua, sillä todennäkösesti mä joutuisin pitämään perää kaikenmaailman ratsastuslenkeillä.
”Englesia, älä nyt viel innostu, yheksänkymmenesosaa jäljellä”, William naurahti mulle ja mä tuhahdin.
”Mut tää on hyvä alku!”
Mä en ollu puhunu Williamin kanssa paljoo parin viikon aikana, se oli aina jossain joko naistensa kanssa tai sit se korjas kaverinsa kanssa autoaan tai jotain. Sellasii perusjuttui mitä ton ikäset tekee. Jokatapauksessa, niitten meidän keskenään vaihdettujen lauseitten perusteella mä olin tullut siihen lopputulokseen, et se on varsin fiksu kaveri.
”Hei, E, pidettäskö ruokatauko? Täs on menny jo kaks tuntia”, se kysäs multa tultuaan takas varustehuoneeseen (olin just oppinu uuden sanan, se on se paikka jossa on satulat ja suitset ynnä muut tarpeelliset jutskat) viemästä rikkalapiollista hiekkaa ulos.
”Joo, pidetään vaan, Will”, mä vastasin ja korostin viimestä sanaa. Mun käsittääkseni se ei pitänyt siitä, että sitä sanottiin Williksi, tiedä sit syytä.
Se kuitenki tyytyi vaan vilkaisemaan mua kulmiensa alta ja sen jälkeen mä seurasin sitä varustehuonetta vastapäätä olevaan huoneeseen, taukohuoneeseen, jossa oli pari kaappia, joissa oli ratsastuskypäriä, kenkiä ja muuta roinaa, iso pöytä, johon mahtuis varmaan kakskyt ihmistä kerrallaan syömään, tiski, jolla oli lavuaari, kahvinkeitin, liesi ja uuni, sekä nurkassa oleva iso keinutuoli. William istahti huokaisten sellaselle pitkälle penkille ja näytti sit muistavan jotain.
”Hei, E, ota sä tost tiskilt noi ruoat”, se käski mua ja mä nyökkäsin.
”Okei, Will”.
”Kiitos, E”, se vastas yhtä kettumaisesti ja mun oli pakko virnistää sille. Laskettuani ison korin pöydälle ja istuttuani penkille mä tarkastelin ekaa kertaa vähän tarkemmin Willin kasvoja, samalla kun se yritti keskittyneesti avata eväsrasioita.
Se oli hyvin paljon samannäkönen ku Jeremy, mut se oli viel tosi poikamainen. Sen kasvot oli ihan pölyssä äskeisen urakan jäljiltä mut sen kaiken pölyn alla sil oli tosi kivat kasvot, sellaset tasaset ja puhtaat, jos ei lasketa leuassa olevia mustapäitä. Lihaksikasta, ruskettunutta vartaloa peitti sellanen ruutupaita ja jalassaan sil oli lökärit.
”Jos neiti malttais lopettaa mun tuijottamisen - tiiän kyl, et oon upee ilmestys - ni tässä olis ruokaa”, se virnisti hetken kuluttua mulle.
”Pah, en mä sua tuijottanu!” mä vastasin ja tartuin leipään jota se ojens mulle.


”Rakastatsä Jeremyä?” se kysy hetken kuluttua mietteliäänä.
”Mitä mitä, ootsä kiinnostunu musta vai?” mä kysyin kiusoitellen ja se vastas mulle katseella, joka viestitti et se on tosissaan. Mä vakavoiduin.
”Se saattaa kuulostaa tosi tyhmältä, me ollaan tunnettukki vast alle kuukaus.. mut joo. Mä rakastan”.
Sen katse vaihtu helpottuneeks.
”Jeremy ei varmaan koskaan oo kertonu sulle Alinesta?” Will kysy ja mä pudistin päätäni, antaen sille luvan jatkaa. ”Ne oli tosi läheisiä, Aline oli tääl yks vuos meiän serkun mukana yhen kesän. Will oli tyyliin viistoista sillon, eli luulis et sil ei oo mitään väliä.. Mut kuitenki, Aline sit jätti sen kesän lopussa ja räjäytti kunnon jackpotin kertomalla, et sil on Atlantas poikaystävä”.
”Jeremy sano, et sil ei oo koskaan ollu ketään vakavasti otettavaa”, mä vastasin sille keskeyttäen sen hetkeks. ”Miks se valehtelis jostain sellasesta?”
”Se otti aika pahasti turpiinsa, must tuntuu et vast oikeestaan ihan viimesen parin viikon sisään se on alkanu muuttua takas omaks ittekseen. Sun takia. Sen takii mä halusin varmistaa et sä oot ihan tosissas sen kans, kukaan meist ei jaksa kattoo toista neljää vuotta kun se rypee itsesäälissä ja vihaa itseään”.
”Will, ihan totta, mä en aio satuttaa sitä. Mä ihan oikeesti rakastan sitä ja vaik se tuntuu tosi naurettavalta, must tuntuu et tää on niinku meant to be”, mä vastasin sille ja haukkasin loput sämpylästäni.
Ku vaikutti, et asia ois loppuunkäsitelty, oli mun vuoro alottaa kysely.
”Asiasta kukkaruukkuun, mites sä, onks sul mitään vakavaa menossa?” mä alotin, mut mun äänestä puuttu sellanen kiusotteleva sävy, mä halusin oikeesti tietää.
”Jos sä lupaat, et sä et kerro kellekkään, ni mä kerron sulle”, se hymähti ja mä nyökkäsin.
”On yks tyttö, joka siis asuu täs kylänpahasessa. Se on sellanen.. omalaatunen. Se on tosi ärsyttävä ja rasittava, just sellanen kuka antaa talvisin turvapaikan kaikille kylän eläimille ja jakaa kaikille mainoslappuja maailman saastumisesta. Lisäks se on tosi uskovainen ja se on aina kaikis kirkon jutuis ihan innoissaan mukana saarnaamas jumalast, mikä tekee siitä koko kylän naurunaiheen. Mut silti, aina ku mä katon sen touhuja, mua naurattaa”, William virnisti mulle ja mä nyökkäsin. Mun teki mieli 'awwittaa' mut mä en viittiny, sillä mä arvasin olevani ainoo joka koko asiasta tietää.
”Miks sä et sit tee asian eteen mitään?” mä kysyin.
”Koska meil on ihan erilaiset lähtökohdat, meist ei vois ikinä tulla mitään”, Will vastas.
”Hei, jos teki ootte meant to be ni sit teiän rakkaus kyl löytää keinot, tajuuks. Sun pitää vaan antaa mennä, kyl se siitä”, mä naurahdin sille.
Williamin kasvoil häivähti mietteliäs ilme, mut se ei ilmeisesti halunnu enää jatkaa kyseisestä aiheesta.
”Okei, cowgirl, seuraavaks sit lannanluontiin!” se huudahti ja mä huokaisin. Just my luck.

LUKU 32

terve. tääl on ihan jäätävän kylmä.. yleensä talvisin nukun kahella peitolla (yleensä toinen niistä on tosin tippunu maahan ja toinen on vaan käytössä, mutjoo :D) mut eilen mun piti raahata kolmaski peitto ja laittaa ne päällekkäin koska kylmyys. ei meil ees oo sisäl kylmä, mut mul on taas vähä kipee olo ja silleen.. etenki ku tuun kotiin, kaivaudun heti peittojen alle. enää kaks päivää tettiä.. oon oikeesti tykänny tosta. oon tosin nyt varsinki alkanu tekemään vähän enemmän virheitä :D oon alkanu rentoutumaan siel joten en tee asioita (hehheh..) enää niin huolellisesti, tai siis en oo pakkomielteinen sen mukaan et teen kaiken täydellisesti. mut onneks ihmiset on tuol tosi rentoja ja useimmiten mulle vaan hymyillään ystävällisesti jos säädän jotain tosi väärää siellä :DD

mmmh muistan ku tykkäsin tästä luvusta tosi paljon sit ku sain tän kirjotettua, enää en tykkää niin paljoa, mut ei tää siltikään ehkä huonoin luku oo. 
en vaa voi sille mitään mut mun mielestä englesia ja jeremy -paritus on ihana! muistan ku lupasin sillon et geest ja jer'st ei tuu paria mut toisin tais käydä hehe ainaki toistaseks

