moi, sori että kesti. oon päivät töis ja muuten nukun, bc i lost almost all my friends ja en tiiä. kaikki on niin vitun vaikeeta. ihanku oisin menettäny kaiken minkä tarvin jaksaakseni elää. lukua lainatakseni, mä oon se hirmumyrsky, mut mul ei oo ketään tasapainottamassa mua. so i wander around destroying all i have.
luku on puhelimella ja töissä kirjotettu, lyhyt ja täynnä virheitä. naattikkee
# ENGLESIA
Mä seurasin, miten kaukosäädin lens huoneen poikki ja osu peiliin niin, et se lasi hajos tuhansiks sirpaleiks jotka sit levis lattialle.
Mun teki mieli vajota siihen lattialle, pirstoutua samal tavalla ku se lasi, niin, että mä hajoaisin palasiks jolloin mun ei tarvis enää mennä eteenpäin. Mä olin vähän niinku ikivanha lasimaljakko, mussa oli kolhuja ja säröjä ja mä vuodin, mut se muuttais kaiken. Mä hajoaisin lopullisesti eikä kukaan sais enää korjattua mua, sillä mua ei vaan olis enää.
"Mitä vittua sä oikeen ajattelit?" Jeremy huus mulle ja jokasen sanan kohdalla mä puristin hampaitani kovemmin yhteen. Mä en ollut ikinä nähnyt Jeremyä niin vihasena, se suorastaan kiehu kiukusta.
Ennen ku mä edes tajusin, kyyneleet kirpos mun silmiin. Oon pettyny itteeni, Jeremyyn, Justiniin ja siihen, miten mä ikinä uskoin selviäväni tästä kaikesta.
"Mä en tiedä, okei? Mä en ihan oikeesti tiedä. Mun vaan oli pakko tehdä se", mä sanoin hiljaa, niin, etten mä ollut varma, että se edes kuuli.
Lisää vihasia katseita.
Mä olin ihan varma, että mun ja Jeremyn juttu oli tässä. Kuten aina, mä onnistuin sotkemaan asiat vitun pahasti ja sen takia mä en ikinä tuu saamaan tarpeeks tästä kärsimyksestä.
"Miten sä luulit, että mä ottaisin tän asian? LUULITSÄ OIKEESTI, ET OISIN IHAN FINE TÄN KANSSA?"
Nyyhkäsin. Lisää kyyneleitä, mä olin ku mikäki vitun niagara ja mä vihasin sitä niin helvetisti, sillä mä en halunnu olla heikko. Itkeminen on heikkoutta, ja mä en yksinkertasesti halua itkeä.
"Mä luulin.. että sä ymmärtäisit", mä kuiskasin taas ja säntäsin sit huoneesta ulos.
JEREMY
Vajosin maahan istumaan niin, että mun selkä nojas seinään. Huokaisin. Mun teki mieli jäädä siihen asentoon ikuisesti. Jos on olemassa noitia, pliis, mä rukoilen, muuttakaaa mut kiveks. Painoin pääni käsiini. Koko mun elämäni mä olin ollu varma siitä, et mä kaipaan jotain rauhallista aaltoilua. Mä olin kasvanut sellasessa ympäristössä.. Mut Englesia, se on tsunami. Tai kranaatti - ihan ku se räjähtäis hetkenä minä hyvänsä. Enkä mä osaa käsitellä sitä mitä se on, sillä oon liian keskittynyt ihailemaan sitä vierestä. Lapsena aina ku hajotin jotain, mulle sanottiin, et oon ku kävelevä katastrofi. Mul tais jopa olla sellanen the walking disaster -paita, jota pidin aina, sillä kuten pojat yleensäkkin, olin ylpeä aiitä et olon jotain suurta - vaikkakin sitten vaan katastrofi. Mut se oli vaan nimitys jota lapsista käytettiin ku ne rikko kukkaruukun. Englesia on oikeesti kävelevä katastrofi - sen sisällä leimuaa joku, mitä ei saa kesytettyä. Tai siis, ainahan sitä voi yrittää. Sä voit yrittää hillitä sitä ja pakottaa sen johonki tiettyyn muottiin, mut jossain välissä se kyllästyy ja räjähtää käsiin. Eikä se ees oo vaarallinen, se ei räjäytä kokonaista kylää palasiks. Mut jostain syystä se on sen juttu. Se yhtäkkiä löytää jostain tiensä jonkun sydämeen ja yrittää taipua muottiin. Milloin maailmantähden ja milloin majataloperijän kanssa. Mut se ei ikinä asetu siihen muottiin, sillä se tietää missä sen kuuluu olla. Laivat on turvassa satamassa mut niitten ei ikinä ollu tarkotus pysyä siellä. Englesia on laiva, ja mä oon sen sisävesi. Se tulee mun luo turvaan, mut pian vaara vetää mun ikiomaa tsunamia kohti ulkovesiä, jossa se vaara piilee.Vaara, jolle Englesia elää. Enkä mä voi sulkea sitä satamaveteen, kiinnittää narulla laituriin ja pelätä joka helvetin myrsky, et se irtoaa ja karkaa. Koska jos se haluaa niin, mikään köysi ei pidättele sitä. Jos se haluais, se pirstois koko satamakaupungin palasiks ja lähtis sit just niinku sen arvolle sopii. Mut jossain sen tsunaminkin keskellä elää toive siitä, et ikuinen hirmumyrsky rauhottuis ja Englesiakin pääsis alottamaan elämänsä rauhallisessa aallokossa sisävesillä.
Halusin uskoa et mä olisin se joka saa sen hirnumyrskyn taltutettua. Mut miten kukaan voi taltuttaa jotain niin kaunista ja eleganttia - niinku kaikki luonnonvoimat yhdistyis ja antas voimaa Englesiaan. Englesia on kaaos, mahdoton selvittää. Se pitää otteessaan kunnes on pakko tajuta, et jossain menee raja säälittävyyden ja yrittämisen välillä. Pitää osata lopettaa, koska jos toivon kokoajan,, et saan sen tytön haltuuni, se jatkaa poispäin juoksemista. Jos meidät olis tarkotettu yhteen, sen tsunami ja mun aallokko ois jo sulautunu yhteen. Toisaalta, ehkä tää aika vaan oli väärä. Tsunami ja aallokko voi yhtyä vasta sitten, kun tullaan maailman laidalle. Ku ei oo mitään kaduttavaa tai mitään mitä kokea. Kun hirmumyrsky tajuaa tarvitsevansa tasapainoisen aallokon, ja kun aallokko tajuaa tarvitsevansa hirmumyrskyn, joka pitää aallokon elävänä, eikä anna sen tyyntyä ja turtua. Mut just nyt, ehkä hirmumyrskyn ja aallokon pitää seurata eri puolilta sitä, miten ihmiskunta tekee itsemurhaa.