oon kuunnellu ed sheerania viimeset pari päivää enkä voi lopettaa iha oikeesti
toi tyyppi on nero
kuunnelkaa teki ah

mmmm. mul oli jotai asiaa. haha se liitty mun elämänfilosofiaan part 567962626293681! en oo ikinä ollu hirveen pitkävihanen, tai siis tavallaan annan tyyliin heti anteeks mut silti jaksan miettiä ja katkeroitua siitä vaikka kuinka pitkään. sit joskus täykkäreitä kattoessani tajusin, että siinä tilanteessa saa olla vitun raivoissaan, mut sen jälkeen pitää unohtaa se ja antaa anteeks. esim. eilen olin ettimässä autokoulua ja äiti opasti mut väärälle puolelle lahtea.. oli kiva kävellä siel -20 asteen pakkasessa ympäri lahtee ilman pipoa ja puhelimesta akku melkeen loppu, joten en uskaltanu käyttää navigaattoria. vedin sit aikamoiset raget äitille puhelimessa ja ohikulkijat katto 'vähän' et mitä toi duunaa.. kuitenki sit ku suoriuduin kotiin olin ihan oma itteni. tai siis en katkeroitunu siitä tai mitää

oikeesti oon noudattanu tätä filosofiaa ties kuinka kauan ja siinä on järkee. jos kaikki vaan katkeroitus joka asiasta, maailma ois aika paska paikka :DDD tietenki on ihmisiä jotka ei muutu millään ja opastaa sut seuraavalla kerralla vittu rovaniemelle vaikka piti mennä stadiin, mut ei auta itku mäessä sano mummo lumessa. eiku miten se meni XDDDDDDDDD kuitenki siis, äh, en tiiä miten selittäisin tän. kyl te tajuutte, ootte fiksuja!

part 567962626293682; älä ikinä myönnä murhaa / varastamistas tms, mut jos oot esim. pettäny jotain tai valehdellut jostain asiasta tai pitäny salaisuuden tai jos oot vaikka syöny viimesen muffinssin, tai oot ollu väärässä, myönnä se. helpottaa elämää.

älkää nyt sit oikeesti olko myöntämättä murhia tms, jos niitä päädytte tekemään. ÄLKÄÄ PÄÄTYKÖ OKE

joo tää oli nyt tässä :DDDDDDD sori selostukset ja sillain. paljon kommentteja? ;)

postaus on ajastettu!

#ENGLESIA

Mun huulilta karkas pieni henkäys samalla kun mun iho värähti. Me istuttiin porealtaassa pimeessä, ainoo mikä toi valoa oli pari kynttilää jotka me sytytettiin sellasen hyllyn päälle palamaan. Sivelin Jeremyn kättä hitaasti, samalla kun se piti mua toisella kädellään tiukasti otteessaan. Me oltiin vähän niinku juna-asennossa, se istu mun takana ja nojas altaan reunaan, mä istuen sen jalkojen välissä. Kaikista vaikeinta tässä asennossa oli se, että mä en tiennyt kauan mä jaksaisin estellä itseäni kääntymästä ja suutelemasta tota komistusta kaikella rakkaudella ja onnella, mikä mun sisällä oli. Sillä tällä hetkellä mä olin niin onnellinen, että mä en edes osannut pelätä sen hetken loppuvan. Musta tuntu, ku mä oisin ollu täysin uudessa ja erilaisessa maailmassa, musta tuntu samalta, ku miltä mä voisin kuvitella että miltä sokeesta tuntuu kun se näkee ensimmäistä kertaa, tai musta tuntu samalta, miltä ihmisestä, joka ei oo koskaan nähnyt lunta, tuntuu koskea lunta. Tää kaikki oli uutta ja ihanaa, niin ihanaa, et mun teki mieli huutaa tästä ilosta.
Jeremy kumartu vähän eteenpäin ja puhals lämmintä ilmaa mun niskaan, mikä aiheutti väreilyn mun selkäpiissä. Sellanen ääliömäinen hymy kiipes mun kasvoille enkä mä saanut sitä pois, joten mä kiitin onneani siitä, että kylpyhuoneen valot oli kiinni, ainakaan Jeremy ei näkis mun idioottia virnuiluani.
Kevyt näykkäsy mun niskassa.
Tää oli mun oma, henkilökohtainen nirvanani. Tää oli ku kuolema, joka jäädyttäis mun sielun jääkylmäks, kunnes yhtäkkiä joku puhaltais mun sieluun uuden, tulikuuman liekin, ja mä heräisin. Mä tunsin, miten mun iho oli kananlihalla, kun Jeremy siveli mun käsivartta kevyesti, pitäen mua sit halausotteessa hetken.
Sillä hetkellä mä olin täysin sinut itseni kanssa. Mä hyväksyin itseni just sellasena ku mä olen, mä halusin olla tällänen, vähän outo ja friikahtava neiti näsäviisas.
Suljin silmäni ja nojasin päätäni Jeremyn olkapäätä vasten, kääntäen päätäni sen verran, että mä sain painettua suudelman pojan kaulalle. Ja toisen, kolmannenkin. Samalla tää herra täydellisyys siveli mun ihoa, ja vaikka me lilluttiin kuumassa vedessä, musta tuntu että mulla oli kylmä.
Hitaasti, mut varmasti Jeremy siirs kätensä mun rintojen päälle, ja musta tuntu et mä räjähdän mielihyvästä.
Tää mielentila on sellanen, et tän kokee vaan yhden ihmisen kanssa. Joskus mä luulin, et Justin tai Chaz ois just oikeita mulle, et mä rakastaisin niitä ja tekisin mitä vaan niiden eteen, mut nyt mä tajusin, et kaiken sen aikaa, kun mä olin etsinyt itseäni ja kuvitellut että mun kuuluu olla sen miljonääripopparin kans yhdessä, olinki kaiken aikaa kulkenut kohtalon avittamana kohti Jeremyä. Ja lähes samantien, ekoista sanoista alkaen, mä olin tajunnut, että jokainen hetki, kun mä olen erossa mun kohtalostani, mä kaipaan sitä ku hukkuva ilmaa.

Mä olin ihan varma, että mun mielenterveys romahtaa, ellen mä pian saa kokea kyseisen pojan pehmeitä huulia mun omiani varten. Mä kohottauduin niin, että mä pääsin Jeremyn syliin istumaan, ollen näin äskeistä korkeammalla, mikä mahdollisti sen, että nyt mä pystyin painamaan kasvoni sen kaulaan ja vetämään syvään sisääni Jeremyn ominaistuoksua. Hetken aikaa mä vaan olin siinä, hengitin sisään ja ulos sitä taivaallista tuoksua. Mä kuvittelin olevani kuin koira, joka eksyy metsään, mut löytää sit tutun ja turvallisen tuoksun jota seuraa kotiin asti. Hymyillen mä näykkäisin kevyesti Jeremyn korvaa, ensin kerran, sitten toisen kerran. Samalla kun nuoren miehenalun kädet kävi voimakkaammiks ja vaativammiks, mä kävin malttamattomammaks. Mä olin ku vampyyri keskellä verenluovutusta, valmiina iskemään kiinni heti tilaisuuden tullen. Mä värähdin jälleen tuntiessani, miten toinen Jeremyn käsistä lähti laskeutumaan mun vatsaani sivellen alaspäin, kohti mun pyhintä. Jos jo tähän mennessä mä olin ollut kuin järkeni menettänyt, viimeistään nyt musta tuntu ku viimesinki ajatus mun päästä ois viety. Oli vaan mä ja Jeremy. Mun teki mieli sanoa, että mä en pysy enää housuissani, mut mun housut hävis jo aikoja sitten, ennenku me laskeuduttiin altaaseen.
Mun teki mieli itkee ja nauraa samaan aikaan, niin järisyttävältä tää tuntu. Mun huokaisut syveni kokoajan ja mä tärisin yhä enemmän, mä tunsin mun varpaissa asti, et se on menoa nyt. Ja samaan aikaan mä nousin seitsemänteen taivaaseen. Ei, mä nousin ylemmäs, mä lensin avaruutta ympäri, mä saavutin äärettömän, mä uin läpi mahdottoman, mä liidin läpi käsittämättömän ja tunsin, miten se kaikki vaan voimistu voimistumistaan, kunnes mä olin huipussani.

# JUSTIN, *parin viikon skippaus*


”Mikä mulla on hätänä? Mikä vika mussa on? Miks mä oon tällänen? MIKS HEMMETISSÄ MÄ TEEN SITÄ MITÄ MÄ TEEN?” mä huusin puhelimeen vastaukseks Ryanin kysymykseen, et mikä mulla on.
”Tajuutsä, se on mahdotonta vastata tohon kysymykseen, ku mikään ei oo edes oikein”, mun teki mieli huutaa toi lause ja lyödä sit luuri sen korvaan, mut sen sijaan mä päädyin päästämään ton lauseen huuliltani hitaasti mutta varmasti, ja vasta sen jälkeen lyödä luuri Ryanin korvaan kuuntelematta sen vastalauseita.
Mä huokaisin ja painoin pääni käsiini. Olihan se totta - eilen mä olin julkassu nothing like usin. Sen jälkeen mä olin päätyny Allisonin kanssa juomaan, me tanssittiin läpi yön - mä hukuttaen suruni alkoholiin ja se hukuttaen huolensa alkoholiin. Kun me vihdoin tultiin yökerhosta ulos, mua odotti paparazziparvi - mä en vaa jaksanu sitä enää. Niitä satoja kysymyksiä, et miten mulla menee, kenestä nothing like us kertoo, miks mä juon nykyään niin paljon.. Ja sit joku kilahti mun päässä. Eka kamera mikä mun käteen sattu, mä tartuin siihen ja heitin sen maahan niin kovaa, että se hajos palasiks. Jäämättä tarkastelemaan kameran tilannetta mä otin kameraa äsken kannatellutta miestä kauluksesta kiinni ja iskin nyrkillä tuota naamaan niin kovaa, ku siinä tilanteessa lähti.
”Jättäkää mut rauhaan”, mä ärähdin, ja siitäkös ne vasta innostu.

Ja sitä innostumista seuras se, että kaikkialla oli pian artikkeleja musta ja mun käytöksestä. Mut niinhän se menee - sillon ku käyttäytyy hyvin, ei mitään. Kukaan ei edes muista mun olemassaoloa. Mut heti ku teen jotain negatiivista, seuraa jäätävät uutiset. Ikäänku maailma pyöris negatiivisuuden ympärillä - kouluissa lapsia rangaistaan huonosta käytöksestä - mut kuka muistaa palkita hyvästä käytöksestä? Ihmiset odottaa automaattisesti et mä oon joku roolimalli, mut miten joku voi olla roolimalli tietämättä edes itse, että kuka on?
”Justin, sun on pakko lopettaa toi itsesäälissä kieriskely”, ”Mä oon tosi pettyny suhun, Biebs”, ”Tapa ittes, sä et ansaitse elää”, sitä mä kuuntelin joka päivä. Mun uskollisimmat fanit oli kääntyny twitterissä mua vastaan, ne jotka ennen oli vieny mua eteenpäin.
Enemmän ku ikinä, mä toivoin sillä hetkellä, et äiti ei ois ikinä ladannu mun lauluja mihinkään. Mä toivoin, et kukaan ei ois löytäny mua netin syövereistä, sillä se pilas mun elämän - ei, se ei pilannu mun elämää, vaan se pilas mun mahdollisuudet omaan elämään. Kaikki mitä mä nykyään teen.. mä elän muiden kautta. Jos mä en ois kuuluisa, mä voisin nyt olla Englesian kanssa. Mä saisin rakastaa sitä ilman pelkoja, just niin, mun ei tarvis pelätä tulevaa.
”Hei Al, ootsä koskaan miettiny, et riippuuks kaikki vaan sattumasta vai onks tää joku järjestelmällinen systeemi?”
”Mä oon aina kelannu, et kaikki riippuu kohtalosta. Niinku et se joko on tai joko ei oo, ja välil kohtaloo pitää vähän avittaa”, se vastas mulle heti, ja mä tajusin, et se on miettiny tätä ennenki.
”Mut.. mitä jos luulee löytäneensä elämänsä kumppanin, rakastuu siihen ja menee naimisiin, ja sit yhtäkkii siihen osuuki vaik salama ja se kuolee, ja sit myöhemmin löytääki toisen elämänsä rakkauden ja elää sen kanssa loppuun asti - kumpi niistä oli se oikee? Se eka, ja sit se vietiin sulta liian aikasin? Vai oliks se vaan kohtalon ivaa, että se toinen tuliki toisena, mitä jos sen piti tulla ekana?”
”Usko pois, Justin, rakkaus muuttuu. Se sattuu, mut se muuttuu väistämättä. Sä vannot nyt rakkautta Englesialle, mut mitä sit ku tulee viel parempi? Tajuuks, nyt sä oot niinku in love with Englesia, mut huomenna sä tajuutki, et you just love her. Niinku, se on ihan eri asia. Mä rakastan mun koiraa, mut mä en oo rakastunu siihen. Jotta sä voisit elää sun elämäs kokonaisuudessaan jonku kanssa, sen pitää olla sellanen, johon sä rakastut joka päivä uudestaan, eikä sellanen jota sä rakastat joka päivä yhtä paljon loppuun asti. Tajuuks. Sä et kestäis sun äitiä joka päivä loppuelämääs, koska sä vaan rakastat sitä, mut sä kestäisit jotain muuta, koska sä oot rakastunu siihen.
Maailma on *** kiero kokonaisuus. Se on rakennettu sen varaan, et kaikki tarvii rakkautta, ja sillä pääsee jo pitkälle, ku rakastaa jotain. Mut maailman tarkotus paljastuu vast sitte, ku tajuu kattoo syvemmälle. Sun pitää tuntee kipua ja surua, rakastua ja rakastaa. Ilman sitä sä et elä kunnolla”, Allison saarnas mulle, ja mä nostin katseeni maasta sen nuoren naisen silmien tasalle.
”Tieks, Al, just tollasten ominaisuuksien takia mä rakastan sua”, mä hymähdin sille ja vedin sen kainalooni.

just some poems

postaus ei liity tarinaan millään tavalla, Lauralle vaan tuli tarve mainostaa ihanaa runokirjaa ;)

oltiin tänään kavereitten kans kahvilla ja Sonja näytti mulle uuden runokirjansa. luen paljon romaaneja mut tykkään hirveesti runoistakin, vaikken runokirjoja omistakkaan. oon aina ollu sitä mieltä, että runot pitäs jättää omalle kielelleen eikä kääntää ja thank god Sonjalla oli tää enkuks. kyseessä on siis Lang Leavin love and misadventure, ja aion satavarmasti tilata sen itelleni samalla, kun V. Rossin uusi kirja vihdoin julkastaan ja saan laitettua sen tilaukseen :D

en tiedä ko. runoilijasta mitään, enkä ennen oo paria runoa lukuun ottamatta kiinnittänyt huomiotani hänen runoihinsa, mutta nyt kyllä kiinnostuin. ajattelin koota tähän alle pari runoa jos jotain kiinnostaa :)

vaikka ette ois mitään runosieluja, lukekaa näitä. ainaki mä tykkään, ootteko te törmänny vastaaviin runoihin? :)

LUKU 31

oon kuunnellu apologizee yourepeatille nyt ties kuinka monta päivää ja loppua ei näy :D
oikeestaan juttu lähti siitä et aloin kuuntelemaan counting starsia ja sitä kautta eksyin if i lose myselfiin.. sit ku julppa joskus kirjotti JB -tarinaa if i lose control mul tuli juli mieleen ja piti mennä puhumaan haha. sit samal eksyin kuuntelee tätä pitkästä aikaa
ok se mun mainpoint oli se, et jee puhuin julille pitkäst aikaa. olin ihan varma et sitä ei tyyliin enää kiinnosta tai se ei muista mua mut nähäänki varmaa ens viikonloppuna :D kerranki näin päin

haha en muista millon oon viimeks kysyny teiltä et mitä teille kuuluu? tuntuu et jauhan aina itestäni ja elämästäni kaikkee.. :D ihan oikeesti, mua kiinnostaa mitä muille kuuluu joten kertokaa se mulle

aion silti selostaa elämästäni ;) oon siis ollu tetissä tän viikon enkunkielisessä päiväkodissa ja se ei edes ole kamalaa! oikeestaan tykkään olla siel, tietenki on hommia mistä en tykkää mut sillain pääasiassa siel on kivaa ja ns. helppoa hyvällä tavalla. koko ajan on jotain tekemistä mut en huku hommiin eikä mul ehi tulemaan suorituspaineita siel :) 
haha kaipaan toisaalta niitä hetkiä ku kukaan mun irl -tuttu ei tienny tästä jolloin vedin aina hirveet avautumiset tähän alkuun XD no mut, kaikkee ei voi saada.

ok selostan nyt tästä luvusta.. jee. ok tää on lähinnä vaan tälläi johdatteluluku seuraavaan lukuun.. jollain tapaa tykkään sekä tästä, että seuraavasta luvusta. haha. jollain tapaa taas tuntuu et... naah. oke iha sama meen nukkuu en jaksa. pitäkää hauska viikko ja olkaa onnellisia ja ulkoilkaa ja syökää terveellisesti etc ! :)

ps. julkaisu on ajastettu :------------))

#JUSTIN


Mä laskin supertummentavat aurinkolasit silmilleni samalla kun mä astuin hoiperrellen koneesta alas. Hämärässä lentokoneessa löhöilyn jälkeen Vegasin superpolttava aurinko - etenkin sen valoisuus - särki mun silmiäni, mikä sai mun ennestäänkin kipeän pään viel kipeemmäks. Allison, joka vasta oli tulossa oviaukolle, tarras mua yhtäkkiä kädestä, ihan ku se ois jotenki järkyttyny siitä et me oikeesti ollaan Vegasissa. Naurahdin ääneen ja annoin katseeni analysoida tytön päästä varpaisiin. Brunetet hiukset oli takussa, lähinnä varmaan siks että me hommattii ittemme just kymppikerhoon. Pinkit rintsikat vilkku valkosen, lähes läpinäkyvän topin läpi ja jalkaansa se oli saanu tungettua mustat minishortsit ja valkoset gladiaattorisandaalit. Kaikinpuolin menevä pakkaus siis, mä hoksasin.
Annoin katseeni siirtyä takas ite kaupunkiin - lentokenttää ympäröi palmut ja suoraan meidän edessä oli Vegas. Mä kompuroin ja tömähdin maahan, mut se vaan nauratti mua. Mä ojensin käteni Allisonille, joka oli seurannut mua kaatumatta, ja se tarttu siihen innoissaan. Limusiini, joka venas meitä se on koneen edessä, oli just sopiva meille kahdelle ja me kiivettiin kyytiin - huomattiin innoissamme, miten siel perällä oli poreallas. Mä vinkkasin Alille silmää ja hyppäsin altaaseen vaatteet päällä, vaan tajutakseni, et mun puhelin meni siinä samalla. Toisaalta, mitä väliä silläkään on, mitäs muutakaan mulla on ku rahaa. Ja sitä muuten on ku roskaa.
”Tuu tekee munkaa aaltoja, pupu”, mä vinkkasin silmää tytölle joka pääty heittämään toppinsa ja shortsinsa, kenkänsä ja puhelimensa - toisin ku mä - siihen lattialle ja hypähtämään sit altaaseen mun seuraks.


# JEREMY


Nappasin tarjoilupöydältä yhden sushin samalla kun etsin katseellani Englesiaa. Ainakin viel toistaseks valoisa sali oli koristeltu näyttävin koristein ja porukkaa oli tanssilattialla jo ihan hirveesti. Kuten aina, meiän tanssiaiset keräs porukkaa ympäri Kanadan ja koko maailman, ja tällä hetkellä koko meiän alue oli ihan täynnä. Karavaanarit omalla osastollaan - autoja ja vaunuja oli kolkyt viis. Mökit oli täynnä, joissain jopa liian monta ihmistä, ja ite majotusrakennuksen kaikki yheksänkyt huonetta oli viety. Lisäks tääl oli porukkaa, jotka vaan tuli tänne tanssimaan, ja lähtee sitte illalla tai aamuyöl ajelee takas kotiinsa päin. Katosta roikku jättisuuri kristallilamppu ja seinustalla istu rivissä pari kuvaajaa, jostain lehdistä. Ne on aina tääl siltä varalta et joku julkkis sattuu tulee paikalle - viime vuonna tääl oli Paris Hilton ja Kim Kardashian - siitähän ne muuten tykkäs, oli ainaki kuvattavaa.
Mä tunsin kevyen kosketuksen olkapäälläni, ja jo ennen kuin mä ehdin kääntyä, pieni hymy kaartu mun huulille.
”Saanko luvan?” Englesia kysy ja niias mulle - mun suu loksahti auki. Jo ennestään kyseinen tyttö oli näyttäny uskomattoman kauniilta, lähes täydelliseltä. Mut viimestään nyt se näytti tajunnanräjäyttävän upeelta.
”Sä oot uskomattoman kaunis”, mä kerroin tytölle, tarttuen samalla mua kohti ojennettuun käteen. Mun päähän ei mahtunu vielkään tää muutos - ihan ku (jo valmiiks kauniista) ankanpoikasesta ois tullu joutsen tai jotain.
”Ja sä olet uskomattoman komea”, Englesia naurahti mulle, lähtien johdattamaan mua kohti tanssilattiaa.
Mä en voinut kääntää katsettani irti tosta näystä - se oli jotain huikeeta. Naisenalku oli päätynyt jadenvihreeseen coctailmekkoon, joka toi tytön rintavarustusta esiin. Sen kaveriks Englesia oli valinnut jalkoihinsa mustat, hemmetin korkeet korot, joilla kävelemistä mä en voinu käsittää. Miten joku osas? Olin joskus skidinä koittanu äidin korkkareita jalkaani, ku ne viel mahtu mulle, ja nyrjäyttäny nilkkani siinä hommassa.
Mä kiedoin toisen käteni Englesian vyötärölle, samalla kun tuo nosti kätensä mun hartialleni. Hymyillen pienesti se katso mua silmiin - ekaa kertaa sinä aikana, kun olin kyseistä neitiä tuijotellut, sen katseessa ei ollut ahdistusta, vaan puhdasta iloa. Sumuisesti meikatut silmät korosti sitä jadenvihreetä väriä sen silmissä. Mä nostin toista kättäni ylöspäin, Englesian tehdessä saman peilikuvana. Meidän sormet kietoutu yhteen, ne tuntu sopivan niin ku valettu.


”Englesia, ihan totta, mä en jaksa enää!” mä naurahdin tytön kerjätessä ties kuinka monetta biisiään - eipä sillä, oli mulla ollut taukojakin ku joku epäilyttävä pojankloppi oli välillä käyny tanssittamassa Englesiaa. Mut viimesen tunnin mä olin tanssinut tauotta tytön kanssa - eikä se näyttäny osaavan lopettaa. Se oli ku joku duracellpupu, tanssis tossa varmaa viel viikonki päästä jos kukaan ei käskis sen lopettaa.
”Camoon Jeremy, tää on viimenen, okei?” se virnisti ja huokaisten mä myönnyin - kuten jokainen edeltäväkin kerta ennen tätä.
Meidän molempien yllätykseks sielt tulikin hidas biisi - mä olin jo valmistautunut siihen jäätävään keikkumiseen mitä me oltiin tähän asti harrastettu.
Pienoinen hätäännys käväs Englesian silmissä, mut päättäväisesti mä vedin naisenalkua vyötäröltä lähemmäs itseäni. Joku oli säätäny tunnelmavalot entistä hämärämmäks, joten mun oli vaikee erottaa enää esimerkiks kelloa, joka seinällä oli. Hymähdin pienesti, kun Englesia nosti kätensä mun niskan taakse ja anto katseensa nousta suoraan mun silmien tasalle. Edes ne jumalattomat korot ei auttaneet Englesiaa, se oli auttamattomasti vähän liian lyhyt tähän hommaan. Virnistäen pienesti mä nostin sitä niin, että sen jalat oli mun jalkojen päällä, ettei sen tarvis kurotella niin paljoa. Mä tuijotin rauhoittavasti tyttöä silmiin, ja hetken päästä se laski päänsä mun rintaa vasten, ja siinä me keinuttiin hitaasti edes takasin. Ja samaan aikaan se tuntu niin oikeelta ja niin väärältä.


”Hei, mä keksin, mennää uimaan!” Englesia huudahti yhtäkkiä.
”Nyt on marraskuu, toi vesi ei oo kesälläkää tyylii yli viittätoista, joten ehei, sitä me ei tehdä”, mä tokaisin ja kaaduin selälleni laiturille.
”Väärin - sä et ehkä tee sitä mut mä teen sen”, Englesia vastas mulle. Mä huokaisin.
”Tiedäks, ois helpompiaki tapoja kuolla”, mä inahdin sille.
”Eihän kukaa oo kuolemisesta mitään puhunu”, se naurahti ja tökkäs mua kylkeen sormellaan.
”Sä et nyt tajuu. Kato, ku nyt on niin kylmä ja sit meet uimaa ja vilustut, etkä tietenkää malta olla kipeenä sisätiloissa vaan hillut jossain ulkona, saat jonku keuhkokuumeen ja kukaan ei ehdi parantaa sua ja sit sä kuolet”, mä selostin ku nelivuotiaalle.
”Hah, mitä väliä sillä muka ois?” se hymähti pienesti.
”Paljonki väliä. Täs maailmas on monia ihmisiä ketkä suris sua - mä surisin sitä et jos sä kuolisit”.
Pieni tuhahdus pääs Englesian huulilta. ”Sä olisitki sit varmaan ainoo”.
Mä nostin katseeni lainehtivasta järvestä Englesian silmiin.
”En oo”, mä vastasin sille.
”Ihan sama. Puhutaa jostain muusta”, tyttö huokas hetken päästä ja mä olin samaa mieltä.

Mut kumpikaan ei puhunu. Me vaan tuijotettiin alaspäin, Englesia heilutteli jalkojaan ja mä kirosin mielessäni sitä, et kerranki ku mun vieres ois ollu joku täydellinen pakkaus ni mä vaan istuin hiljaa, kykenemättä puhumaan sen kans mistään.
”Siltä varalta, etten mä oo sanonu jo tarpeeks montaa kertaa tänään, oot järisyttävän kaunis”, mä kerroin Englesialle kääntyen katsomaan sen reaktiota, samalla haluten vajota maan alle. Noniin, Jeremy, säälittävyyspointsit kotiin.
Naisenalun huulet kaartu pieneen hymyyn, samalla kun se käänty katsomaan mua.
”Tiedätsä, vaik me ollaan tunnettu vast pari päivää - itteasias kaks päivää - must tuntuu jo ihan siltä ku oltas tunnettu ikuisuus. Tai siis, vähän ku mä olisin tuntenu sut jo ennen ku me tutustuttii, ja siks tunnut jo nyt niin läheiseltä”, Englesia hymähti mulle, ja joku siinä sen ilmeessä sai mut nostamaan mun käden sen poskelle hitaasti, mut varmasti. Mä sipaisin mustan hiussuortuvan - joo, mustan, kuulemma kaipas vaihtelua sen ainaisen punasen kanssa - sen korvan taakse.
”Tiedätsä”, mä painotin sitä sanaa, ”et vaikka me ei oltais koskaan tutustuttu.. mä kaipaisin sua silti”.

Englesian suu kaartu hymyyn ja samal mä kurottauduin eteenpäin, kunnes mä olin parin sentin päässä sen kasvoista. Mä odotin, et se olis vetäytyny pois, mut loppujenlopuks Englesia olikin se, joka kuro sen välimatkan umpeen. Mä tunsin sen huulet omillani, mä maistoin sellasen vaniljaisen maun sen huulilla. Englesia nosti kätensä mun niskan taakse ja tunki ne mun hiuksiin, samalla kun mä janosin lisää niitä täydellisiä huulia. Ja sit, ykskaks, mä tunsin miten mä tipuin, kunnes yhtäkkiä vastassa olikin jääkylmä vesi.
”Englesia!” mä huudahdin sille, sen nauraessa tyytyväisenä. ”Sä käytit mun heikkoa hetkeä hyväks!”
”Entä sitte? Se oli sen arvosta”, se nauro, ja jos totta puhutaan, se sais tiputella mua järveen vaikka koko loppuelämänsä kunhan mä vaan kuulisin lisää sen naurua. Mä virnistin ja sukelsin musta vähän kauempana uiskentelevan tytön luo, kiskoen sen halausotteeseen.
Lisää naurua.
”Tiedätsä, neiti, mä kyl keksin sulle jotain millä sä voit korvata tän”, mä julistin virnuillen ja sain naisenalun kasvoille muka hämmentyneen ilmeen.
”No, ehkä tää korvais sen?” se virnisti ja nosti kätensä mun hartioille, antaen mulle pusun ensin poskelle, sit nenän päähän, toiselle poskelle, suupieleen, ja lopulta suulle.
”Pah, toi korvas ehkä sadannesosan tästä”, mä tuhahdin ja Englesia huokas.
”Mä voisin korvailla tota sulle vaikka loppuillan ja -yön, mutku nyt alkaa tulee jo vähän kylma”, Englesia naurahti pienesti ja mä nyökkäsin.
”Ihan totta, neitiseni, tän jälkeen sun pitää mennä superkuumaan kylpyyn, ettet sä vilustu”, mä komensin sitä, samalla kun me irrottauduttiin toisistamme ja lähdettiin uimaan rantaa kohti.
”Vaan, jos sä tuut mun kanssa, Jeremypienoiseni”, se kujers ja mä myönnyin huokaisten. Joko toi oli juonu jotain tai me oltiin palkattu lievästi vajaaälyinen työntekijä meille - toisaalta, ei se mua haitannu, mä sentää pääsisin sen kans porealtaaseen.

LUKU 30

koska kuva kertoo enemmän ku tuhat sanaa. voisin jatkaa aiheesta seuraavat viis vuotta mut kuvat tais aikalailla kertoa kaiken. jee spämmi. mua pelottaa ja... nii. ihauhrufheueeioiojd. vihaan sitä tunnetta ku tuntuu että tekis mieli puhua jollekkin
mutku en haluu rasittaa ihmisiä mun ongelmilla.. ne jotka haluais kuunnella, ei ymmärrä, ja ne jotka ymmärtää, ei haluu kuunnella. loput sit taas puolestaan vaan on..

nojoo luku en edes vissii ilonen ja sillai joten kommentteja :)

ps. oon kunnossa piti vaan vähän avautua :D

#JEREMY

Mun suu kirjaimellisesti loksahti auki. Vähän niinku kala kuivalla maalla mä haukoin henkeä, ja mä huomasin, että kaikenlaisiin leipomuksiin tottunut isänikin oli hämillään.
Aamulla saavuttuaan hiukset sotkusella kalanruotoletillä leipomoon, oli Englesia komentanu meidät pois, kahvilan puolelle, ja sanonu että hoitaa kyllä kaiken. Kello oli käynyt hitaasti eteenpäin ja erilaiset tuoksut tulvi meidän neniin, kun vihdoin kyseinen punapää alkoi kantaa tavaroita saliin. Ensimmäisenä tietenkin se käski meidät ulos siks aikaa, että se oli saanut kannettuu kaiken pöydälle, ja pyys sit meidät sisään.
Valtavalla tarjoilupöydällä oli ruokaa ku pienelle kylälle. Eikä mitä tahansa ruokaa - ne oli kakkuja, isoja ja pieniä, kuorrutettuja ja koristeltuja. Taiteelliset koukerot kulki niitten ylitse ja yhteen kakuista se oli kirjoittanut ”mitä mieltä olette?”
Maistelematta vielä niitä kakkuja, mä katsahdin isään, joka oli nostanut kätensä suunsa eteen.
Pieni huolenhäivähdys käväs meikittömän tytön kasvoilla, mut se kai vaihtu helpotukseks, kun se kuuli miten isä tokas mulle, ettei tainnu toi tyttö ollakkaan mikään huono hankinta.
”No, maistakaa nyt edes!” se patisti ja ojens meille haarukat. Mä tungin haarukkani ekaan kakkuun, jossa oli vaaleenpunanen sokerimassakuorrutus ja sen päällä oli kultasia koukeroita, ja laitoin haarukan suuhuni. Mulle, jos kenelle, kakut on taidetta. Ne on tajunnanräjäyttäviä, ja jos jonku kakku oikeesti onnistuu, mun selkäpiissä värisee. Ja nyt kävi niin. Se sulautu mun suussa niin täydelliseks, se maistu niin täydelliseltä, se toi mieleen jonku auringonpaisteen Havaijin rannalla, kylmät drinkit ja jonku naisen - ei, ei jotain naista, Englesian - mun mieleen, nosti mut seitsemänteen taivaaseen.
”Jumánkáútá!” mä huudahdin ja säntäsin halaamaan tyttöä, joka naurahdellen totes mun ylireagoivan.
”Ei tää oo kyllä ylireagointia”, isäkin sano, ja tuli halaamaan myös tyttöä, jonka kasvoilla loisti ilo ja itsetyytyväisyys.


# ENGLESIA


”Etsä osaa ajaa?” mä naurahdin, kun Jeremy meinas noin kolmattakymmenettä kertaa ajaa ojaan. Poika katsahti muhun kulmiensa alta ja lisäs kaasua kuin todistaakseen ajotaitonsa.
”Pah, tietenki mä osaan”, se ilmotti naurahtaen ja menetti jälleen hetkeks auton hallinnan. Mä huokaisin.
”Anna mä ajan, ni selvitää takaskin joskus”.
”Osaatsä sit muka ajaa?” Jeremy kysy yllättyneenä ja mä käskin tuhahtaen sen ajaa tienlaitaan.
”Muthei.. mä en ainakaa kierrä ulkokautta. Siel sataa”, Jeremy ilmotti ja mä katoin sitä ku vähä-älystä, mikä se kyllä olikin.
”Nodaa, mun hiukset menee pilalle?” se tokas ku itsestäänselvyytenä ja mä huokaisin, siirtäen penkkiäni taaksepäin. Muakaan ei kyllä huvittanu lähteä seikkailemaan tonne kaatosateeseen, joten mä avasin vyöni ja päädyin istumaan Jeremyn syliin.
”Tota, Jeremy, seisooks sulla?” mä kysyin virnistäen.
Pieni puna kohos pojan kasvoille, kun se kiipes pois mun altani ja alko tuijottamaan ikkunasta ulos, sanomatta sanaakaan.
”Heii, läppä se oli”, mä naurahdin, ja Jeremykin hymähti pienesti, joten mä en jaksanu enään kiinnittää huomiota Jeremyn seisomattomuuteen, vaan lähdin ajamaan.
”Mul on ferrari himassa”, mä kerroin hetken hiljasuuden jälkeen.
”Ferrari?” se huudahti. ”Mikä *** miljoonaperijä sä oot?”
Mä katsahdin poikaan kulmien ali ja vaihdoin radiokanavaa - mua ei hirveesti huvittanu kuunnella as long as you love me'tä.
”Äitin mies vaa sattu olee vähän rikas”, mä hymähdin pienesti, inhonväreiden kulkien kuitenkin samalla mun selkää pitkin.
”Vähän rikas? Voi luoja, sano nyt viel et teil on joku huippujahti ja kesäasunto jossai Euroopassa”, se tuhahti.
”No itteasiassa...” mä hymähdin jälleen, ja sain Jeremyn katsomaan muhun silmät pyöreinä.
”Nonni.. Ja nyt jos sanot että deittailet jotain supertähtä, niin mä hyppään tosta ikkunasta ulos”, Jeremy huudahti.
Ja Justin tuli takas mun mieleen, tosta noin vaan. Mä pystyin haistamaan sen ominaistuoksun ja tuntemaan sen käsien ihon mun poskea vasten. Mä pudistin päätäni unohtaakseni sen.
”En mä enää. Me erottiin”, mä kerroin ja painoin samalla ikkunanlukitus -nappia, niin, että Jeremy ei sais ikkunaa auki.


*skippi*

”Ja sit siinä kävi vaan niin, mä päädyin siihen ratkasuun että se olis parasta kaikille”, mä kerroin ja Jeremy tuijotti muhun mykistyneenä. Mä olin just saanut lopetettua kertomukseni musta ja Justinista, jota Jeremy oli kuunnellut täysin vaitonaisena.
”Sä oot ehkä epäitsekkäin mun koskaan tapaama ihminen”, Jeremy sano sellasel kunnioituksella sen äänessä.
”Enhän oo. Mä tein sen myös itseni takia, joten mä oonki itsekäs”, mä huokaisin ja kaarsin auton ruokakaupan pihaan.
”No mut silti”, Jeremy sano noustessaan ulos autosta sateeseen - joo, siihen sateeseen johon se ei voinu astua aikasemmin kun me vaihdettiin paikkoja.
Mä en tiedä miks mä päädyin avautumaan Jeremylle. Ehkä sen ulkonäkö ja kaikki muu, se miten se puhu ja hymyili, se miten sen silmät kuvasti tietynlaista välittämistä, pakotti mut kertomaan sille. Musta tuntu, että se oli oikeutettu kuulemaan ton kaiken.
Ja samalla, kun mä lukitsin auton ovet ja lähdin Jeremyn kanssa ihan lähekkäin kävelemään kohti kaupan ovia, mä tiesin, että kaikki mitä mä olin äsken autossa sanonut, jäis auton sisään, eikä mun tarvis enää keskustella siitä Jeremyn kanssa ellen mä haluais. Ja se teki mut äärettömän onnelliseks.
”Ainii muuten, meil on huomenna sellaset bileet, vähän niinku tanssiaiset. Mä mietin, et..” Jeremy alotti, ”voisitsä tulla sinne mun kanssa?”
Ilman, että mun piti hetkeäkään pohtia, mä nyökkäsin. ”Tietenkin”, mä naurahdin, ja lisäsin viel mielessäni, että kaverina.

”Onks sul kolikoita?” Jeremy kysy multa ja mä nyökkäsin - kerranki mul oli niitä. Tungin yhen sellasen kärrynpitimeen ja yks kärry vapautu samantien siitä lukituksesta ja Jeremy tarttu siihen kahvaa, tai mikä ikinä onkaan.
Kuuliaisesti lähdin seuraamaan Jeremyä kohti kauppaa kuin hai laivaa, ja hetkessä me oltiin jo päästy ehkä suurimpaan ruokakauppaan missä mä olin eläissäni käynyt.
”Tännehän tyylii eksyy”, mä naurahdin.
”Tääl ei siltikää ikinä oo mitää oikeesti tarpeellista”, poika hymähti ja mä vastasin sen hymyyn.
Musta tuntu oudolta käydä Jeremyn kans kaupassa. Kaiken järjen mukaan se oli ihan normaali asia, mut se toi mun mieleen Chazin ja Justinin. Ykski kerta me käytiin kolmestaan kaupassa, sillon ku mä ja Chaz viel oltiin yhdessä. Ne nosti mut kärryyn ja kiipes ite perässä, varasti siivoojan kärrystä ison lattiaharjan ja sen jälkeen me oltiin viiletetty ympäri kauppaa vihasten mummojen kattellessa meitä kulmien alta, samalla kun Justin työns hyllyistä vauhtia. Eikä me ees hajotettu mitään - silti hetken päästä meitä jahtas tyyliin koko henkilökunta, huutaen et miten meil ei enää ikinä oo asiaa siihen kauppaan. Eikä edes Justinin ”anteeks vaan, mut etsä tiedä kuka mä oon?”- lausahdus auttanut, mikä oli sinänsä sääli. Sen jälkeen ei auttanu muuta ku lähteä toiseen kauppaan.
Kaiken ton jälkeen tuntu samaan aikaan naurettavalta ja surulliselta, et tänään mä vaan kävelin Jeremyn vieressä ja hain kiltisti kaiken mitä se pyys.
Pakotin itseäni kääntämään tollaset ajatukset pois mun päästä ja samaan aikaan mun katse hakeutu osastolle, johon mulla olis muutenkin ollut asiaa. Mä nykäisin Jeremyä hihasta ja tällä kertaa oli sen vuoro seurata mua ku joku koira, kun mä raahasin sen perässäni naistenosastolle.
Hetken aikaa annoin mun katseen selailla hyllyjä, kunnes löysin etsimäni.
”Ahaa!” mä huudahdin pienesti ja tartuin pakettiin, samalla kun Jeremy kohotti kysyvästi kulmiaan.
”Oikeesti?” se kysy ja mä nyökkäsin.
”Jep”.


#JUSTIN


Annoin oksennuksen purkautua mun suusta ulos harmaalle katukivetykselle. Sellanen kauhee oksennuksenmaku tuli mun suuhun, ja kuten tähänkin asti, mä huuhdoin sen maun suustani alas jollain halvalla viinalla. Mun päätä särki ja mä halusin sitä eroon, siitä fyysisestä ja henkisestä kivusta. Mä halusin eroon mun ajatuksista, jotka pyöri taas Englesian ympärillä.
”Hei, Bieber, mä sain tosi hyvän idean. Lähetää Vegasiin!” Allison sammals ja vaikka joku mun sisäinen ääni käski mun kieltäytyä, mun humalainen puoleni piti sitä loistoideana.
Ajattelematta sen enempää mä otin puhelimeni taskusta ja näppäilin pari numeroa - hetken päästä mä hihkaisin Allisonille et mun yksityiskone ois tunnin päästä valmis.
Mua rutkasti lyhyempi - ja humalaisempi - nainen katto mua suu auki ja mun teki mieli naurahtaa.
Toisaalta se viimenenki järjen ääni alko hiipua mun sisällä. Hitto, Vegas. Yleensä mun Vegaskäynnit oli lähinnä ollu suht kuivia ja mitään ylenpalttista biletystä mä en ollu harrastanu - mut nyt olis kyseessä ihan eri juttu. Seurapiiribileitä, huumeita, juomista ja seksiä. Orastava jännitys alko kasvaa mun sisällä, samalla kun mä avasin uuden pullon. Katsahdin Allisoniin, joka makas maassa ja tuijotteli sisään tyhjään pulloon, kuin ihmetellen, että mihin se juoma sielt katos. Mä hymähdin pienesti ja heittäydyin puolittain tytön päälle suudellakseni tuota ehkä vähän turhankin rajusti - mikä ei Allisonia näkyny haittaavan.

LUKU 29

terve vaan pitkästä aikaa ja sillain. olin täs pari päivää Venlan luona ja eilen palauduin kotiin. tänää kävin ekaa kertaa tän vuoden puolella tallilla ja sen kunniaks onnistuin jälleen paskomaan polveni tai jotain
en tiiä miten aina onnistun siinä.. lol oikeesti

huomen alkaa tetti.. hyi mua pelottaa. meen siis enkunkieliseen päiväkotiin.. viime vuonna olin äitin työpaikal ja mamma oli tavallaan koko ajan kuitenki tukena ja turvana vaikka olinki siel varastos enkä siel mis äiti, joten se ei ollu ihan niiiiin kamalaa...
mut hyi. joudun yksin sinne lasten sekaan ja kaikenlisäks joudun puhumaan enkkua
jos jollekki ei oo jo selvinnyt, niin pelkään ihan sairaasti kaikkii sosiaalisia tilanteita XD jos tallille on esim tullu uusii ihmisii ni välttelen viimeseen asti niiden kohtaamista ellei joku oo mun kans siinä
sit eilen ku porukat haki mut Venlalt ja käytii syömäs jossai huoltoasemal matkal ja jouduin ihan yksin hakemaan sellasen jutskan missä saan ruoat mukaan.. :D se oli kauheeta. mul meni varmaa viis minuuttii et sain päätettyy mitä sanon ja millai ilme mul on ku meen siihen.. hyi.
ja nyt mun pitäs mennä sinne lapsien sekaan ja puhua kielellä joka ei oo mun äidinkieli.. jos joku ei tienny, mä pelkään lapsia. iha oikeesti. MIKS TEIN TÄN ITELLENI
oisin voinu mennä tallille tettiin yhyyh

kaikist hauskinta täs on se et mun kurkku on ihan jumalattoman kipee ja täynnä niit valkosii jutskii (tai oli eilen, en oo viel vaivautunu kattoo tän päivän tilannetta) ja viime yönä olin hereil johonki viiteen asti ja söin 3 liuskaa strepsilsei ja jotai toisii juttui ja lisäks join litratolkulla jäävettä.. sit mul oli joku yönuha joten en voinu hengittää nenän kautta (MIKS MÄ SELITÄN TÄTÄ :DDDDDDDDDDD) joten mun piti hengittää suun  kautta ja sen takii mun kurkku kuivu ja sen takii jouduin juomaan lisää ja sen takii jouduin käymää tuhat kertaa vessassa kunnes päätin että nyt oon aika mies ja kestän sen kivun inisemättä turhia ja menin nukkumaan jumalattomissa kivuissa.
mul on joka vitun kevät joku ongelma kurkussa ja viime vuon olin eka viikon pois koulusta niin et mamma vaa laitto poissaolot ja sen jälkee viikon lääkärin luvalla lol
se oli kamalaa
ok ei
mut ois aika ankeeta jos koko tet menis kipeenä XD
sen takii oon tänää vetäny jotai auringonhattuu ja särkylääkkeitä ja kurkkujutskii ja toivonu et paranen lol

sit tän takii aloin eilen googlailee jotai nielurisojen poistoo hyi ja sit stressasin sitä ties kuinka paljon asd
nojoo ok nyt lopetan tän mun avautumisen. :D

adios, hope u like it jaja.. wish me luck ok
ps joku idiootti vaihto mun jokasen näppäimen (siis tiedätteks nää kirjainnäppäimet tyyliin q, k, v ym) ja yritän nyt sit saada näitä oikeille paikoille XD onneks oon tälläi superdatis joten sil ei oo mitää välii et mihin ne näppäimistöt on siirretty ku kuitenki tiiän ulkoota et missä mikäki on
nojuu ok nyt meen moi
kiitti kommenteista ja lisää vaan :) ootte ihania aws

#ENGLESIA

Istuin rantasaunan puukaiteelle ja nojasin selkäni sellaseen puiseen palkkiin. Muuten kylmää ilmaa tasotti se, et hirsisaunasta hohkas lämpöä ulospäin. Sen saunan ikkunat oli huurussa ja mun eteen aukeavasta järvestä heijastu korkeella loistava kirkas kuu ja miljoonat tähdet. Tähdet, jotka on menneitä kuninkaita, niin mä pienenä opin leijonakuninkaasta. Pieni hymy kaartu mun suupieliin, kun mä kuulin saunan oven sulkeutuvan Jeremyn perässä, kun tuo palasi sieltä kädessään kaks kaljaa.
”Se oli sammunu jo, laitoin sen uudestaa lämpeemään”, se hymähti ja mä nyökkäsin, ottaen vastaan kyseisen lasipullon, jonka se oli jo ystävällisesti mulle avannut. Jeremy kiipes mua vastapäätä siihen kaiteelle ja katso mua suoraan silmiin. Sen vihreistä silmistä paisto avoimmuus ja iloisuus, onnellisuus. Ku mä katoin sitä jätkää, mullekki tuli sellanen olo, et mun pitäis hymyillä. Ihanku sen silmät ois käskeny mua tekee jotain.
”Tää on tosi kaunis paikka”, mä naurahdin paremman puutteessa.
”Kiva et tykkäät”, se hymähti mulle, paljastaen valkoset hampaat. Mä tarkastelin sen kasvoja, tuijotin pienimpiäkin yksityiskohtia ja tunsin, että sekin katseli mua. Jollain tapaa sen kasvot toi mun mieleen Channing Tatumin, toisaalta Julien Kangin tai Kaulitzien kaksoset. Sen huulet oli ohuet, mut silti jotenki täyteläiset, ja kun se hymyili, siitä tuli itellekki sellanen lämmin olo. Sen silmiä reunusti vaaleet, ohuet ripset ja sen kulmat oli miehekkäät mut siistit. Kaikessa täydellisyydessään se täydellisyys toi siltikin mun mieleen vaan Justinin, sen miten se tuijotteli mua kun mä makasin sen vieressä tai sen, miten se katso mua ihailevasti kaupassa, sen miten se sai joka ikisellä katseellaan multa jalat alta yhä uudestaan.

Yritin näyttää tyyneltä, mut syvällä alitajunnassani taistelin itseni kanssa, yritin saada mun tunteet vaiennettua ja järjen nostettua. Hetken taistelun jälkeen mä sain pakotettua Justinin johonkin mun aivojeni syövereihin ja pystyin jatkamaan normaalia keskustelua.
”Oot sä siis tääl niinku vaa hengailemas vai teetsä jotai erityistä?” mä kysyin ehkä maailman tahdikkaimman kysymyksen, ja mun teki mieli lyödä itseäni avokämmenellä poskelle kiitokseksi typeryydestäni, mut onneks tää Mr. Pefect vaan naurahti mun kysymykselle.
”Kaippa mä oon vähän jokapaikanhöylä, joskus vedän ratsastusvaelluksia ja joskus autan lapsia tolla kiipeilyradalla, mut useimmiten oon faijan kans leipomossa”, se hymähti. ”Entäs sä, miks sä tulit tänne?”
Yleensä ihmiset arkailee tollasia kysymyksiä, tai sit ne kysyy ne ilkeesti. Mut nyt tästä kysymyksestä paisto niin puhdas uteliaisuus ja ystävällisyys, että mun teki oikeesti mieli vastata siihen kysymykseen.
”Karkuun mun elämää”, mä vastasin hetken päästä, mut en hymyilly enää.
”Monet tekee sitä”, Jeremy vastas kyselemättä enää enempää. ”Ne haluu karkuun todellisuutta ja tulee tänne keskelle ei mitään, tajutakseen vaan että tää on oikeesti raaka todellisuus, mut silti ne rakastuu useimmiten tähän todellisuuteen enemmän ku mihinkää muuhun todellisuuteen”.
”Tähän paikkaan ja ilmapiiriin on vaikee olla rakastumatta”, mä hymähdin.
”Mut tääl on paljon tylsyyttäki. Aina tähän aikaan vuodesta noi kanat jostai Hollywoodist ja ties mistä tulee tänne pomppimaa ja muka lomailemaan mut oikeesti ne vaa bimboilee tääläki ja naittaa mua niitten sukulaisille”, poika selvens mulle ja nyrpisti nenäänsä kertoessaan siitä miten sitä shipataan täällä.
”Eiks sul sit oo ketää?” mä kysyin ja se pudisti päätään.
”Kai mä oon jollain tapaa oottanu et se oikee kävelee vastaan”, se hymähti ja paino katseensa maahan.
”Mitämitä, ootsä neitsyt?” mä utelin ja pieni virnistys kiipes mun kasvoille.
”En! Tarkotin vaan, et ku tääl ei oikeen tutustu keneenkää. Täs koko kyläs kaikki naispuoliset on joko ikää seittemän, kuuskyt tai sit mun pikkuveli on jo kierrättäny ne. Joten tääl ei voi syntyä vakavia suhteita, yhenillanjutut on aika yleisiä tääl päin korpea”, se kerto mulle ja mä nyökkäsin. ”Entäs sä, mites sun suhderintamalla?”
”Itteasiassa mun miessekoilut on se todellisuus mitä mä karkuun lähdinkin”, mä tokaisin ja hymy mun kasvoilla karkas jälleen.
”No, ei mee kummallakaa meistä hyvin ilmeisesti sitte”, Jeremy naurahti ja ehdotti sitte, et me mentäs saunaan, joka varmasti olis jo lämmennyt. Mä nyökkäsin ja yritin näyttää taas iloiselta.

# CHAZ


Mä vajosin takas tyynyjeni väliin ja painoin pääni jonnekkin kaukaisuuteen, yrittäen estää kyyneleitä valumasta. Monta päivää jatkunu taukoomaton itku vaan piti pintansa, vaikka mä yritin sulkea mun kyynelkanaviani. Kolmatta päivää mä vaan makasin paikoillani ja itkin - ilman tuntiakaan unta, ilman ruokaa, ilman mitään. Vaan mä, mun sänky, pimee huone ja mun tuskani siitä, että mun elämäni rakkaus rakastuki toiseen ja karkas sit muualle. Aina, kun loputun huuto mun pään sisällä vaimentu edes siks aikaa, että ehdin ajatella jotain, kuten "mitäköhän kello mahtaa olla" tai "missäköhän kunnossa Justin on", mun pään sisällä alko taas se huuto. Loputon äänien ja kuvien sekamelska, joka yhdistettynä mun loputtomaan parkumiseeni oli saanut mun päänsäryn vaan voimistumaan ja voimistumaan. Tikitystä ja porausta, ihan ku joku ois nakuttanu mun päätä kokoajan. Mun silmiä särki tää itkeminen ja musta tuntu että mun suu kuivaa pian saharaks, mä kuihdun hengiltä tätä menoa. Mun aivoissa vilis pätkiä musta ja Englesiasta, alusta alkaen. Siitä, miten se hakattiin ja mä kävin kysymäs onks se okei, kun se sano et se ei oo mun arvonen. Kun se ensimmäistä kertaa ikinä painautu mua vastan ja hengitti vasten mun kaulaa, tai kun se ensimmäisen kerran suuteli mua. Se, miten se katso mua suurilla silmillään, jotka kuvasti sen tunteita. Se, miten se kerto rakastavansa mua, kun se makas aamuyöllä aamuauringon jo sarastaessa mun kainalossa niin alastomana ja haavoittuvaisena, se miten sen sanat oli ku jotain musiikkia mun korville, melodia johon ei koskaan vois kyllästyä.

Kunnes se kaikki hajos. Se ei edes hajonnu pala kerrallaan - se vaan rätsähti poikki, poks ja se oli menoa. Enää se ei vastannu mun suudelmiin, sen silmissä ei paistanu se elämänilo jonka se sai takas mun avulla. Vasta, kun se näki Justinin, sen kasvot syttyivät ja sen hymy ulottu korviin asti. Se, miten se yhtäkkiä rakastuki mun parhaaseen ystävään ja unohti mut. Se hetki, kun mun ilo sammu samantien, kun mä näin sen sängyssä Justinin kanssa. Mut mikää näistä ei oo mitään verrattuna siihen, ku mun maailma romahti lopullisesti, hajos pirstaleiks ku lentokoneesta tiputettu lasimaljakko tai maanjäristyksessä tuhoutunu suurkaupunki. Mikään ei oo mitään verrattuna siihen tuskaan, minkä mä koin, kun mä näin sen tekstin silmieni edessä, mikään ei oo mitään verrattuna siihen tuskaan, kun mä tajusin mitä Englesia oli joutunut kokemaan.

# JUSTIN

Katsahdin Allisoniin, joka oli sammunut juotuaan turhankin paljon, mä taas olin päätyny pysymään suhtkoht selvinpäin. Jossain välissä yötä Allison oli käyny hakemassa sisältä kitaran, mitä mä olin sit hetken aikaa soitellu, ja niinollen mä päädyin nytki tarttumaan siihen. Mun sormet tapaili sointuja, sitä melodianpätkää mikä liikku mun korvien välissä ehdotellen.
”Lately I've been thinkin', thinkin' 'bout what we had
I know it was hard, it was all that we knew, yeah.
Have you been drinkin', to take all the pain away?
I wish that I could give you what you, deserve

'Cause nothing can ever, ever replace you
Nothing can make me feel like you do, yeah
You know there's no one, I can relate to
I know we won't find a love that's so true.

There's nothing like us, there's nothing like you and me
Together through the storm
There's nothing like us, there's nothing like you and me
Together, oh”, hitaasti mä vaan laulelin, purin tunteitani. Sitä mukaa ku mun suusta vieri ulos sanoja, mä vaihtelin kitaralla sointuja. Mä kuvittelin Englesian seisomaan tonne alas, tuijottamaan mua samoil surullisilla silmillään millä se katto mua aikoja sitten, kun mä kerroin muuttavani. Missä me oltais nyt, jos mä en ois suostunu Scooterin tarjoukseen? Olisinko mä onnellisesti yhdessä Geen kanssa? Voisinko mä silti olla tunnettu?
”Saamari”, mä ärähdin ja laskin kitaran kädestäni alas ja painauduin selälleni maahan Allisonin viereen.
Kyyneleet teki taas tuloaan ja tällä hetkellä mä vaan halusin niin hemmetin paljon unohtaa tän kaiken, edes hetkeks.